Tunteiden eri skaalaa

Ulkona on ollut kauniita päiviä, mutta olen yrittänyt olla katsomasta ikkunasta ulos. Ihan vain siksi, ettei harmittaisi niin paljon sisällä oleminen. Tämä viikko menee täysin töissä, pääasiassa aamuvuoroissa (pitkissä tai sitten näiden lisäksi vielä omissa menoissa). Ulosmenosta ei voi siis haaveilla. Meneillään on myös seitsemän päivän työputki, joten mitä sitä suotta miettimään tuollaisia. Onneksi enää kaksi aamuvuoroa jäljellä, sitten saamme viettää yhteistä viikonloppuvapaata. Toivottavasti en lysähdäsohvan nurkkaan ihan täysin pelkästä väsymyksestä, vaan jaksaisimme ihan oikeasti tehdäkin jotain. Omana toiveenani on luonto- ja ulkoilujuttuja. Toivoisin pääseväni hiihtämään ja retkelle metsään, jonne olen jo kovasti kaipaillut.

Paljon on myös tekemistä sekä töissä että töiden lisäksi. Oikeastaan ihan hyvä, sillä olen huomannut laskevani taas päiviä. Aika saattaa mennä tekemisen lomassa nopeammin. On jumppatunteja, ystäviä, pianotunnin pitämistä ja lisäksi töissä erikoisempia juttuja, kuten koulutusta ja kehityskeskustelua. Samaan aikaan minua on ottanut päähän eräät töihin liittyvät asiat, joihin olen onneksi saanut paljon tsemppiä työkavereilta. Tuntuu vain siltä, että ollessani jollain tavoin aika herkillä, niin kuohahdan aika helposti ja kihisen itsekseni... Toisaalta minua vaivaa jo jonkin asteinen sumu, enkä esimerkiksi tämän päivän näyttöön jaksanut tai ehtinytkään stressata. Se sai mennä omalla painollaan. Väsymys on vaivannut siitä huolimatta, että jonain yönä sain nukuttua ennätykselliset 10 tuntia. Tänään vaivasi taas siksi, että yöllä en saanut nukuttua, vaan voin pahoin. Olin jo aivan varma, että olin napannut erään hoidokkini vatsataudin. Sitten heräsin ja söin aamupalan aivan ongelmitta. Ja nyt hikoiluttaa. Ihan tosi hauskaa. Kaikki kuulemma ihan Menopurin sivuoireita.

Tänään minua on liikuttanut eräs perhe, jota hoidin kaksi vuoroa. Vauva oli itse suloisuus ajoittaisella vahvalla temperamentillaankin. Vanhemmat hoitivat häntä hellästi ja huolella. Äidin tuodessa huoltaan jostain asiasta esiin silitteli isä häntä rohkaisevasti. Näin heidän kävelevän käsi kädessä, huolehtivan toinen toisestaan. Voi ei, miten suloista! Tänään vanhemmat olivat saamassa esikoisensa kotiin, jossa jo koirat odottivat uutta tulokasta. Tutkimme yhdessä vauvan liikkeitä ja tahdosta riippumattomia hymynkareita ihastellen tuota pientä ihmettä. Minusta oli ihanaa seurata myös vanhempien reaktioita lapsensa liikkeistä. Heidän kanssaan oli helppo keskustella vauvan hoidosta ja kotona olemisesta. Jos vanhemmilla kiilsi silmät ilosta ja rakkaudesta, niin pikkuisen kiilsi varmaan minullakin. Tuo koskettava, suloinen pieni perhe. Miten etuoikeutettu olenkaan, kun saan nähdä tuollaisia hetkiä. Ne ne ovat ihmeitä.

Pikkuinen haikeus oli toki mielessäni, mutta kieltäydyin miettimästä sitä. Jos jotain mietin itsestäni, niin sitä, että eilen lääkäri oli ihan toiveikkaalla mielellä uä:ssä. Sopivasti kai kypsyviä munarakkuloita. "Jatketaan samaan malliin, tavataan ensi viikolla. Ja järkätkää jotain mukavaa tekemistä viikonlopulle. ;)" Okei. Inhoan tosin sitä, kuinka pieni Toivo-niminen tyyppi nostaa mielessäni taas päätään. Uuh, voisiko jo ensi viikolla tulla tosi kyseeseen? Saisiko Pregnylin taas pistää? Ja äääh. En tykkää tästä, koska suurimmalta osin en edelleenkään usko tähän hoitokiertoon. ("Niin mäkin sanoin, ja juuri siitä kierrosta tulin raskaaksi", sanoi eräs tuttavani, joka on paininut samanlaisten asioiden kanssa. Niiiiiiiiin.... niin, siis sinä tulit, en ehkä minä...)

No niin. Lähden kohta jumppatunnille ja sitä ennen haen R-kioskilta tilaamani nuottikirjan. Hih, pitäisiköhän naapureita varoittaa... En varmana lopeta ennen kuin vasta klo 22, kun mieskin on reissussa! :D

Sivuvaikutukset puskevat päälle

Tämä olikin juuri sitä, jota en kaivannut, enkä edes muistanut sen olevan näin jäätävää.
Väsymys. Kuinka raskasta voi olla, että kesken miehen kanssa keskustelun, työpäivän jälkeen, sohvalla pötkötellen, nukahdan, vaikka kello on vasta klo 18! Tai sitten tänään, ollessani eräässä pienryhmässä havahduin kesken keskustelun etten muista puoliakaan, mistä on ollut puhe. Puhumattakaan loppurukouksesta, jossa siinäkin meinasin vain nukahtaa (ja kyse ei todellakaan ollut unettavasta aiheesta, vaan päinvastoin ;) ).

Puuskahdinkin itsekseni, että hyvin menee, vasta toinen päivä seitsemän päivän työputkesta, ja minä voisin nukahtaa seisaallani. Muistin kyllä väsymyksen, mutta en todellakaan, että se oli näin järkyttävää. Onneksi kyseessä ei olekaan kuin viikko pelkkiä työpäiviä ja menoja...

No mutta. Tänään sitten kilahdin. Ja tämä oli sen laatuinen, että missään ei ollut mitään järkeä, eikä oikeastaan mieltäkään. Itse asiassa lopulta kävi myös niin, ettei sitä edes oltu huomattu. Mutta minulle se oli kilahdus, ja se tuntui pahalta. Teki mieli vain itkeä, jättää hoitotyön yhteenvedot ja uuden potilaan kirjaukset kirjaamatta. Teki mieli paiskoa puhelimen luurit pitkin poikin ja rynnätä pois paikalta. En tietenkään voinut tehdä mitään niistä. Luurin taisin tosin tiputtaa pöydälle, senkin vahingossa. Mutta muuten jäin kiltisti tekemään työni loppuun.

Oli pakko pyytää anteeksi tilanteessa olleilta työkavereilta.
"Miten niin kilahdit? En mä ainakaan huomannut!", sanottiin. Mutta kyllä minä kilahdin. En ainakaan suhtautunut kovin järkevästi vastauksiin, joita olin kysynyt. Parille heistä kerroin tilannepäivitystä; he tiesivät tilanteestamme. Inhotti toisaalta kertoa, koska en haluaisi vedota hormoneihin tai pitää kuohahduksiani niiden vuoksi hyväksyttävinä. "Ei se mitään. Mä niin ymmärrän", toinen heistä sanoi myötätuntoisesti. (Hänellä on kaksoset IVF-hoitojen tuloksena.) "Rankkaa."

Menopurin pistelyä ei ole kestänyt edes viikkoa, ja reagoin jo nyt noin vahvasti. Vähän hirvittää, mitä tässä on vielä edessä...

Onneksi on haaveita, joihin voi välillä uppoutua. Ja se muu ihana elämä.

Ja sokerina pohjalla aivan järkyttävä himo saada Runebergin torttuja!! Niiden kuvia täynnä oleva netti ei oikein helpota asiaa. Kävin kanttiinissa kuikuilemassa niitä, mutta en ostanut. Tavallaan olen edelleen "valikoivalla herkuttomuudella". Tämä tarkoittaa siis, että toisinaan otan herkkua, siis erityistilanteissa. Työpäivää en laskenut sellaiseksi kilahtamisesta huolimatta. Mut huh huh, kun tekisi mieli! En ole myöskään ostanut tai leiponut niitä, koska en ole ehtinyt tehdä kumpaakaan. Perjantaina tekemiäni marenkikuppikakkuja oli vielä jääkaapissa, joten tuntui hassulta tehdä heti toisia. Ehkä Runebergin torttuja on vielä tulevinakin päivinä tarjolla tai sitten vain leivon niitä.
Laitetaanpas nyt "erilaisina nuorina" kuvaa jostain ihan muusta leivonnaisesta kuin päivän nimikkotortusta. Jospa se helpottaisi... :D

Tadaa!

Miksi en voi vaan toimia normaalisti??

Vuoristorata sen kuin jatkuu.
Eilen kanniskelin kännykkää töissä, mikä sai ainoastaan akun loppumaan nopeammin (lämpö?). Polilta ei kuulunut mitään.
Tänään jätin kännykän lokeroon ajatellen: "pyh". Kiirettä piti, eikä luuria olisi ehtinyt edes vilkuilla. Lounaalle mennessäni huomasin, että polilta oli koitettu soittaa neljästi ja laitettu myös sähköpostia. Voisinko käydä tänään ultrassa klo 13:45. Lupasin tulla, delegoin potilaani muille.

Hyvä näin, ettei kotona ehtinyt jännittämään asiaa, mutta samalla turhautti ihan älyttömästi. Lääkäri ja kätilökin varmaan näkivät naamasta, että en nyt ihan ollut riemusta repeämässä. Tosin kyllähän me kaikki tiesimme, että näin nyt vaan täytyy tehdä, jos mielii saada raskauden alulle.
Lääkäri ultrasi tuskin kahta minuuttia, kun jo pudisteli päätään. Oli vain niin ohut tuo kohdun limakalvo. Se selitti kuulemma kuukauden aikana olleet kolmet "kuukautiset". Tuntui aika typerältä. Ihan kuin en tuntisi kehoani ja kiertoani. Mutta kun normaalia ei ole ollut sitten 17-vuotiaana ollessani! 12 vuotta sitten!!
Ja mitään normaalia tässä ei todellakaan ole. Ja ei, kroppani ei ole mitenkään normalisoitumassa, vaan kohdun limakalvo se siellä tihkuttaa läpi. Estrogeenia ei ole riittävästi.

Joten lääkäri kaivoi esille uuden "lukujärjestyksen" ja ryhtyi kirjoittamaan päiviä ja lääkkeitä. Puuskahtelin vain, että kertokaa, mitä teen ja milloin tulen. Oli sellainen "ihan sama" -olo. Huomenna se riemu sitten taas alkaa. Pistellään Menopuria ja ensi viikolla ultrataan. Naureskellenhan noista asioista höpöteltiin lääkärin ja kätilön kanssa, mutta otti kuitenkin aika tavalla päähän.

Tällä kertaa minusta nimittäin tuntuu, että tässä koko hommassa ei ole yhtikäs mitään järkeä. Ei mitään. Voin kyllä pistää vaikka useammankin kerran päivässä, ei se siitä ole kiinni. Voin tehdä vaikka mitä temppuja, ravata ultrassa. Mutta inhoan jo valmiiksi sitä itseäni, joka minusta tulee lääkkeiden sivuvaikutuksesta. Tuntuu, että ripustautuisin johonkin näkymättömään. Eii!! Älkää viekö minulta elämääni! Minä haluan elää sitä!
Olen jo valmiiksi tosi harmissani kaikesta väsymyksestä, kiukkuisuudesta, masentuneisuudesta, ahdistuksesta, toivon noususta ja laskusta, keskittymisvaikeuksista, parisuhdekiemuroista, kivuista ja kolotuksista, turvonneisuudesta.... ja lista vain jatkuu on and on and on and on... (No, ehkä vähän liioiteltuna, mutta ei se kovin kaukana ole.) Inhoan jo valmiiksi sitä tunteiden ja toivon vuoristorataa. Inhoan sitä, kuinka tulen taas romahtamaan, kun tämä hoitokierto on ohi.

Ei tässä ole mitään järkeä.
Mutta tähän on vain ryhdyttävä, jos lasta haluaisi.
Miksi en vain voi toimia normaalisti, niin kuin muut naiset??? MIKSI???
Siis, menkat, ei sen kummempaa! Ihan sellaiset oikeat oikeilla sykleillä ja hormonivaihteluilla! Edes yhdet ( ovulaation kanssa)!
Mikä minussa on muka niin vialla, ettei tuollaista voi olla?

Anteeksi kovasti tästä järjettömästä tekstisyljennästä. Olen ollut tuplavuoron töissä ja menossa huomenna aamuvuoroon. Herään siis 5,5 tunnin päästä. Piti vain purkaa, koska en haluaisi kaataa kaikkea mieheni päälle (taidan kaataa kuitenkin).

Olen soittanut viime päivinä kovasti pianoa.
Voimabiisini on kyllä ehdottomasti Stenhammarin Fantasia nro 3. Se oli voimabiisini jo välivuonna käydessäni toisenlaista taistelua. Selvisin siitä voittajana. Niin tulen selviämään tästäkin. Me yhdessä.

Ihana elämä

On niin parasta, kun huomaa...
💓 nauttivansa omista vapaista ilman haikeuden tai surun tunteita
💓 olonsa kotoisaksi seurakunnassa ja sieltä saatujen ystävien kanssa
💓 jaksaa kokkailla rauhassa ja huolella ajatellen, että tästä tulee herkkua (vaikka vain itselle)
💓 puhkuu intoa töissä. (Tänään olin mukana sektiossa! Vuhuu!)
💓 nauttivansa joka askeleesta juoksulenkillä. Eikä tarvitse edes "purkaa murheita".
💓 voivansa käydä monta eri keskustelua ystävien kanssa tarvitsematta miettiä, että pitäisikö kertoa tilannepäivitystä lapsettomuusprosessissa
💓 että minut otetaan tasavertaisena ihmisenä, vaikka en olekaan äiti-ihminen. En ole sen heikompi, huonompi, alikehittyneempi, elämästä tietämättömämpi, vaikka minulla ei ole lapsia.
💓 nauttivansa esimerkiksi pianonsoitosta ihan vain pelkän soittamisen ilosta
💓 suunnittelevansa ihan oikeasti tulevaa vuotta. Siis muutenkin kuin potentiaalisen raskauden merkeissä.
💓 nauttivansa aamukahvista ihan omissa oloissa.
💓 voivansa antaa aikaansa esimerkiksi ystäville, seurakunnalle, pianotunneille, liikunnalle, työlle ja tietenkin parisuhteelle.
💓 elävänsä täyttä elämää

P.S. Kerron kuitenkin tilannepäivitystä. Olen kanniskellut koko työpäivän puhelintani työpaidan taskussa. Polilta ei ole kuitenkaan soitettu. Jos ovulaation induktio tehtäisi tähän kiertoon, niin ultra pitäisi tehdä joko huomenna tai keskiviikkona. Ups, tiukkaa tekee. Tai sitten se taas siirtyy. Sama se, puhisin jo itsekseni. Elämä on paljon kivempaa ilman sitä ainaista päivien kyttäystä ja lääkkeiden sivuvaikukutsen riepottelua. Vaikka silti toivoisin oikein kovasti, että hoidot voisivat jo jatkua. Ei auta siis kuin odotella.

Voiko lapsettomuudesta puhua ääneen?

Aloin pohtimaan lapsettomuuden julkisuutta. Kuinka siitä tulisi puhua muille? Miten paljon muiden täytyisi tietää? Täytyykö siitä puhua töissä?

Minulle lapsettomuus ei, kaikessa kipeydessään, ole ollut salattava asia. En toki koe tarvetta lähteä toreille ja turuille, varmuuden vuoksi vielä työpaikan käytäville, huutelemaan asiasta. En myöskään esittäydy uusille ihmisille kertomalla heti kättelyssä ammattini lisäksi myös lapsettomuudesta. Enkä oikeastaan koskaan päivitä mitään lapsettomuudesta Facebookiin. Mutta ei se silti ole salaisuus.

Avoimuudella ja avoimuudella on eroa. En koe tarvetta mainita joka mutkassa lapsettomuudesta tutuille ja tuntemattomille. Mutta saatan mainita työkaverille asiasta, jos välimme ovat hyvät ja läheiset. Joskus joku on kysellyt surusilmistä, ja silloin olen pienen empimisen jälkeen kertonut tilanteesta. Nykyisin töissä on pieni joukko ihania työkavereita, jotka kysyvät tilanteestamme ja elävät hetken aikaa vierellä. Lämmittää mieltä, kun he kysyvät jaksamiseta.
Väärinymmärryksiä olen tullut välillä korjanneeksi, mutta ei silloinkaan ole aina tarve mennä niin tarkaksi kertomalla hoidoista.

Välillä on tehnyt mieli tölväistä töissä asiasta. Meinasin kerran pyörtyä, ja eräs kollega alkoi vitsailemaan: "oletkohan raskaana?". Sanoi tämän vielä kolme kertaa. Meneillään oli lisäksi ensimmäinen ovulaation induktio, ja luulen lääkkeiden aiheuttaneen silmien pimenemisen ylösnoustessa. Olisi tehnyt mieli tölväistä, että en ole, vaan lapsettomuushoidoissa. Mutta ei sellaista mennä sanomaan.

Töiden ja polikäyntien yhdistämisen olen saanut tähän mennessä hoidettua suhteellisen näppärästi. Olen delegoinut hoidokkini siksi aikaa toisille hoitajille, viitannut lääkärikäyntiin, kipaissut polilla ja hilpaissut takaisin. Jotain etua siitä, että on töissä sairaalassa. Nykyinen esimieheni ei tiedä hoidoista, enkä miehelle oikein välittäisi kertoakaan siitä.

Vanhempani kuulivat asiasta vasta vuosi sitten, kun yritystä oli ollut 3,5 vuotta. Mieheni perhe ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedä. Tämän perusteella lapsettomuutta voisi siis ajatella salaisuudeksi. Mitä vanhempiini tulee, niin minun on ollut aina vaikea puhua heidän kanssaan isoista asioista. Saatan kyllä kuulla pitkät tarinat harrastusporukan tutun tytöstä, metsäveroista sekä edellisen viikonlopun juhlien ruokatarjoilusta, mutta minusta tai sellaisista asioista kuin lapsettomuus tai parisuhde, ei koskaan kysytä. Töistä kyllä. Ja mieheni töistä. Ehkä koirasta. Mutta ei lapsettomuudesta. Jos oikein haluaisin puhua, niin joudun valmistelemaan vanhempiani tovin, juttelemalla erilaisista asioista ja kaartaa hiljalleen kohti pääpointtia. Kuten tein viime elokuussa puolukkaretkellä isäni kanssa. Tulipahan puhuttua suu puhtaaksi. Mutta se olikin elokuussa. "Onhan teillä Hippu", totesi isäni.

Blogini on ollut melko pimennossa, eikä minulla ole ollut sen suurempaa syytä alkaa "mainostaa" sitä. Toisaalta olisi kiva vaihtaa ajatuksia aiheista, joista olen kirjoittanut enemmän kuin Facebook-ryhmissä. Silti blogin "julkistaminen" hieman mietityttää. Ehkä tänne eksyy joskus joku.

Lapsettomuudesta puhuminen on ristiriitainen asia. Toisaalta siinä ei ole mitään hävettävää tai salattavaa, mutta samaan aikaan joutuu miettimään hienovaraisuutta. Kenelle, miksi, missä ja miten siitä voi puhua? Vaikka lapsettomuus olisi itselle arkipäivää, niin toiselle se voi tulla järkytyksenä tai liian tungettelevana. Ehkä kaikki eivät edes halua kuulla noin intiimeistä asioista. Tai sitten pohdin vain omassa päässäni, että joku voisi ajatella lapsettomuudesta kertomisen olevan vain säälipisteiden keräämistä. Kuten se eräs työterveyslääkäri varmaankin ajatteli. "Vieläkö suret sitä?", hän kysyi hieman halveksivaan sävyyn, kun tuomiosta kuulemisesta oli kulunut 1,5 vuotta. Jep. Vielä.
Kaikki vain eivät ymmärrä, ja siksi riskiä tuollaiselle kohtelulle ei aina edes halua ottaa. Vaikka lapsettomuus itsessään ei tee (siis ei oikeasti!) minusta lapsellisia huonommaksi, niin kaikki eivät ehkä ajattele niin. Tai sitten he menevät vain hämilleen, eivätkä tiedä, kuinka suhtautua.

Onneksi olen saanut elämääni paljon ihania ystäviä, joiden kanssa olen voinut halutessani puhua. Lapsettomuutta ei ole tarvinnut hävetä.

Viestiä polille

Pääsin laittamaan polille viestiä nopeammin kuin arvasinkaan. Tänään alkoi taas uusi kierto, jolloin edellinen oli huiman 17 päivän mittainen. En nyt ihan ymmärrä, mitä täällä tapahtuu, mutta toisaalta tällainen kropan sekoilu on tullut vuosien mittaan huomattua. Ei siis mitään uutta auringon alla. Joko ollaan monta vuotta ilman kiertoa, tai sitten tällaisia minikiertoja.

Vietän vapaapäiviä itsekseni miehen ollessa reissussa kotipuolessaan. Tein aamupäivällä viikkosiivouksen ja olen soitellut pianoa. Ai että, niin tykkään soittamisesta. Välillä vain tulee niin pitkiä taukoja siitä, että alan jo miettimään, että kannattaako minun edes mainita harrastavani soittamista... Puhumattakaan siitä, miten kauan olen jo soittanut... Klassista musiikkia tulee soitettua useimmiten, välillä taas on kausia, jolloin soitan pop-lauluja. Sitten taas soitan hengellisiä ja ylistyslauluja. Olisi myös mukava oppia lisää vapaasäestyksestä. Ehkä soittaa jossain kokoonpanossa? Aika ajoin haaveilen myös pianotunneista. Että onnea vaan naapurit.

Olen yrittänyt etsiä lapsettomuudesta kertovia elokuvia. En siis kovinkaan aktiivisesti tai intensiivisesti, tänään vain hieman googletellut. Melko vähänlaisesti (siis tosi vähän) niitä tuntuu löytyvän. En ole kaivannut niitä oikeastaan yhtään aiemmin, sillä on tuntunut, että omassakin murheessa on jo riittävästi pohdittavaa. Tänään olisi ehkä voinutkin katsoa jotain aiheen tiimoilta. Luin elokuvasta Paper Dream, jonka traileri vaikutti.. noh.. raastavan tutulta. Silti olisin voinut katsoa filmin, mutta en löytänyt sitä Netflixistä. En myöskään animaatiota Up, jota moni mainosti. Käytännössä en löytänyt mitään, joten se siitä.

Miksi sitten haluaisin katsoa vapaapäivänä noin kipeästä aiheesta elokuvaa? Olenhan ihan vasta ollut täynnä tarmoa ja iloa tämän hetkisestä elämästä ilman lapsia. No, ehkä jo eilen olo oli tekemässä tuloaan. Jotain oli selvästi tapahtumassa kropassa, ja hetkessä ajatukseni ovat suuntautuneet lapsi-asiaan. Kuten tänään. Se tarkoitti sitä, että tänään sain ottaa yhteyttä poliin pitkän odottamisen jälkeen. Ehkä aihe oli taas niin ajankohtainen, että kaipasin vain jotain... toivoa.

Hieman haikein mielin

Onpa tehnyt tiukkaa istua kaksi päivää paikoillaan, kun on tottunut siihen, että välillä käy häthätää istahtamassa kirjaamassa, kun onkin taas jo aika rientää. Tai no, tuleehan vauvaja syöttäessä toki istuttua. ;)

Olen ollut kaksi päivää imetysohjaajakoulutuksessa. Todella mielenkiintoinen aihe, ja olen varma, että tuosta on oikein paljon hyötyä työhöni. Etukäteen olin miettinyt, että siellä käytäisi paljonkin läpi omia imetyskokemuksia, mutta onneksi tätä ei oikeastaan ollut. Onhan meitä sekä lapsellisia että lapsettomia. Jokainen kuitenkin ammattilainen, jonka takia koulutus on järjestetty. Siellä sitten paineltiin ja puristeltiin virkattuja ja neuloja rintoja, kokeiltiin imetysasentoja nukkien kanssa ja kuivaharjoiteltiin käsin lypsämistä.Suurimmaksi osaksi päivät sisälsivät teoriaa ja käytännön vinkkejä. Olin jo innoissani suunnittelemassa kansiota kaikelle keskolan hoitotyöhön liittyvälle. Mutta päästyäni autoon pitkän työputken päätteeksi iski väsähdys. No, ehkä soittelen tänään vähän pianoa, käyn juoksulenkillä ja katson asiaa uudelleen huomenna. Ehkä. Tai sitten vietän vain suosiolla vapaan viikonlopun.

Olo on ollut melko rauhallinen. Ainakin tosi onnellinen, kuten viimeksi kirjoitin. Viime päivinä olen kuitenkin ollut aika väsynyt ja oikeastaan aika kiukkuinen. Hävettää, kuinka olen tiuskahdellut miehelle ihan pikkujuttuja ja pitänyt suurin piirtein maailman loppuna sitä, jos roskat eivät ole menneet energia- ja sekajätelaatikoihin oikein. En tiedä, onko tiistaisilla alaselän kivuilla ja eilisellä alavatsan oikean puoleisessa tylpällä vihlaisulla mitään tekemistä tämän hetkisen olon kanssa. Ainakin pää alkaa heti täyttyä kaikenlaisista ajatuksista... "Mikä tuo tunne oli? Olisiko se...? Kp 17, mitähän pian tapahtuu? Ja milloin? Miten tässä käy? Miten kauan vielä, että päästään aloittamaan seuraava OI? Vai päästäänkö? Alkaako taas kierto itsestään??" Pois ovat lähes puhtaasti onnelliset ajatukset kaksistaan olemisesta ja kaikesta, mitä yksin pystyy tekemään. Ei, nyt pääni on täynnä tietoisuutta, mikä kierronpäivä nyt on. Tai sitten on vain haikea olo.
Ou jea, tervetuloa taas päivien kyttäys...