perjantai 30. syyskuuta 2016

Paluu arkeen

Kesä on jo muisto vain, mutta tuntuu, että sellaiseksi se ehti muuttua aika vaivihkaa.
Ihana, vapaa kesä. Sain jotenkin itsestäni irti elää sitä täysillä, vaikka jossain vaiheessa mieltä varjostikin syyllistävät ajatukset. Saanko? Onko tämä sopivaa? Voiko tämän ikäisenä mennä näin paljon? Mutta kuten viisas mieheni eilen sanoi: se, että minulla on nykyisin niin paljon tekemistä ja menemistä on uutta. En ole tottunut tällaiseen, ja siksi kuvittelen, että tässä ollaan johonkin syyllisiä.
Mutta tätä lukuunottamatta olen nauttinut aivan suunnattomasti.
Mieleen on välillä tullut jopa sellaisia ajatuksia, että onhan meillä näinkin aika kiva.

Tietenkään en ole luopunut lapsihaaveesta. Edellisen kappaleen ajatus kalpenee heti, kun muistan oman ikäni ja mietin haaveitani. Kyllä, minä toivoisin saavamme lapsia. Mutta on ainakin ollut oikein virkistävää huomata voivansa tehdä niin paljon monenlaista. Ja tuntea kotiutuneensa tänne! Eihän se ottanut kuin 3,5 vuotta, mutta senkin edestä olen nyt superonnellinen. Minulla on oikeasti ystäviä.

Mutta ne haaveet ja arki.
Alunperin, siis keväällä, oli polilla puhetta, että ottaisin heihin yhteyttä elokuun puolivälissä.
Kuun alussa hoksaan: minähän olin ihan innoissani ilmoittautunut ystäväni mukaan pyytämänä kuukauden mittaiselle cross fitin peruskurssille! Ja jos taas käy tylsä mäihä, että lääke tepsii liikaa, niin sitten ei kyllä treeneistäkään tule mitään - kun en saisi mennä niihin. Pulma oli oikeastaan jo hoidettu mielessäni: otan yhteyttä poliin sitten myöhemmin. Ja samaa mieltä oltiin sieltäkin.

Niinpä olen nyt opetellut leuanvetoja, kyykkäämistä,boksihyppelyä, erilaisia levytankojen nostoja ja yrittänyt oppia - flunssasta ja jäätävästä väsymyksestä huolimatta. Että siinä mielessä ei nyt ihan putkeen mennyt tämä crossfit, vaikka innostuinkin siitä aika tavalla. Kurssi lisäksi päättyi siihen, että melkein paiskasin kahvakuulan lattialle, kun niin harmitti osaamattomuuteni. Ehkä pikemminkin väsymykseni sai kaiken tuntumaan pahemmalta. Ehkä siinäkin mielessä oli hyvä, että hoidot siirrettiin.

Ja niin. Sitten se yhteynotto
polille.
Sieltä ei hoitaja meinannut millään uskoa, ettei minulla ole ollut kuukautisia sitten viime hoitokierron. "Siis ei kertaakaan? Mitään?" Ei. "Ihanko totta?" Juu. "... oletko tehnyt raskaustestiä?" Öh. No joo.
Lääkäri määräsi minulle sitten Terolut-kuurin, joka vetelee jo viimeisiään. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja sitä rataa... Katsoin (toisin sanoen en katsonut) nimittäin väärin annostuksen. Vanha oli 10mgx2, kun nyt reissun päällä tulin vasta ajatelleeksi, että saattoihan se olla nyt jotain muutakin. Näinkin jo silmissäni Haipro-ilmoituksen lomakkeen. Voisin taas tehdä itsestäni haipron... Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole katastrofaalinen, ja kuuria jatketaan aloittamallani tiellä.


Ensi viikolla tiedossa siis jotain epämukavaa, mutta ehkä myös pistoshoitojen jatkoa. "Jihuu". :/
Mutta kaiken keskellä voin keskittyä myös monenlaiseen mukavaan: ystäviin, villasukkien kutomiseen, kotihommiin, hiit-treeneihin (paremman puutteessa... Crossfit jätti melkoisen kipinän!!), töihin ja tietenkin parisuhteeseen. <3

lauantai 28. toukokuuta 2016

Tilannepäivitys

Ai niin.
En vain jaksanut pariin viikkoon kirjoittaa, kun oli niin harmittanut.
Olen onneksi jo päässyt jalkeille tuosta asiasta, mutta silti ei ole ollut fiilistä kirjoittaa.

Kävin polilla siis parisen viikkoa sitten. Menopur-annosta oli edelleen sovittu otettavaksi 114,5 IU, ja perjantaina katsottaisiin tulokset. Lääkäri oli vähän ollut epäilevällä kannalla tiistaina, mutta halusi ottaa vielä riskin. Ja niinhän siinä kävi. Kypsyneitä munarakkuloita oli 4+2 (vai 4+4?), eikä yhtään selvästi isompaa. Niinpä irrotuspiikkiä ei pistettäisi. Samalla napsahti parin viikon ehkäisykäsky sekä rankan liikunnan kielto. Lisäksi joutuisimme pitämään taukokierron, jonka jälkeen poli menisikin kesälomalle. Minun pitäisi ottaa poliin yhteyttä taas elokuun puolivälissä.

Liikunnan kohdalla alkoi vielä enemmän ahdistamaan, tai sitten tämä kaikki oli kerralla huonounisten öiden jälkeen ollut liikaa. Tuntui, että nyt jäisi tyhjän päälle, kun ei olisi polikäyntejä, joita odottaa. Enkä saisi edes purkaa oloani liikunnalla (tai siis kävely on toki ok)!

No, tuosta on onneksi tultu jo aimo harppaus eteenpäin, mutta olihan se isku.
Vaikka onhan siinä jotain hyvääkin: Menopur oli toiminut minulla, joskin hieman liikaa...

Täältä tullaan, elämä!

On oikeastaan aika kivaa tehdä sitä, mitä itse haluaa miettimättä pistoksia, polikäyntejä, tuntemuksia, lapsipohdintoja, toivon ja epätoivon syövereitä tai kierronpäiviä. Ainakin silloin, kun tekee jotain, mitä haluaa tehdä. Sitä melkein potee jo huonoa omatuntoakin siitä, että ajattelee noin "itsekkäästi". "Ihanaa, kun voi tehdä oman mielen mukaan!" Pyh.

Oli ihanaa, kun sai kesäloman alkuun lähteä ystävän kanssa reissuun Lontooseen. Tosi ihanaa. Vaikka osa tekemistämme asioista oli.. hmm... kalliimpia, mihin olemme tottuneet, niin emme kadu mitään. Ja lasten kanssa? En olisi tehnyt. En olisi välttämättä edes lähtenyt.


Juttelimme ystäväni kanssa lapsista reissun aikana. Hän on lapseton sosiaalisista syistä, kuten nykyään määritellään. Ystäväni kertoi hienosti eräästä tuttavastaan, joka oli sanonut ihan suoraan käyttävänsä sen energian, tarmon, innostuksen ja jopa rahan, mikä menisi lapsiin, luomutuotteisiin. Ja tottahan tuo on: me tarvitsemme jotain, johon panostaa, josta innostua, johon laittaa energiamme. Lontoon pikkukadun kahvilassa istuskellessani, ihmisvilinää seuratessani, Big Beniä ja Leijonakuningasta muistellessani mietin, että tällä hetkellä se on minulla matkailu. Niin se varmasti on ollutkin, mutta hurjan määrän syyllisyyden tuntojen saattelemana. Jostain syystä olen painanut mieltäni erilaisilla harmistuksilla, kuten matkustelun taloudellisuudella, ekologisuudella, sosiaalisuudella... jopa hengellisyydellä! Siis, että se ei olisi mitään edellä mainituista tai sallittua edellä mainittujen vuoksi. Kyllä, siihen menee rahaa. Jep, onhan se luonnolle kuormittavaa. Sosiaalisuus... no, enemmänkin olen pohtinut, onko reissailuni ok mieheni mielestä. Ja tuo hengellisyys.. no, sen ehkä ymmärtää parhaiten, jos on itse elänyt tiiviisti seurakuntayhteydessä, jossa korostetaan vapaaehtoistyön, lahjoitusten, lähimmäisten sekä vähävaraisten auttamisen tärkeyttä. Mutta... en jotenkin enää jaksa uskoa, että mikään noistä silti sulkisi pois sitä, että matkustelu voisi olla nyt se juttu, johon pistän tarmoni.


Liikunta on sitten toinen juttu. Tekisi mieli juosta, pyöräillä, käydä salilla, tanssimassa, eri ryhmätunneilla, spinningiä kokeilemassa... oikeastaan mitä vain.Liikunta on se, joka antaa hurjasti virtaa ja energiaa, saa hyvälle tuulelle. Se on myös oiva stressinpurkukeino. :D Kantapään kautta olen saanut myös oppia, että liikuntaakaan ei ole hyvä harrastaa liikaa tai liian rankasti. Mutta ei pidä lannistua. Huilitaan hetki ja sitten uudestaan vaan lenkkarit jalkaan ja juoksemaan!

Muutamien omien tarmopesien lisäksi minulla on hurja tarve päästä tekemään, näkemään, kokemaan, elämään. Jos vain tulee joku ajatus, ehdotus tai mahdollisuus mennä jonnekin, niin minä olen käsi pystyssä. Tuntuu, että nyt täytyy elää ja tehdä, kun on mahdollisuus. Liian monta vuotta on mennyt siihen, että olen tuskaillut säälittävän pienten puuroannosteni kokoa kotona, erakoitunut kämpässäni. Liian monta vuotta on mennyt sosiaalisten tilanteiden välttämiseen sen pelossa, etten tiedä, mitä joutuisin syömään. Ja liian monta vuotta on mennyt jo pelkoon, etten kelpaa. Voi minua.

On aikoja, jolloin voisi väkkäränä hyöriä joka paikassa, hymy korvissa tavata ihmisiä, nauraa ja höpötellä vailla epävarmuuksia. Mutta on aikoja, jolloin tulee kuultua paljon vauvauutisia, ja oma tilanne muistuu mieleen. Voi surku. Tai sitten on tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat kohdaneet aivan käsittämättömän paljon surua ja epäonnea lapsettomuushoidoissa. Silloin oma suru lähinnä hävettää.


Mitä siis tehdä? Kuinka löytää tasapaino?
Tällä hetkellä ainakin olo on kutkuttava. Kesä on tulossa. Kaikki on mahdollista. Haluan mukaan!!
Katsotaan hoitoja taas uudestaan syksymmällä.
Täältä tullaan, elämä!

perjantai 6. toukokuuta 2016

Tyhjää

En ole jaksanut tai oikeastaan ehtinytkään oikein kirjoittamaan. On tuntunut, ettei ole mitään "purettavaa", kun mieli ja olo on positiivinen. Silti samaan aikaan, etenkin tällä viikolla, olen huomannut, että tämä viikko ja puoli viikkoa kerrallaan eläminen on loppujen lopuksi aika väsyttävää. Sen huomaa väsymyksenä ja siinä, että töissä olen ollut aika pihalla.
Menopur-piikitykset alkoivat 19.4. Siitä viikon päästä ultrattiin ja todettiin, ettei 75IU ollut riittänyt. Suurin follikkeli oikealla puolella oli muistaakseni 8mm. Annosta nostettiin 112,5IU, uusi ultra viikon päähän, siis tämän viikon tiistaille. Jatkoin sinnikkäästi pistämistä. Kirveleehän tuo aine, mutta ei se enää ensimmäisen päivän lailla tuntunut kurjalta. Tiistaina uusi ultra, johon pyyhälsin työvaatteissa (se etu samassa talossa työskentelemisessä on, että pystyn käymään kesken päivää polilla!). Follit olivat kasvaneet... mutta niitä oli juuri ja juuri liian monta, 4+1. Lääkäri mietti, jos vielä uskaltaisi ottaa lääkettä ja katsoa tilannetta uudelleen muutaman päivän päästä.

Tänään kävin polilla. Edellisellä kerralla saanut positiiviset kommentit ja kannustavat sanat olivat mielessä, mutta samaan aikaan pelko jäyti mieltä. Tuskin vieläkään on tarpeeksi hyviä uutisia... Ja niinhän siinä sitten kävi; oikealla puolella oli neljä kypsyvää follikkelia, kooltaan 14-21mm, vasemmalla myöskin useita. Ei siis yhtä selvästi suurempaa... Limakalvo sen sijaan oli 10mm paksu, sentään jotain hyvää.

Niinpä saatiin ehkäisykehotus loppukierrolle. Lisäksi seuraava kierto täytyy pitää taukoa, jotta näiden pistettyjen lääkkeiden vaikutus hellittää. Ja sitten onkin jo heinäkuu, jolloin poli menee kiinni. Minun täytyy ottaa yhteyttä poliin yhteyttä vasta elokuun puolivälissä. Ja jos ei tässä olisi riittävästi, niin seuraavat pari viikkoa minun on välteltävä hyppimistä ja pomppimista, eikä juoksulenkeille ole asiaa. Monta kurjaa asiaa.

Tulipahan kesäloma, mutta huh, niin kurja mieli.
On ollut ihana, kun muutaman työkaverin kanssa olen voinut puhua näistä asioista. Muutama heistä on itsekin kokenut samoja asioita, kaksi jopa 4-6 vuoden ajan. Mutta on tärkeää, kun joku ymmärtää. Tänään tapasin erään heistä juuri ennen polille menoa. Tsempit jättivät lämpimän mielen pitkäksi aikaa.

Onneksi elämässä on niin paljon kivoja asioita tapahtunut ja tapahtumassa. Ehkä sekin, että olen alkanut taas saamaan omaa puhtiani ja energiaani takaisin on vaikuttanut siihen, etten ole oikein jaksanut istua tietokoneella kirjoittamassa näitä asioita. Täytyy yrittää jatkaa samaan malliin. Elämässä on niin paljon kivoja asioita.
Kuten eräs ihana potilaani sanoi eilen kaikkien kipujensa keskellä: täytyy yrittää nauttia pienistä asioista, niin niistä tulee isoja. <3

torstai 21. huhtikuuta 2016

Pistellään pistellään

Nyt se sitten alkoi. Pistoshoito.
Ensin ajatus masensi. Eikä, kierto meni taas hukkaan. Ei mitään tulosta toisesta Letrozol-kierrosta. On kuitenkin taivuttava astetta vahvempiin aseisiin. Se olisi taas askel eteenpäin, mutta tarkoittaisi samalla sitä, että askeleita on edempänä entistä vähemmän.

No, täytyy myöntää, että sisäinen sairaanhoitaja minussa oli jopa kiinnostunut tulevasta pistoshoidosta. Suurimmat pistoksiin liittyneet itselleni tekemäni asiat ovat olleet verensokerin mittaaminen sekä insuliinipumpun kanyylin kiinnittäminen, joten aika vähän tiedän mistään mitään. Siis miltä se tuntuu.

Alakulo oli jo kp1:n jälkeen tipotiessään. Kävin tarkistusultrassa kp 5, jolloin tarkistettiin, että kohtu on tyhjä. Sain lukujärjestyksen pistoksille sekä uuden ultra-ajan. Hain samana päivänä lääkkeet ja tuijottelin kelloa, milloin "saisin" aloittaa. Kehotuksena oli ottaa pistos illalla. Töissä kun on oltava tarkka ajoista, totesin, ettei "ilta" ole sama kuin klo 18 ja klo 22 päivästä riippuen. Kävinpä sitten hermojuoksulenkillä. Tuolla vauhdilla kun olisin osallistunut puolimaratonille!



Lääkkeiden laimentaminen on minusta hauskaa muutenkin. Nyt se oli jopa eksoottista, kun puuhat teki kotona. Silti tilanne oli aika absurdi. Ihan kuin en olisi koskaan tehnyt tällaista ennen, niin tarkasti luin ohjeet. Enpä ole pistänytkään itselleni lääkkeitä.

 



Näin pitkälle pääsin reippain mielin! Annos vedetty ruiskuun, joka vastaa, eikä kuitenkaan vastaa, insuliiniruiskua. Minusta neula ainakin näyttää pidemmältä...

Odotin miestä saunasta tulevaksi. Sitten ilmoitin: "Mä pistän nyt!".
Rutistin vatsanahkaa sormillani. "Nyt mä pistän!"
Laitoin neulan iholle. "Nyt se menee!"'
Kääk, miten jännitti. Nyt alkoi jo sattua, nimittäin vatsan ihoa. Niin kovasti puristin.
Mies tuli jo vierellekin katsomaan. "Mä pistän nyt!", julistin taas reipasta yrittäen.
Piti vetää taas vähän henkeä. Ja vähän lisää.
"Noooh, nyt mä pistän!"
Ja sitten pistin. Vähän liiankin hitaasti, sillä se ei tuntunut kivalta.
"Apua! En mä voi laittaa sitä lääkettä! Tule auttamaan!", henkäisi sairaanhoitaja, joka pistää toisia tämän tästä. "Työnnä sä mäntää! Ei! Älä koske! Mä laitan! Apuaaa!"
Työnsin kirvelevän lääkkeen ihonalaiskudokseen, annoin neulan olla vähän aikaa paikoillaan, irrotin ihopoimun, nostin neulan pois ja painoin sormella pistoskohtaa samalla hieroen ihoa hieman.
Ja sitten vähän hyperventiloin. Uuh, tällaistako tämä tulee olemaan seuraavat seitsemän päivää?? Ja diabeetikko joutuu pistämään itseään ainakin seitsemän kertaa päivässä!

Hyperventiloin hieman vielä seuraavana aamuna. Mutta illaksi olin jo rauhoittunut. Tulin tuplavuorosta, käytin koiran pihalla. Vedin ruiskuun 75 yksikköä lääkettä, puhdistin ihon, puristin nahkaa ja pistin. Tuosta noin vain. Pikkaisen vain kirveli, mutta muuten ei ollut ongelmaa. Ensimmäinen kerta taitaa todella olla se pahin.

Nyt otetaan taas päivä kerrallaan, mutta toisella tavalla. Ensi viikolla katsotaan taas ultra, josko silloin saisi pistää irrotuspiikin. Yritän olla lukematta netin keskustelupalstoja ja todennäköisyyslukuja onnistumiselle.

Meillä oli oikein kiva pitkä viikonloppu mieheni sukulaisten parissa. Tuli kokeiltua uusia juttuja kaupungilla, syötyä hyvin, käytyä tanssimassa. Tuli siis tehtyä monia tosi kivoja juttuja, huomattua taas, kuinka ihanaa on olla yhdessä mieheni kanssa sekä kaksin että porukassa. Elämää on onneksi hoitojen ulkopuolella ja jälkeen. <3

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Pyöräilemässä


Luonnossa mieli lepää! Liikkuessa mieli lepää! Yhdessä mieli lepää! Tai voiko lepäämisestä puhua, kun on täynnä intoa, iloisuutta, energiaa ja riemua?
Ja tätä kaikkea on saatu tehdä tänään, vieläpä aurinkoisessa säässä! Ja lisäksi sen jälkeen, kun olin saanut tehtyä erään opiskelutehtävän pois alta. Siispä: oi, mikä vapaapäivä!




Kävimme tänään pyöräilemässä. Veikkasin, että ehkä joku 18 kilometriä tuli, mutta Eniron mukaan matkaa olikin 18km yhteen suuntaan. Kivaa!


 

Juteltiin tänään vähän "kuulumisista". Miten menee?
Huomasimme, ettemme juuri ole miettineet lapsettomuusasioita viime aikoina, ainakaan kovin syvällisesti. Juu, tiedän totta kai, että tänään on kp 14, mutta se ei muuta asioita mihinkään suuntaan. Pistoshoidot ovat vain lähempänä, tai sitten eivät. Tänään on joka tapauksessa vapaapäivä, oli kierronpäivä mikä hyvänsä. Voin tietenkin yrittää miettiä ja pohtia mahdollista ovulaatiota ja sen ajankohtaa, mutta tältä kierrolta kaikki tehtävä on jo tehty; pillerit on tullut popsittua (no joo. Tarvitaanhan onnistumiseen toki muutakin... ;) ). Aika näyttää, miten käy.



Ja siitäkin olen iloinen, että tälle keväälle alkaa olla jo ohjelmaa ja tekemistä. Paljon kivoja asioita, mitä odottaa!

torstai 31. maaliskuuta 2016

Muutakin elämää

On se jännä, kuinka toinen Letrozol-kierto on kuitenkin tuntunut paljon helpommalta. Ihan kuin en edes muistaisi, missä mennään (kunhan huijaan; tietenkin tiedän, kuinka mones ja mitäs nyt). No, ainakaan en murehdi ja märehdi jatkuvasti, äksyile ja kiukustu tai ole ihan kamalan väsynyt koko ajan. Muuten vain nukuin tänään pommiin.

Tai sitten juttu on vain niin, että toinen Letrozol-kierto on helpompi. Asiaan on jo ehtinyt jonkin verran tottua, ja lääkkeiden popsiminen, siis se väsyttävin aika, sattui sopivasti pääsiäisvapaille. Töissä ei tarvinnut jaksaa, riitti vain, että sai ihan kuin lomailla. Meilläkin on tehty sopimus, että näistä asioista ei nyt puhuta. Pidetään lomaa.

On kolmaskin vaihtoehto. Ehkä Letrozol ei todellakaan toimi minulla, ja siksi tämä on vain huilikierros. Seuraavan kierron ja pistoshoidon odottelua. Lasi on kuitenkin puoliksi täynnä, ja haluaisin ennemmin ajatella, että koska nyt olen ollut monin tavoin paljon rennompi, niin ehkä kaikki vain sujuisi.

Mutta kylläpä tuntui harvinaisen vaikealta olla töissä toissailtana. Yhtäkkiä tajusin kesken iltavuoron, että omituinen ja etäinen oloni johtui omasta tilanteestani... Unohdin ihan onnitella tuoretta isää vuorokauden vanhan vauvansa johdosta! Ihan harmitti koko työvuoro; tein töitä iloisesti ja kannustaen, mutta sisimmässäni tuntui kovin mekaaniselta. Hurja ero olikin sitten seuraavan päivän hoidokkiin, joka oli "jo" kaksikuinen.

Muun elämän löytäminen on tuntunut kyllä oikein mukavalta. Pääsiäisenkin sain viettää vapaalla muistaakseni ensimmäistä kertaa työurani aikana. Onhan se tärkeä juhla muutenkin, ja lisäksi viikonlopulle sattui monta mukavaa kyläilyä ja tapahtumaa. Voi mikä riemu, kun sai vain päättää, että mihin menee vai meneekö kaikkiin. On myös tosi mukava miettiä jo joitakin suunnitelmia tuleville viikoille ja jopa elokuun kesälomalle. Jihuu. Ja arki, sekin on ihanaa. Kuten sellaiset aamut (ei siis tänäinen, jolloin todella heräsin klo 6:02, kun sängyssä makaamisen sijaan pitäisi oikeastaan istua jo autossa), jolloin saa ajan kanssa lukea päivän lehteä kahvikupposen kera. Näitä hetkiä lisää.