Pieni Mokkapalakertomus ja pohdintoja kirjoittamisesta

Olen huomannut pohtivani aika ajoin blogini tulevaisuutta. Tai en tiedä aivan siitä, mutta ainakin sitä, että mitä oikein kirjoittaisin. Ja sitten taas toisaalta koen itselleni merkittäväksi saada kirjoittaa asioista, jotka ovat mielen päällä, ja joihin joku ehkä saattaa samaistua.
Oikeastaan siis pienen pohdinnan myötä en niinkään harkitse blogini lopettamista.

Sinänsä tämän aloittamissyy, lapsettomuus ja -hoidot, ovat jo siinä mielessä taakse jäänyttä elämää, että emme ole ainakaan jääneet lapsettomiksi. Lapsettomuuden kokemus ja tunnemaailma tulevat luultavasti aina olemaan osa elämäämme.
Jossain vaiheessa vaihdoin blogin otsikkoakin, sillä saattoi kulua monta kirjoitusta ja viikkoakin, ennen kuin taas mainitsin lapsiin liittyviä asioita. Elämäni on onneksi ollut niin täynnä kaikenlaista mielenkiintoista ja inspiroivaa.

Olen hehkuttanut ja intoillut täällä milloin mistäkin, niin luonnosta, matkoista, musiikista, ystävistä, keittiöpuuhista kuin lopulta myös niistä odotetuimmista: raskaudesta ja vauva-arjesta. Ja onhan tämä kirjoittaminen mukavaa puuhaa. Mitä luultavammin tekstini saati sitten kuvani ovat kaikkea muuta paitsi ammattimaisia, taitavia tai edes nokkelia. Eikä tarvitsekaan. Ja oikeastaan - loppujen lopuksi tämä on projekti itseäni ja ajatusten selkiyttämistä ja kirkastamista varten. Tietenkin kirjoittamistahti on vähentynyt roimasti, sillä päivät ovat valintoja täynnä. Huldan nukkuessa voin joko tehdä kotihommia, juoda rauhassa aamukahvin, tehdä kotijumppaa, lukea kirjaa, vastata viesteihin tai esimerkiksi kirjoittaa. Useimmiten siirryn kahvin jälkeen pyykkien/tiskien/ruoanlaiton/imurin kimppuun, sillä siisti koti ja touhukas olo tuovat minulle iloa ja onnistumisen tunnetta.

Mutta tietynlainen sensuuri on iskenyt. Se tuntui saaneen alkunsa eräästä aivan harmittomasta Instagram story -päivityksestä. Se taas johti tyhjyyteen, ja samaan aikaan vastaan tullut nuoruusmuisto sysäsi mietteeni tuohon epävarmaan yläastenuoren aikaan ja tunnemaailmaan. Ja jostain syystä olen tarkistanut kaikki mahdolliset julkaisut tietynlaisten ajatussyynin kautta.

Ehkä pieni kertomus mokkapalasta valaisee osaa tämän päivän tunnelmista.
Annas, kun kerron.
Leivoin viikonloppuna mokkapaloja, joista tuli oikeastaan makuhermoissani The Mokkapaloja. Mitään niin hyviä mokkapaloja en ollut tehnyt. Mutta nyt olin saanut käsiini aivan loistavan ohjeen vegaaniseen versioon, että melkein itketti. Kyllä, itketti. Kenties jonkinlainen pika-aikamatka lapsuuden mokkapalamuistoihin sai oloni kovin iloiseksi. Ehkä vähän noloksikin, koska mies ei tainnut ihan ymmärtää intoani. Ei halunnnut tuossa hetkessä edes maistaa.
No niin, ohjetta halusin hehkuttaa, ja menin kehumaan leipomusta äidilleni kutsuen vanhemmat meille kahville seuraavana päivänä. Mokkapalat olivat menossa eräseen tilaisuuteen, mutta olin valmis leipomaan uuden satsin, mikäli kotiin vietävää ei jäisi. Ja kuinka ollakaan, niin sitten toin kotiin tyhjiä rasioita.
Aamulla ryhdyin taas tuumasta toimeen juotuani aamukahvin. Hieman puuha tosin keskeytyi Huldan herättyä.
Sittemmin maistoin pienen palan.
Voi ei! Eihän se ollut näin kuivaa viimeksi? Jokin meni nyt pieleen! Olisiko se sittenkin ollut minuutin liian kauan uunissa? Tai jos vika oli durumvehnäjauhoissa, joihin jouduin turvautumaan tavallisten loputtua?
Pähkäilin ja popisin koko lenkin tuota mokkapala-episodia. Lopulta luulin keksineeni syyn. Se oli se kuorrute! Jos minulla vain olisi ollut aikaa ja lisää aineksia olisin tehnyt uuden. Enhän minä nyt voisi tarjota tuota! Perutaan kahvittelu; se The Mokkapala olikin viikonlopun onnistuminen, tämä oli vain "ihan hyvä". Ihan turhaan kehuin.
Vasta, kun kotikatu alkoi, loksahti jotain paikoilleen. Suhtauduin mokkapalaan kovin pedantisti, vaativasti ja täydellisyyttä tavoitellen, ja koska se ei sitä mielestäni ollut, olin huono ja epäonnistunut. Mokkapalasta oli vahingossa tullut sijaiskärsijä tilanteessa, jossa taisin sittenkin jännittää enemmän kuin luulinkaan.  Olin koko päivän kytännyt erästä puhelua, ja samaan aikaan sekä toivonut niin kovasti että uskonut, että sitä ei takuulla tulisi. Mitä nyt minulle; tällaiselle? Ihan huonolle, epäonnistuneelle.
Koska puhelun suhteen en voinut muuta kuin odottaa, purin kaiken tarmoni noihin mokkapala-parkoihin pyrkien onnistumaan - edes siinä.
Ja miten kävi kahvihetken? No, meillä oli oikein mukavaa ja mokkapalat - ne olivat tosi hyviä; sellainenhan se ohjekin oli.