Heikotus ja salmiakinhimo

Niinkin pitkälle olen jo ehtinyt, että unohdin olevani raskaana. Tai voiko sitä nyt aivan suoraan sanoa niin... Tutkiessani joitakin google-hakuja aiheilla hyperstimulaatio+keuhkoveritulppa, ivf+tuulimuna ja muita positiivisia hakuja, havahduin yhtäkkiä ja muistin: mutta hyvänen aika! Meille tulee vauva!😍
Olen jotenkin päässyt sopuun viime aikojen ärsytysten kanssa, ja yritän mieluummin ajatella tätä tilannetta. Muutamia varovaisia uteluita on edelleen tullut, ja minusta on ollut vain ihanaa jakaa tällainen uutinen. Se tavallaan tekee sen todemmaksi, ja tuo itsellenikin sellaista hyvää oloa ja mieltä.
Mies ei vielä halua kertoa omalle perheelleen, ennen kuin varhaisultrassa reilun kahden viikon päästä on todettu kaiken olevan sillä hetkellä hyvin. Minun avoimuuteni on kuulemma täysin ok. Kyllä minäkin tosin aika valikoiden kerron. Olen palaamassa lauantaina takaisin töihin, ja siellä en voisi kuvitellakaan kertovani. Muutenkin jo stressaa juuri siihen työpaikkaan meneminen, niin en todellakaan aio paljastaa tätä niin pitkään, kuin ei ole pakko.

Olen voinut melko hyvin. Tänään mennään silti vasta rv 5+2, mutta onhan se nyt jännää ajatella, että eilen Idun sydän alkoi lyömään. Ja mitä kaikkea muuta tällä viikolla alkaakaan tapahtua! 💗
Kovin isoja oireita en koe vielä saaneeni, mitä nyt aamuisin edelleen huimaa aika tavalla tai on huono olo. Syötävää on saatava hieman tiheämmin, tai heikotus alkaa uudelleen. Olen ollut myös helpommin ärtyneempi, mistä kannan murhetta. Ruisleipä, appelsiini, banaani, karkit, etenkin salmiakki, ja pasta houkuttaisivat, mutta ei vielä niin, että lähtisin vaikka keskellä yötä ajamaan 30 kilometrin päähän saadakseni varta vasten salmiakkia. Sen sijaan suurlempparini omenat eivät kerta kaikkiaan maistu. Ei myöskään jugurtti. Jätän myös mausteiset ruoat syömättä. Ei näistä sen suurempia pahoinvointeja ole seurannut, mutta sen verran epämiellyttävää oloa, että en ole kokenut tarpeelliseksi syödä niitä vain vanhan tavan vuoksi. Kahvin kulutus on myös onneksi pienentynyt, ja tähän olin onneksi ehtinyt kiinnittämään huomiota jo hoitojen alussa.
Joitakin kipuja, kolotuksia ja kasvukipuja on ollut vähän väliä, ja nauroinkin eilisiltana, että tämähän voisi olla mukavaa, jos tällainen kokomuutos jäisi pysyväksi. Näin pienirintaisena tuo tuntuu aika hauskalta, vaikka ei aina tuntemusten vuoksi (ei saa koskea!!!!!).
Ai niin, ja väsymys. Iltapäivällä, illansuussa, milloin vain. Nukahtelen hassuissa paikoissa ja aikoina, ja mies jo nauroikin eräänä iltana aikoessamme katsoa elokuvaa, että pitääkin sitten aloittaa jo klo 18, jotta en nukahda kesken. Näin nimittäin on käynyt muutaman kerran. Nukun 8-9h yössä, pahaan oloon usein heräten, mutta silti rutkasti enemmän, kuin normaalisti.
Enpä uskonut, että tulisin luettelemaan tänne oireitani... raskausoireitani.Kai sekin on vain tilanteen tekemistä todellisemmaksi.

Lauantaina tosiaan palaan takaisin töihin, ja aloitan 4 yövuoron putken. Jännittää jo nyt. Ihan muutenkin, mutta uutena jännityksenä on myös oloni. Miten ihmeessä jaksan hereillä, tolpillani tai suht hyvävointisena? Iltapäivällä on todellakin yritettävä nukkua, ja hankin töihin kenties jotain pientä, nopeaa välipalaa... Ruisnappeja, mandariinia tai muuta sellaista. Vesipullo saisi kulkea mukana. Toivottavasti kaikki vain menisi hyvin, enkä joutuisi herättämään huomiota olollani.
Klexanet, jotka siis tulevatkin jatkumaan ensimmäisen kolmanneksen ajan, voin onneksi pistää kotona.
Muistankohan kunnolla asioita? Mitä, jos minusta onkin tullut hajamielisempi? Sen näkee sitten...

Tunteita, joita ei pitäisi olla

Hoidetaan nyt tämäkin teksti alta pois, niin sitten saa keskittyä ihan oikeasti niihin tärkeisiin asioihin.

Turhautuminen. Sitä viime päivät ovat olleet. Eilen olin aika kiukkuinenkin.
Minunhan pitäisi olla nyt onneni kukkoilla, innoissani, tohkeissani ja kaikkea muuta iloista ja onnellista. Ja olenkin.Olen vain todella turhautunut niihin lieveilmiöihin, jotka ovat seuranneet lähes välittömästi joiltakin tahoilta, jotka ovat kuulleet uutisen.
Kuten kirjoitin viimeksi, kovin monella tuntuu olevan tarve sulloa minut pumpuliin, käskeä varoa suunnilleen jokaista askelta ja ylipäänsä ottaa todella rauhallisesti. Äitikin oli jo perjantaina sitä mieltä, että määräsihän se lääkäri jo, etten saa tehdä tupla- ja yövuoroja. Isä haluaisi, etten harrastaisi liikuntaa (ainakaan kovin vauhdikasta) tai reissaisi. Puhumattakaan eräästä rakkaasta ystävästäni, jonka kanssa piti olla reissusuunnitelmat valmiina, ja nyt hän on huolesta suunniltaan, että jos minulle ja vauvalle sattuukin jotain!
Ensinnäkin: minä en ole lasia.
Toiseksi: ei se vauva putoa mihinkään.
Kolmanneksi: en ota typeriä riskejä.
Nyt olen vain pauhannut turhautumistani kotona, sillä ylivarovaisuutta varmuuden vuoksi en vain voi ymmärtää. Osaan kertoa kyllä, jos minulla on huono olo! Ja en minä nyt mitään hölmöjä riskejä ottaisi.

Ihan todella, kun sitten ajattelenkin vauvaa, mitä oikeasti haluaisinkin, niin olenhan minä onnellinen. Silloin olen vaaleanpunaisessa pumpulissa. 💗 Ja olisi aika kiva, jos näissä ajatuksissa saisi oikeasti olla, eikä tarvitsisi vääntää mistään turhista pumpuleista. Yritän pitää itsekseni yllä tätä iloa ja onnea asiasta, ja totta kai juttelemme aika ajoin myös mieheni kanssa erilaisista asioista. Vauvan kirjaa en ole osannut vielä aloittaa, sillä en toivoisi kirjoittavani sitä tunnekuohun aikana, jolloin päällimäisenä leijuu ärsyyntyminen ja jopa syyllinen olo.
Mutta tarkastinpa huvin vuoksi jo kuntamme äiti-lapsipiiri- ja perhekerhotilanteen. Ovathan nuo jo aika tärkeitä ja ajankohtaisia asioita... 😉

Lohduttaisi aika kivasti, jos teillä olisi kertoa samanmoisia ajatuksia... Poden jopa syyllisyyttä, että eihän tämä näin pitänyt mennä. Minunhan pitäisi olla onnellinen, mutta sen sijaan poden syyllisyyttä ja kiukkuisuutta asioista, jotka eivät millään vedä vertoja vauvalle.

Tunteiden kirjoa ja yritystä kertoa niistä

Olen siirtänyt tämän tekstin aloittamista jo päiviä. En ole osannut oikein muotoilla sitä oikein tai aina ollut edes varma, milloin olisi hyvä aika. Toisaalta olen saanut purettua tunteitani ja mietteitäni omaan, perinteiseen päiväkirjaani. Sinne olen voinut kirjoittaa vieläkin avoimemmin ja sensuroimatta. Sillä on ne on ollut vain pitänyt saada ulos.

Tuli keskiviikko-aamu. Olin valvoskellut yöllä tukalassa olossa ja aamulla alkoi mieskin huolestua ähkimisistäni, vatsakivuista ja kouristuksista. Vannotti minua ottamaan poliin yhteyttä. Ja lupasinkin, mutta vasta soittoajalla. Sitä ennen yritin keskittyä taitoluisteluun ja käsitöihin. Ehkä olo tosiaan oli aika levoton; pitkään ei jaksanut tehdä asioita.
Sain hoitajan aikanaan kiinni, ja hän kehotti tulemaan polille saman tien.
Ja mieluummim jonkun kyydillä ja omat tavarat mukana, jos vaikka joutuisin taas osastolle. Sain onneksi äitini kyytinaiseksi, ja niin sitä sitten ajeltiin taas sairaalaan.
Ilmoittauduin ja istuin alas. Tuli naisten jääkiekkoa (hyvä Suomi!!), kelkkailu ja kenties myös curlingia. Sitten pääsin tutkittavaksi. Tilanne oli ilmeisesti joiltain osin helpottunut, joiltain kuitenkin huonontunut. Lääkäri meinasi, että voisin käydä verinäytteillä ja mennä osastolle odottelemaan niitä. Katsoa sitten voinnin ja olon mukaan lähtisinkö kotiin vai jäisinkö osastolle yöksi. Huoh.
Lähdin labraan, mutta mieli rauhoittuneena; ainakin ottaisivat samalla myös hcg:n, eli raskaushormonin! Nyt se varmasti näyttäisi jo "jotain", sillä olihan jo pp 13.
Ilmoittaiduin osastolle, kehotin äitiä lähtemään kotiin, tuijottelin tv:tä, luin lehteä, odottelin hoitajaa, söin iltaruokaa ja iltapalaa, odottelin lääkäriä. Hoitaja ehti jossain välissä kertomaan, että hänen silmäänsä labrat olivat kunnossa, mutta lääkäri kertoisi niistä tarkemmin. Ei vieläkään mitään tietoa.
Ehdin jo huokaisemaan miehelle, että kyllähän minä pysyn täälläkin säilössä; mahdanko enää päästä kotiin.
Kello tuli 20. Iltatoimia tehtiin jo huonekaverille. Kunnes lääkäri lopulta astui huoneeseen.
"Mikäs vointi? -- Kertoiko hoitaja sinulle jo labravastauksia?"
No ei kyllä kertonut.
"Hcg on 613."
Okei?
"Olet raskaana. Onneksi olkoon!"

Kotiin piti päästä. Ihan pakko. Ja jos ei ollut välttämätöntä, että jäisin tänne, niin todellakin lähtisin.
Mies tuli hakemaan minut kello 21. Halasimme hissiaulassa.
"Onko tää totta?"
Kävelimme päät pyörällä autolle. Outo olo. Toisaalta tulos ei aiempina päivinä tekemistäni haamuista johtuen yllättänyt, mutta ikinähän ei voi olla varma. Ei tämä nytkään varmaan ollut totta.
"Ajetaanko suoraan mun vanhemmille?", kysyin.
"Ajetaan vaan."
Kipaisimme hakemassa kaupasta kortin ja Marianne-täytekeksejä ja ajoimme vanhempieni pihaan. Hölmistyneet ilmeet katsoivat meitä; olihan kello jo 22.
"Oltiin vähän ilta-ajelulla," tokaisin ja ojensin heille kortin molempien luettavaksi.
"Hei Vakke ja Mumma! T. X, X ja Itu"
Meni hetki, ennen kuin asian laita ymmärrettiin. Molemmat vain itkivät ja halasivat, äiti lähti kaivamaan pullaa pakastimesta. Ja niin sitä istuttiin iltateelle. Pöydän ympärillä oli hämmentyneitä ja onnellisia hymyjä, huone täyttyi innostuksen sekaisista huokaisuista.

Tänään on lauantai, rv 4+5. Ollaan Idun kanssa vielä tiemme alkumetreillä. Olen ehtinyt jo miettimään yhtä sun toista asiaa harsoista vaatehankintoihin (tai siis kierrätykseen), rattaista mahdollisiin korvikkeisiin (ensisijaisesti haluaisin tosin imettää vauvantahtisesti). Kävimme jo kerran katsomassa yhdessä erilaisia vauvan tarvikkeita. Mies nauroi, kuinka hyvä on, että minulla on jo mielipide vaipoista ja vaatteista. Ehkä työn peruja. 😁
Mies on jo selannut perheautoja ja pohtinut tulevia tukiasioita.
Minä selvitin jo itsekseni lasketun ajan, ja milloin esimerkiksi sydän alkaa lyömään. (Ensi viikolla! ♥️)
Bodeja en uskaltanut vielä ostaa, mutta kyllähän meille kulkeutui jo Vauva-lehti. Ja Kaksplus. 😂

Olen ollut asiasta tosin vielä todella hiljaa. Vanhempani, pari ystävääni ja hoidoista tietävää tietävät vauva-uutisen. Tuntuu, että taika raukeaisi, jos puhuisin siitä vielä kovin monelle. Onhan tämä niin alussakin vielä... Ja kiinnostaako ketään? Uskon tosin, että hoidoista tietäviä raskausuutinen kyllä ilahduttaisi, mutta silti kertominen arveluttaa. Vaikka onhan tämä ISO asia. Ja totta!
Kävin eilen polilla kontrollissa. Hcg oli hienosti jo 1264, ja ultrassakin näkyi jo joitain asettumisen merkkejä. Lääkäri meinasi, että voisin ottaa vielä osan ensi viikkoa rauhallisesti, ei siis vielä töihin. Mutta kävelylle saisin onneksi mennä!

Mutta kyllähän tämä uutinen on saanut mielen ihan sekaisin. Ehdottomasti olen onnellinen ja innoissani, mutta myös varsin hämmentynyt, ihmeissäni, epäuskoinen ja osin myös surullinen ja turhautunutkin.
Totta kai odotan innolla ja mielenkiinnolla odotusaikaa ja vauvaa, valmisteluja, vanhemmuutta ja kaikkea, mitä lapsiperhe-arki tuokaan tullessaan. Mutta toisaalta suren myös asioita, jotka jäävät tekemättä. Turhautumistakin olen ehtinyt jo kokemaan, sillä olen jo kokenut muutaman lähipiiristäni olevan ylivarovainen minun ja vauvan suhteen. Ei saisi harrastaa liikuntaa, matkustaa ja pitäisi varoa syömisiä ja lopettaa heti yö- ja tuplavuorot. Olen ehtinyt jo tunnekuohuissani ärsyyntymään moisista. En minä nyt lasia ole! Ei joka askelta tarvitse varoa! Lopettakaa holhoaminen!
Mutta ymmärrän läheisteni huolenpidon. Parastahan he vain haluavat.

No nyt tuli melkoinen pläjäys uutisia ja tunteita. Palaan näihin tarkemmin myöhemmin.
Mutta ei saa käsittää väärin, sillä olen erittäin onnellinen, kunhan ymmärtäisin tilanteen ihan oikeasti.
Että meille tulee vauva.
Tänään ostin kauniskantisen kirjan. Ajattelin aloittaa pitämään siihen vauvan päiväkirjaa ja listaamaan asioista, joita olisi hyvä muistaa huolehtia.

Juhlakahveilla

Olympiahuumaa ja kirjoneuleita

"Odotas... siis tässä on mennyt vasta neljä päivää, ja sä oot jo ihan sekopää?!", totesi mieheni pari päivää sitten. Jep, tiukkaa on tehnyt. Viikonloppunakin kiukuttelin kuin pahainenkin kakara sitä, että minun pitäisi ottaa rauhallisesti ja olla liikkumatta ja levätä. Sen juomispuuhan (3 litraa päivässä) pystyn kyllä huolehtimaan vaivatta, mutta voi sentään olin hyppiä seinille tämän muun kanssa. En saisi edes siivota, ja jopas alkoivat lattialla lojuvat koirankarvat pistää silmiini.
No niin, kenties hieman liioittelun makua, mutta aika lähellä totuutta kuitenkin. Olen suorittajaluonne, ja yhtäkkinen pakkolepo on ollut suoranaista tuskaa minulle. Rehellisyyden nimissä en ole aivan täysin onnistunut tässä hiljaiselossa, ja kyllähän syyllisyys hieman pisti omatunnossa, kun hoitaja jälleen kerran muistutti minua eilen puhelimessa heittämään pitkäkseni sohvalle.
Hyviä puolia tässä on ainakin se, että tulen katsoneeksi olympialaisia enemmän kuin ikinä, vaikka en aina olekaan ihan perillä kupletin juonesta. Saan myös viimeisteltyä ja toisaalta myös aloiteltua käsityöprojekteja. Lopulta niihinkin on alkanut olemaan energiaa. Aluksi nimittäin tuntui, että väsähdin ihan kaikesta todella nopeasti, enkä jaksanut miettiäkään kovin suurta aivokapasiteettia vaativia puuhia. Pianonkantta en ole avannutkaan, paitsi pölyjen pyyhkimisen vuoksi.
Niin, ja toisaalta olen saanut paljon muutakin mietittävää, kuin vain testipäivän odottelua. Olen tosin tehnyt raskaustestejä jo muutaman aamun "testatakseni Ovitrellen vaikutuksen loppumista". Mutta tuntuu, että oli tulos aamuisin mikä tahansa, en uskalla sanoa juuta enkä jaata. Kuten en nytkään. Ihan kuin näiden asioiden ääneen sanominen saisi jonkinlaisen taian raukeamaan. Ja toisaalta virallinen testipäivä on vasta torstaina, kahden päivän päästä. Tänään on kuitenkin "vasta" pp 12.

Vointi on ollut melko hyvä, mutta vatsa on edelleen kovin turvoksissa, ja iltaisin, öisin ja aamuisin olo on huono ja heikottava. Saatan alkaa jo illalla jännittämään yön ja aamun oloa, sitten herään aamuyöstä hoipertelemaan keittiöön juomaan, jonka jälkeen toivon parasta, että uni tulisi vielä. Aamulla kiipeän varovasti rappuset yläkertaan ja yritän pysyä pystyssä. Sinänsä olo on melko samanlainen kuin ennen sairaalareissua. Kovin ärsyttävää.
Mutta olen jo valmiiksi päättänyt, että sairaalaan en sitten kovin helpolla mene, jos lääkäri meinaisi niin perjantain käynnillä. (Totta kai menisin, jos käsky kävisi, mutta aika pitkin hampain.)
Kauankohan tällainen tilanne voi muuten oikeasti jatkua? Soitin tänään esimiehelleni ja kerroin myös, että tilanne saattaa myös pitkittyä, sillä näin oli minulle sanottu sairaalassa. Hurjaa.

Olen huomannut mielen puolustus- ja suojautumiskeinojen olevan kyllä melkoisia. Olen havahtunut keskellä ristiriitaisia pohdintoja. Saatan jopa ajatella haikeasti joitain tekemättä jätettyjä reissuja, jos raskaus alkaisi tästä. Tai huolehtia siitä, kuinka pitkä liikuntatauosta meinaa tulla. Yllättäen jahkailen jo joitain ruoka- ja juoma-asioitakin, joita raskaana ollessa ei saisi nauttia.
Sitten koittaa syyllisyys. Miten voin edes ajatella tuollaisia?? Enkö muka halua lasta, jota on yritetty jo kohta 6 vuotta?? Millainen ihminen oikein olen? Mutta huomaan, että mieleni on kehitellyt kaikenlaisia suojamekanismeja, jotta en tipahtaisi aivan älyttömän korkealta. Jotta minulla olisi jotain, johon keskittyä, jos uutiset eivät olekaan toivottuja. Sitten lähden taas Lappiin vaeltamaan. Ja minä niiiiiiin pidän liikuntapäivänä, kunhan tästä rauhallisesti ottamisesta päästään! Ja reissuun! Sinne lähden!
Koska faktahan on, että totta kai minä ihan oikeasti, todellakin, aivan älyttömästi haluaisin tämän lapsen. Jos Itu on nyt tarttunut ja aikoo matkata kyydissäni riittävän kauan.
Pitäisiköhän nielaista purkillinen Erikeepperiä...

There is no place like home

Sairaalavisiittini ei onneksi kestänyt tuon pidempään, sillä pääsin kotiutumaan eilen. Sain nukuttua yllättävän hyvin, vaikka aamuyöstä valvoskelinkin jonkin verran. Hoitaja oli ollut tarkistuskierroksellaan, ja jotenkin sujahdin ammattirooliin, ja aloin kertomaan jotain luullakseni kovinkin tärkeää oireistani. Oli ehkä myös vähän pahoitteleva olo nukahdettuani "yövuorossa". Hah. Seuraavan kerran havahduin hereille klo 6 (tässä kohtaa voisin iskeä tassuni otsaani ja popista jotain vanhanaikaisista käytännöistä), hoitajan tultua mittaamaan minulta verenpainetta, pulssia ja saturaatiota. Jäin siitä sitten odottelemaan aamun muuta "ohjelmaa"; labroja, aamuhoitajan käyntiä, punnitusta ja aamupalaa.

Petasin pedin ja kävin vähän mittailemassa käytäviä. Jotain tehdäkseni. Niissä ei paljon mitattavaa ollut, ja yritin tutkia seinillä olevia tauluja. Sitten palasin taas huoneeseeni. Olin aamulla saanut huonekaverin, jota valmisteltiin toimenpiteeseen. Esilääkkeiden myötä hän veteli odotellessaan pääasiassa sikeitä kuorsaten komeasti. Aamupäivän mittaan tulin myös huomanneeksi melkoisen flunssankin vaivaavan häntä, joten pyrin keskittymään vain kuulokkeiden kautta kuuntelemaani musiikkiin ja toivomaan kotiin pääsyä. Tuon kuorsauksen ympäröimänä olisi vaikea nukkua, enkä toisaalta haluaisi flunssaakaan!
Aika mateli. Musiikki pelasti paljon. Kirjoittelin hetken. Hoitaja kävi välillä kertomassa, että lääkäri on edelleen leikkaamassa ja tulee toimenpiteen jälkeen kiertämään.
Lopulta sain siirtyä tutkimushuoneeseen.
Lääkäri katsoi ultraäänilaitteella, että tilanne on oikeastaan aika sama edelleen. Saisin lähteä kotiin, sillä voisin yhtä lailla levätä ja juoda sielläkin. Mutta hän teroitti, että tilanne ei suinkaan ollut ohi. Se itseasiassa saattaisi vielä pahentuakin, jos raskaus alkaisikin. Veritulppariskin vuoksi jatkaisin Klexanen pistämistä ja töihin ei olisi menemistä vielä ensi viikon loppuunkaan asti. Lääkäri oli ehtinyt keskustelemaan jo lapsettomuuspolin lääkärini kanssa, ja tulisin saamaan ajan myös sinne.
Nyt tärkeintä olisivat lepo ja juominen. En saisi käydä edes kävelyllä, en siivota. En mitään.

Mies tulisi hakemaan minua iltapäivällä ja hoitaja lupasi järjestää paperit kuntoon. Koska sairaslomatodistuksen päivissä oli virhe, ja lääkäriä jouduttiin jälleen odottamaan pitkittyneestä toimenpiteestä, odottelin koko iltapäivän lähtöä. Sain käydä välillä tekemässä työpaikallani poissaolo-ilmoituksen.
"Mutta ei sitten rappusia pitkin! Hissillä!", hoitaja heristi lempeästi sormeaan. Olin ilmeisesti tehnyt selväksi, että tämä tulisi olemaan minulle aika vaikea tikki.
Kävin työpaikallani, jossa kollegat tervehtivät minua ihmetellen.
"Oletkos ollut kouluttautumassa?", he kysyivät nähtyäni minut omissa vaatteissani. "En, vaan kotiutumassa."
Kerroin joutuvani olemaan töistä pois vielä ensi viikon loppuun asti, ja vaikka aistin uteliaiden korvien höristämistä, niin en kokenut minkäänlaista tarvetta kertoa syytä.
"Onko sulla ollut kuumetta?"
Sen kuitenkin kiistin, muuten en olisi voinut tulla käymään osastolla, jonne oli ehdoton kielto tulla flunssaisena.
Joten en kertonut mitään. Ne tietävät, joille olen halunnut kertoa, ja muiden ei mielestäni ole mitään tarvetta tietää. Onpahan viikonlopun aikana puhetta ja pohdintaa. Ties vaikka keksivät turvonneen vatsani, mistä sitä tietää, kun ihan kaikesta puhetta tunnutaan saavan aikaan.
Siispä onnittelin itseäni oltuani tarkka omista asioistani, ja kipusin takaisin osastolle hissillä.

Lopulta pääsimme lähtemään kaikki paperit mukana. Poikkesimme matkalla hakemassa Klexanea apteekista ja arvoimme kaupassa käymisen tarvetta. Halusin vain kotiin. Tuntui käsittämättömältä, kuinka väsynyt olin, vaikka olin vain odottanut koko päivän leväten. Luultavasti koko tuo tunnemyräkkä sai sen aikaan. Minä, sairaalassa potilaana. Komplikaatioita.

Illalla kömmin nukkumaan omaan sänkyyn, mutta mieli täynnä erilaisia kysymyksiä. Miten kauan tämä tulee kestämään? Miten raskauden käy, alkaako se? Jos ei ala, niin mitä sitten tapahtuu? Entä, jos alkaa, niin kuinka ihmeen kauan tätä tilannetta on kestettävä? Kyllä, paikallaan oleminen on minulle hankalaa. Olen aika rauhallinen tyyppi, mutta tykkään touhuta ja liikkua.
Ensi viikolla olemme hieman viisaampia.

Kävikin vähän toisin

Olin eilen poliin yhteydessä omituisten oireiden vuoksi. Toisaalta en olisi halunnut, koska en haluaisi vaivata kiireisiä hoitajia asioillani. Toisaalta mietin myös sitä, etteivät ne ehkä ole kummoisia.
"Kyllä minä pärjään", ajattelin, ja kävin kävelylenkillä.
Mutta koska en eilisaamuna edelleenkään pysynyt kunnolla pystyssä söin tai join mitä vain, ja sama tunne jäi päälle töissä, oli asia tarkistettava. Kyllä minä muiden asioiden kanssa pärjäisin; turvonneen vatsan, tukalan olon, ajoittaisten särkyjen ja huonosti nukuttujen öiden.
Suoriuduin töistä melko hyvin, mutta olihan asia selvitettävä. Tulevat aamu- ja tuplavuorot alkoivat stressaamaan moisen vaivan vuoksi.
Laitoin kainosti viestiä polille, ja sain myöhemmin soiton sekä liudan kysymyksiä.
"Miten voit? Onko vatsa kipeä? Onko vatsa turvonnut? Onko turvotus lisääntynyt? Entä raajat, ovatko me turvonneet? Saatko juotua, tuleeko pissa? Onko määrä vähentynyt tai muuttunut suhteessa juotuun? Onko painoon tullut muutosta?"
Kysymykset olivat hyperstimulaatiota silmällä pitäviä. Sain sittemmin ohjeeksi tulla seuraavana aamuna verinäytteiden jälkeen polille näytille. Mitään hätää ei ollut, mutta jos vointi menisi tukalammaksi illalla tai yöllä, niin saisin tulla päivystykseen saman tien.

Jaaha, ei varmaan sen kummempaa, ajattelin, ja kävin (luvan saatuani) kävelyllä. Leivoin illalla vegaanisia laskiaispullia miehelleni, koska en löytänyt tavallisia enää mistään.
Kävin nukkumaan levollisin mielin. Ei tässä mitään hätää.

Aamulla kävin verinäytteillä ja suuntasin suoraan polin odotustilaan. Ei huvittanut jäädä palloilemaan muuallekaan, vaikka tiesin labravastauksissa menevän ainakin tunnin. Sain todistaa upean Krista Pärmäkosken pronssisijoituksen naisten vapaalla 10km matkalla. Minähän olin kuin varsinainen urheilun seuraaja konsanaan. Kisasta keskusteltiin, alkoi naisten ampumahiihto. Naiset oikealta ja vasemmalta puoleltani kutsuttiin tutkimushuoneisiin, kaikki jälkeeni tulleita. Lopulta oli mentävä kysymään oliko minut unohdettu, sillä olin istunut odotustilassa 3,5 tuntia. (Oli minut huomioitu, muuten olisin tiedustellut asiaa aiemmin) Onneksi asia ei ollut noin, vaan kohdallani oli jouduttu odottamaan yhtä sun toista.
Ja kohta pääsinkin jo tutkittavaksi.

Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt nälästä, että minua jo itseänikin epäilytti koko tilanne. Jos olinkin täällä ihan turhaan, ja pian jo menisin töihin lopuiksi neljäksi tunniksi.
Mutta ilmeisesti myös ultraäänitutkimuksessa oli jotain, joka sai sekä lääkärin ja hoitajan kallistamaan päätään. Pitkä hiljaisuus.
"Ovat ne molemmat munasarjat aika kookkaita. Ja jotenkin vasemmalle puolelle taipuneita."
Mitä??
Lääkäri kääntyi tietokoneensa puoleen ja soitti konsultaatiopuhelun, jonka aikana keskustelin hoitajan kanssa tilanteesta. Kiinnittymisestä ei pystyisi sanomaan vielä mitään. Ja ei, kyse ei ollut munasarjan kiertymisestä, sitä ei nimittäin voisi olla huomaamatta.
Sitten lääkäri kääntyi puoleeni.
"Nyt pitäisi levätä ja juoda. Ja mennä osastoseurantaan."
Eikä.
Yritin tinkiä kotiin pääsyä, sillä osaisin minä sielläkin levätä ja seurata nestetasapainoa. Mutta pään pudistus oli topakka. Osastolle hyperstimulaation seurantaan, ja siellä aloitettaisi vielä Klexane ehkäisemään veritulppia. Sellainenkin vaara on.

Niinpä keräsin tavarani järkyttyneenä, kävin kertomassa osastonhoitajalle loppuviikon sairaslomasta ja tilanteesta, uusilla verinäytteillä ja kanttiinissa syömässä. Sitten menin ilmoittautumaan osastolle potilaaksi.

Typertyneenä puin ylleni sairaalavaatteet ja ryhdyin tuijottamaan kisoja. Hoitaja kävi ottamassa minulta alkumittaukset, mukaan lukien painon ja vatsan ympäryksen, joita myös seurataan. Sovimme, että voin itse pitää kirjaa nestetasapainosta.
Jotain tehdäkseni ryhdyin järjestelemään asioita, ilmoittamaan tilanteesta heille, joiden olisi hyvä tietää, tein listaa tarvitsemistani tavaroista miehelle ja pohdin viikonlopun juttuja. Ja toisaalta vain väsytti.
Kyllä minä voin olla tässä rakennuksessa hoitaja vaikka kellon ympäri, mutta potilaana oleminen ei houkuta.

Mies kävi iltapäivällä ja vietti kanssani pari tuntia. Toi pyytämiäni tavaroita ja oli ostanut matkalehdenkin lukemiseksi. Huolehti myös, että minulla olisi täällä tarpeeksi lämpimät sukat. Voi toista. 😍

Ja nyt olen taas yksin.
Kuulen, kuinka lähihuoneissa vauvat itkevät ja isovanhemmat ja sisarukset ihastelevat pienokaisia.
Ja täällä minä olen, ilman ammattiroolia. Miettien, mahtaako viime viikolla siirretty vauvan itu tarrata.
Ja että olen ollut aika kiltti tyttö, kun olen juonut iltapäivästä lähtien lähes 3 litraa.

P.S. Äsken kävi lääkäri katsomassa minua. Kertoi, että kyse on "keskivaikeasta hyperstimulaatiosta". No just.

Öiden laskemista ja asian unohtamisen yrittämistä

Tänään voisi sanoa, että ensi viikolla pääsee testaamaan. 10 yötä.
Ja siltikään en haluaisi olla jatkuvasti miettimässä tuota.
Ristiriitaisuuksien sekamelskassa odotan oloni normalisoitumista, liikuntaharrastusten jatkamista kunnolla, mutta totta kai myös testin tulosta. Toisiko se meille vihdoin sen ensimmäisen plussan? Saisinko sitten alkaa oikeasti miettimään ja innostumaan asioista, joilta olen tässä vaiheessa vain sulkenut silmäni (ennen punktiopäivää)?
Voisiko väliinputoajan tunne hiljalleen hävitä?

Iloitsen suunnattomasti siitä, kuinka ympärilläni olevat luottoystäväni, he, joille olen tätä polkua jakanut, ovat olleet valtavan toiveikkaita. Onhan se ihanaa, kuin toiset jaksavat toivoa ja luottaa. Ehkä siitä sekä torstain siirtopäivän myötä olen alkanut huomaamaan pieniä toivon hippuja. Enää en välttämättä jaksa huiskia niitä heti pois, vaan saatan tai saatamme yhdessä viipyä tovin jos toisenkin "mitä, jos..." -ajatuksissa. Ja niin olemme upputuneet puheisiin raskaudesta, imetyksestä, lastenvaatteista, kantoliinoista, isovanhemmista, vauvasta, autoista ja äitiyspäivärahoista. Kaksi jälkimmäistä on etenkin miestä mietityttänyt, minä kun en ollut vielä ajatellutkaan Kelan tukia.

Mutta katsotaan nyt.
On täysin mahdollista, että vaikka testi olisikin positiivinen, niin se voi silti tarkoittaa vain kiinnittymisen yritystä. Ja onko varhaisultrassa edes mitään löydöstä.
Tällä hetkellä mennään kuitenkin päivä kerrallaan. En jaksanut enää pidätellä itseäni, vaan lähdin juoksulenkille lauantai-iltana. Olinhan varmistanut lääkäriltä, että onko jotain huomioitavaa. Tähän olin saanut vastaukseksi, että normaalielämää voinnin mukaan. Okei.
Kylläpä juokseminen tuntui hyvältä! Liikuntaa olen kaivannut, ja sen puute on tehnyt olon hiukan tukalammaksi. Henkisesti se myös auttoi paljon. Voin tehdä siis muutakin, kuin "ottaa rauhallisesti".
Muuten koitan sinnitellä lääkkeiden (Lutinus ja Ovitrelle) kanssa. Ne, kenties Lutinus, onkin yllättänyt sivuvaikutustensa kanssa.
Yöt ovat olleet hankalia. Näen joka yö levottomia unia ja heräilen useaan kertaan huonovointisuuteen ja hankalaan oloon. Monena aamuna olen joutunut tuumailemaan, kuinka ihmeessä pystyn olemaan pystyssä voidakseni laittaa itselleni aamupalaa. Jotain pitäisi syödä, mutta mitään ei tee mieli. Aamupäivät menevät töissäkin pikkutankkausten voimin. Omituista, kun tällaiseen ei ole tottunut. Siis minä, jonka paras hetki päivässä on aamuisin: kuppi kahvia sekä kauramaitoon ja veteen tehtyä kaurapuuroa, joukossa esimerkiksi maapähkinävoita ja vaahterasiirappia tai kurpitsahilloa. Nam. Mutta ei nyt. Ja kaikki vain yhden lääkkeen vuoksi.

Vähän pidemmälle vietyä nautiskelua kesäaamuna

Onneksi on kuitenkin monia asioita meneillään. Suunnittelu- ja kirjoitusprojekteja, työni pulmien selvittelyä, ystäviä ja suunniteltuja menoja. Elämä ei onneksi ole vain oman napani tuijottelua.

Vauvanidun hakureissulla

Täällä sitä nyt ollaan, kaupungissa, jossa suuntaan kohta sairaalaan hakemaan vauvanituja.  Hyppäsin aamulla linja-autoon muistaen sillä samaisella sekunnilla mokanneeni tänään aloitettavan lääkityksen suhteen. Unohdin sen siis totaalisesti. Eihän sille enää mitään voinut, joten tyydyin vain kuuntelemaan musiikkia Spotifysta ja matkaamaan horroksessa. Jotenkin vain tuppasi unettamaan, ja viime öiset omituiset unet sheivausta vaativista lääkäreistä bakteeriviljelyn ohjaamisestani saivat jatkoa. Matka taittui, vilkuilin välistä kelloa, tajusin paahtuvani takkiini, posket helottivat. Ajoittaiset tärähtelyt muistuttivat vatsastani ja sen oudoista tuntemuksista.

Bussi tuli aikanaan päätepysäkille, ja lähdin taapertamaan jonnekin välipalalle. Valitettavasti valitsemani vegaaniwrap oli kyllä pettymys, mutta syötävähän se oli.

Menneet päivät ovat kuluneet hassujen ajatusten sekalaisessa rykelmässä, hitaissa liikkeissä, sukan neulomisessa, purkamisessa ja neulomisessa, kovasti turvonneen vatsani kanssa olemisessa sekä tukalassa olossa. Eilen tapasin ystävääni, ja jaksoin taas ihmetellä, kuinka olin aiemmin suunnitellut meidän menevän kahteen jumppaan ja uimaan. Huh, ei tällä olollani. Vaikka punktio itsessään meni aika hyvin, ja päällimäisenä mieleeni jäi vain esilääketokkuraisuuteni, niin jo heti samana iltana olo antoi ymmärtää, että tehtiin tässä muutakin. Liikkuminen, istuminen ja jopa vessassa käyminen olivat vaivalloisia. Vatsaa turvotti ja koski. Otin muutamana päivänä punktion jälkeen kipulääkettä ja pysyttelin mieluummin mukavaksi löytämissäni asennoissa. Jossain vaiheessa aloin epäilemään lääkärin sohaisseen johonkin muuallekin, kun vessassa käyminen tuntui niin ikävältä. Tyydyin lopulta vain järkeilemään ja juomaan vettä. Ja juomaan. Ja juomaan. Ärsytti oma kykenemättömyyteni, paikallaan oleminen, herkillä oleminen. Tiistaina (siis punktion jälkeisenä päivänä) tosin olin jo kypsä paikallaan olemiseen, että perustelin itselleni voivani mennä "voinnin mukaan" rauhalliselle kävelylle. Mutta koirahan ei ollut yhtään samaa mieltä kävelyn rauhallisuudesta! Niinpä sain kyllä potea kärsimättömyyden seurauksia illalla, kun olin puhkunut joka askeleen tuomia tärähdyksiä ja tukalia oloja koiran kiskoessa joka ilmansuuntaan. Ja "voinnin mukaan"-ajatusta taitaa olla aika vaikea toteuttaa, sillä lenkkiä ei voinut lyhentää metriäkään... Joten lopputuloksena keräilin itseäni kotiin päästyäni ja irvistelin nousuissa ja askelissa. Seuraavana yönä näin painajaisia, että olin aiheuttanut itselleni hyperstimulaation, ja vietin seuraavan tunnin googlettamalla voiko näin oikeasti tapahtua.

Pää on surrannut omituisia ajatuksia. Jotenkin sinne on edelleen hyvin vaikea mahtua sellaista tosiasiaa, että tästä voisi ihan oikeasti tulla jotain. Ilahdun kyllä ihmisten toiveikkaista tsempeistä, mutta välillä huomaan ajatuksen raskautumisesta jopa pelottavan. Tuntuu niin mitättömältä ja osaamattomalta äidiksi. Kuinka osaan pukea lapsen talvipakkasiin? Miten osaan huolehtia kaikista hänen tarpeistaan talkkipurkista ja soseruokien aloittamisesta rattaiden valintaan ja kantoliinan käyttöön? Mitä, jos lapsi ei pidäkään minusta?

Osaanko olla sekä äiti, vaimo, ystävä, työntekijä, minä itse?

Miten huolehdin koko paletista niin, etten tuskastu lenkittömiin kausiin? Entä, jos minusta tulee kamala? Entä, jos en osaa käyttäytyä kuin vastuullinen aikuinen?

Mitä jos tämä onkin suuri virhe? Jos näin ei pidäkään mennä?

Noh, ei auta, kuin luottaa vauvan ituun. Se kiinnittyy, jos on aikomus.

---

Ja nyt istun jo takaisin päin menevässä linja-autossa. Naurattaa, että käytän 10 minuutin käyntiin 8,5 tuntia päivästäni.

Hieman alkaa mielessä kuplia: ajatella, siellä se nyt on, vauvan itu!😍

Uutiset olivat aika hienoja: kahdeksasta munasolusta 6 oli hedelmöittynyt ja yksi jää vielä jatkoviljelyyn, jos senkin voisi vielä pakastaa. Yhden munasolun siirsivät, ja oikeastaan tylsin olo oli se, että rakko oli ohjeiden mukaan täysi. Toimenpide itsessään oli nopea ja kivuton. Tarkistin vielä lopuksi muutamia käytäntöjä lääkkeisiin liittyen (ohjeistus vs. Pharmaca Fennica), pyysin lisää kynäneuloja, ja ennen kuin huomasinkaan olin jo pähkäilemässä linja-autoyhteyksiä takaisin keskustaan.

Testipäivä aikaistui, joten tulen tekemään raskaustestin "sopivasti" ennen tuplavuoroa. Saan kuulemma herättää miehenkin tuona aamuna.

Nyt vain kotimatkalle, minä ja Itu.

Jospa sitä lähtisi tänään jo lenkille (kävelylle😁).

Esilääkehuumaa ja muita kertomuksia punktiopäivästä

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukuin hyvin ja mieli oli rauhallinen. Sen sijaan mieheni ei vaikuttanut kovin seesteiseltä - lähdimme kohti sairaalaa sovittua lähtöaikaa paljon aiemmin, ja raskaat huokaukset (ja manaukset) matkan aikana vuoroin huvittivat, vuoroin harmittivat. Yritin olla ajattelematta mahani murinaa ja sitä, että saisin syötävää vasta usean tunnin päästä. Sentään kahvia olisin saanut juoda, mutta sitäkin vain mustana. Pari kulausta menikin, ja sitten ei enää pystynyt. Kuksan kanssa sekin olisi varmaan maistunut.

Löysimme lopulta sekä sairaalan, parkkitalon ja paikan, jonne meidän piti mennä. Ilmoittautuminen ja muut tärkeät paikat jäivät vielä mysteeriksi. Mutta olihan meillä aikaa! Saavuimme nimittäin sairaalalalle noin klo 7:40, ja minun oli ollut tarkoitus ilmoittautua klo 8:30. Lopulta kaikki löytyi, ja miehenkin oli hyvä saada aamupalaa. Kävimme sairaalan pikkukahviossa. Jotenkin ironista, kuinka juuri tänään pääovista kärrättiin kovaan ääneen valittavaa naista, jonka synnytys oli käynnistynyt - siitä ei jäänyt epäilystä. Kahvion 1,5 seinää oli myös täynnä erilaisia vauvanvaatteita ja -tarvikkeita, ja yritin olla sekä katsomatta niitä että kommentoimatta miehelle, että meidän vauvalle ei sitten hankita Ainun pulloja.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Tänään oli päivä, jolloin meitä potilaita oli tavallista enemmän, ja henkilökuntaa sen sijaan sairasteluiden vuoksi vähemmän. Niinpä me sitten värjöttelimme pikkukoloissamme verhoin erotettuina. Sain pian ranteeseen potilasrannekkeen ja puin ylleni sairaalavaatteet. Ajatella, täällä sitä sitten oltiin. Katselin kiinnostuneena tippatelinettä ja siinä riippuvaa valmiiksi letkutettua Ringer-pussia. Kohta saisin varmaan kanyylin käteeni. Hoitaja kertoi päivän ohjelmasta ja kysyi, mitä ajattelin rauhoittavasta lääkeestä. Minusta tuntui, että tässä ei ollut mitään hätää, olin rauhallisempi kuin päiviin. Mutta toisaalta... mikäs siinä. Ja kohta kulautin kurkustani alas Buranaa ja Diapamia, ja nojasin pehmeään nojatuoliin odottelemaan. Pian alkoikin jo väsyttämään. Kuvittelin olevani tarkkana kanyylin laiton yhteydessä  (pitihän kaikkea tuota seurata silmä kovana, jotta voisin saada mahdollisimman paljon kokemuksia potilaana olemisesta omaa työtäni parantamaan), mutta täytyy myöntää, että muistikuvat ovat tuossa kohdin perin hatarat. Seuraavaksi heräsin siihen, että minua pyydettiin käymään vessassa. Ilmeisesti askellukseni ei vaikuttanut aivan suoralta, sillä tultuani takaisin hoitaja koppasi minut pyörätuoliin ja naureskeli, että taisi olla aika iso määrä lääkettä, varsinkin, kun olen niin pieni.

Punktiotilanne ei välttämättä ollut kovin miellyttävä, mutta ihan totta - en muista muuta kuin fiksuiksi luulemani jutteluni Jenni Haukiosta, unista, perjantain tapahtumista sekä omasta työstäni sitä kysyttäessä. Hoitaja tuuppaili minua vähän väliä ja pyysi hengittämään syvempää, ja lopulta kuulin läheltäni piippauksen. "Laitan sulle happiviikset, kun saturaatio on laskenut jo jonkin verran..."
"Ai paljonko?" "89".
Jonkin verran neulan lävistäminen kohdunkaulasta munasarjoihin sekä munarakkuloiden imeminen tuntui, ja kai välillä hennoin sanoa, että nyt vähän nipistää. Hoitaja tuikkasi minuun muutaman kerran lisää lääkettä, ja niin sitä taas mentiin. Taisinpa tässäkin vaiheessa nukahtaa uudelleen, vaikka kyllä omin jaloin kipusinkin takaisin pyörätuoliin ja sitten nojatuoliin.

Lääketokkuraisuus onneksi hälveni ajan myötä, ja mitä kirkkaammin pystyin ajattelemaan, sen enemmän minua alkoi naurattamaan koko touhu. Mitä ihmettä sitä tulikaan höpöteltyä!
Sain melko pian mehua ja soijajugurttia syötäväkseni. Vaikka näitä ei nyt ihan ensisijaisesti tehnytkään mieli, niin tiesin protokollaan kuuluvan, että rauhoittavan lääkkeen jälkeen syöminen on aloitettava varovasti ja kevyesti. Mies oli myös käynyt happihyppelyllä, ja olikin hypellyt kauppaan hakemaan minulle evästä.

Parin tunnin odottelun aikana pääsin hiljalleen liikkeelle, vaikka yllätyksekseni melko vaivalloisesti. Sen kyllä huomasi, että oli ronkittu sisältä! Istuminen oli myös yllättävän hankalaa, ja mieleen tulivat töiden kautta juuri synnyttäneet äidit, jotka kyselivät renkaiden perään. Sain kipulääkettä lisää, vaikka minusta tuntui, etten olisi ehkä tarvinnut sitä. Saimme lähtiessä mukaamme seuraavien viikkojen lääkehoito-ohjeet, kotihoito-ohjeet punktion jälkeiseen aikaan sekä (muistutettuani) sairaslomatodistuksen. Hieman olin hämmentynyt, että sairaslomaa tuli vain kaksi päivää, siis tämä ja huominen, kun olin kuullut monen puhuneen viikonkin saikuista. Kysyin myös hyperstimulaation riskistä, josta oli ollut mainintaa, ja vasta sitten hoitaja kertoi kaiken olleen kunnossa sen suhteen, mutta antoi minulle mukaan myös siihen liittyvän hoito-ohjeen. Ja niin: punktiosta saatiin 4+7 munarakkulaa, ja lopulta 8 munasolua. Näin ollen saimme jo ajan alkionsiirtoon torstaille.

Hyvillä mielin lähdimme ajelemaan kotia kohti. Minua jaksoi vain naurattaa esilääkehöpöttelyni, ja kai meitä molempia vain helpotti. Olihan kokemus; nyt se oli ohi.

(Kokemuksena osaan tuota vain pitää. En edelleenkään uskalla toivoa oikeastaan mitään, mutta aika näyttää.)

Pieniä ja suuria pelkoja

Kuva: stcard

Sitä mukaa, kun IVF:n isommat toimenpiteet ovat lähestymässä, myös pelot ovat hiipineet mieleen.
Tähän mennessä olen vain (kenties itseäni suojellen) pyrkinyt ajattelemaan, että tämä ei onnistu. Käyn vain hoidot läpi, mutta ei tästä tule kuitenkaan mitään. Mutta onhan se kuitenkin myönnettävä, että jotain kehossani kuitenkin tapahtuu, ja voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla solumme tykästyvät toisiimme ja innostuvat viettämään enemmänkin aikaa yhdessä. Voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla saa alkunsa se, joka oikeastaan on nykyisin pimennossa mielessäni. Ikään kuin osa mielestäni olisi kuin vanhan filmirullan loppupätkä: yhtäkkiä kuva vain loppuu. Sellaista asiaa ei ole, kuin "meidän lapsi". Ei sellaista voi miettiäkään.

Niin, pelot. Pitkään jännitin sitä, miten surulliseksi hoidon epäonnistuminen vetäisi minut. Koko ajatus jopa ärsytti: haluaisin olla täysin toimintakykyinen, enkä vain olla jotenkin vajaa toimimaan... Yritin valmistautua tulevaan erilaisin keinoin: en halunnut uskoa, että tämän kertainen hoito onnistuisi, pyrin tarkastelemaan koko prosessia ammatillisessa mielessä, nauramaan itselleni ("ihan sama, mikä asia, niin täältä tulee itku!") ja keskittymällä jo kesän suunnitelmiin. Puran oloani myös erilaisilla kirjoitusprojekteilla, joihin huomaan lennähtäneeni. Pidän itseni myös kiireisenä näkemällä ystäviä ja puuhamalla erilaisten harrastusten parissa. Ja teen kaikkea tätä edelleen. Minulta kysyttiin eilen, että mitä, jos tästä kuitenkin alkaa raskaus. Syvältä sisimmästäni nousi pienen pieni toivo, mutta hiljensin sen saman tien. En pystynyt päästämään sitä valloilleen. En voinut antaa toivon liekille yhtään varaa kasvaa. Totta kai minua jännittää joka kerta mennessäni polille, ja totta kai haluaisin, että "asiat menisivät hyvin". Ja niinhän olen koko ajan sanonut: "käy, miten käy, niin hyvin käy". Tiedän, vaikka en suurempia haavemaalailuja harrastakaan, negatiivinen tulos tulee joka tapauksessa olemaan iso pettymys.

Muutama päivä sitten havahduin siihenkin, että mitä, jos minun soluissani onkin jotain vikaa. Mitä, jos ne eivät kerta kaikkiaan toimi, kuten pitäisi. Tai jos ne ovat viallisia, huonoja ja kelvottomia. Eikö se tee minusta vielä enemmän epäonnistuneen? Jos se tarkoittaakin sitä, että se oli sitten siinä. Ei kannata jatkaa enää. Minusta ei ikinä tule äitiä. Ei minun soluillani.


Pelkään välillä myös parisuhteemme ja mahdollisen vanhemmuuden puolesta. Miten meille käy? Kuinka pärjäämme yhdessä lapsen kanssa niin, että en jää yksin tai että en myöskään yritä haalia itselleni liikaa puuhia ja huolehtia kaikesta. Enhän jää yksin lapsen kanssa?
Entä ystävät? Osaanko priorisoida aikaani niin, että kukaan osapuoli ei tuntisi tulleensa laiminlyödyksi... Onko omituista, jos on jopa vähän haikeakin olo... Ei enää lapsettoman elämän iloja ystävien kanssa vietetyistä ajoista ja reissuista...
Entä oma naiseus? Mitä se tulee olemaan tämän jälkeen? Jos se on ollut uhattuna tähänkin mennessä, niin mistä se tulisi myöhemmin koostumaan?
Miten voin edes ajatella tällaisia asioita?
Olenko valmis siihen, että tästä voi todella saada lapsi alkunsa? Olenko valmis luopumaan joistakin toiveistani kesän varalle? Osaanko myös hellittää sen suhteen, etten pysty tekemään kaikkea? Jo nyt olen joutunut nielemään tuollaisia asioita; olen joutunut perumaan ensi viikon jumppa- ja uimisjutut, sillä tajusin eilen, etten voi mennä rankoille jumppatunneille tai uimaan uimahalliin vain pari päivää punktion jälkeen... Tai kuinka selittää työnantajalle, että voi olla, etten pääse tiistaina tuplavuoroon... Onneksi tässä kohtaa lääkärini sanoi topakasti, että en todellakaan ole menossa töihin.

Heräsin tänään hieman ennen klo 6 näihin mietteisiin. Pyörittelin niitä mielessäni pohtien, että mitä ihmettä olen oikein tekemässä. Onko tämä koko prosessi edes oikein? Eihän kukaan pakottanut tähän. Joiltakin tahoilta saatu nuiva tai välttelevä käyttäytyminen ovat saaneet jopa hieman pahoittelemaankin tilannetta... No mutta anteeksi, että menen hankkiutumaan itseni tilanteeseen, jossa en voi tehdä asioita normaalisti pariin viikkoon... Anteeksi, että olen niin herkillä ja varmaan aika surullinenkin. Anteeksi, etten pysty olemaan nyt tavallinen.

Sitten mieleeni tuli ystäväni vinkkaamat postikortit Instagramissa. Kaivoin kännykän esiin ja tuijottelin kuvia hörppiessäni aamukahvia retrokupista.
Suorastaan imin itseeni noita korttien lyhyitä jakeita. Niissä toistui sama viesti: älä pelkää.
Tuttuja Raamatun jakeita, mutta niin tuoreita ja raikkaita. Älä pelkää, älä pelkää.
Ei mitään hätää.
"Älkää pelätkö! Rohkaiskaa mielenne!"
Sak. 8:13
"Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas, kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva!"
Dan. 10:19
Jakeita lukiessani tuntui, kuin pelkojeni terävimmät piikit olisivat pehmenneet. Aloin muistaa, että oikeastaan kaikki, mitä tulisi tapahtumaan, olisi Jumalan käsissä. Mikään ei tapahtuisi sattuman vuoksi. Kävi miten kävi, niin Hänellä on suurin ja viisain suunnitelma, ja siihen voin luottaa.

Kuvat: stcard

---

Tilannekatsaus:
Kävin eilen polilla. Siellä lääkäri halusi punnita minut selvittääkseen, ettei liiallisia turvotuksia ole. Paino oli pysynyt aika lailla samoilla lukemilla. Ultraäänitutkimuksen perusteella hän sanoi, että maanantai on varmasti se punktiopäivä, mutta nyt viikonlopun yli minulla on lievä hyperstimulaatioriski. Sain numeron naistetautien osastolle, jonne tulisi ottaa yhteyttä, mikäli tiettyjä oireita ilmenisi. Sovimme, että jään odottelemaan soittoa sairaalasta, jonne olemme menossa maanantaina. Saisin kuulla irrotuspiikin otto-ajan sekä maanantain aikataulun. Odotin klo 14:45 asti, eikä mitään kuulunut. Seurasi 1,5 tuntia kestänyt soittokierros, jonka aikana minut yhdistettiin ties kuinka moneen eri paikkaan, eikä kukaan osannut tai halunnut ottaa kantaa asiaan. Lopulta tuli itku. Voiko edes joku avata paperini ja katsoa, mitä siellä lukee! Eräs hoitaja lupasi kysyä päivystäviltä lääkäreiltä, ja niin vihdoin sain soiton oikeasti asiasta tietävältä lääkäriltä. Hän ohjeisti minua tarkasti lääkkeen ottamisessa ja maanantaihin valmistautumisessa ja sairaalaan saapumisessa. Kovasti hän kyllä pahoitteli sattunutta, jossa eri sairaalat olivat ohjeistaneet toisin. Molemmissa oletettiin, että toisessa paikassa minulle kerrotaan tiedot.
No, sinnikkään soittokierrokseni päätteeksi sain onneksi tarpeelliset tiedot. Lisäksi kuulin, että voin sittenkin juoda hieman kahvia maanantai-aamuna.. :D

Ja kas: kuuntelen Spotifyn erästä soittolistaa, siellähän se Juha Tapiokin laulaa:
"Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.
Rakastettu on oikea nimesi,
ja tulee nimenäsi olemaan."

Lapsettomuuskriisin eri vaiheissa

Simpukka-yhdistyksen sivuilla on kirjoitettu kriiseistä ja haasteista. Tunnistan tekstissä kuvatun vuoristoratamaisuuden liiankin hyvin; välillä voi todeta täysin levollisesti nauttivansa elämästä ja voivansa hyvin hoitaa toisten lapsia. Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin naapurin lasten äänet ärsyttävät, kateus ja harmi kipuavat mieleen. Sydäntä kirpaisee, kun työkaverit kertovat juttuja lapsistaan, tai puolihuolimattomasti puhuvat pärjäävänsä, koska ovat äitejä. Välillä paha olo eskaloituu niin riemukkaaksi, että koko omaa olemassaoloaan ja tarkoitustaan kyseenalaistaa rankalla kädellä. Ja sitten vähän soitetaan pianoa ja leivotaan ystäville. Maailma on taas parempi paikka; ai että on mukavaa, kun saa tehdä kivoja asioita.

Sivuilla todetaan, että vaiheista lukeminen itsessään ei välttämättä auta surevaa. Mutta jo tieto siitä, että suru ei ole loputon, voi helpottaa. On myös tärkeää muistaa, että surutyötä tehdään myös yhdessä puolison kanssa, ja selviytymisvaiheet voivat usein olla eri tahtisia. Siinä missä minä hehkutan ja intoilen joitakin kokemuksiani, niin mies saattaa juuri sinä iltana avautua siitä, ettei tiedä, mitä elämällään pitäisi tehdä, jos lapsia ei saada. Ja kun minä aikoinani velloin syyllisyyden synkissä vesissä, niin mies sen sijaan ei vielä kokenut lapsettomuutta kriisiksi.
Olennaista on, että on joku, jolle puhua tai johon purkaa murhettaan. Minä olen lenkkeillyt, soittanut pianoa, tehnyt kotijuttuja, kirjoittanut ja puhunut, puhunut, puhunut ystävilleni. Viimeksi eilen sain purkaa ihanalle ystävälleni ajankohtaisista asioista. (Iso sydän!!) Hän tosin koki suurta riittämättömyyden tunnetta siitä, ettei osannut sanoa mitään. Mutta voi rakas ystäväni, ja kaikki muutkin! Sanoja ei tarvita. Riittää, että on. Itseasiassa sellaiset vinkkivitoset, kikkakolmoset ja niksipirkat, kuten "älä stressaa", "voittehan aina adoptoida", "oletko juonut aamuisin greippimehua?",  "munkin serkku oli ivf-hoidoissa, ja nyt odottaa kaksosia!" tai "mutta onhan teillä koira!" ovat toki hyvää tarkoittavia, mutta käytännössä täysin hyödyttömiä. (Itseasiassa tästä saisi oman kirjoituksensa. Mitä ei kannata sanoa lapsettomalle tai mitä kaikkea onkaan tullut kokeiltua vuosien varrella...)
Riittää, että on.

Kriisin vaiheet ovat Simpukan sivujen mukaan: shokki, kieltäminen, viha ja kateus, syyllisyydentunne, masennus, luopuminen ja suru, hyväksyminen sekä elämän eheytyminen.
Tarkastellessani vaiheita huomaan, että olen luultavasti kolunnut kaikkia noista. Kenties matka on vielä vähän kesken, sillä meneillään olevan ivf-hoidon vuoksi kierros tai jonkinlainen uusinta pyörähtänee käyntiin, kunhan tästä nyt saadaan piikit pisteltyä ja toimenpiteet hoidettua pois alta.

Alku todellakin oli shokki.En halunnut uskoa lääkärin kertomaa todeksi, ja aluksi en pystynyt kertomaan miehellenikään mitään. Ei ollut sanoja, tuntui niin pahalta. Ensimmäinen puoli vuotta meni sumussa ja shokissa; purin asiaa, pohdin ja googletin. Kokeilin greippimehut ja maca-jauheet, pyrin valmistautumaan hyväksi perheenäidiksi siivoamalla joka perjantai, laittamalla monipuolista ruokaa ja huolehtimalla, että koti on siisti. Odotin ensimmäistä polikäyntiä kuin kuuta nousevaa voidakseni vain sitten itkeä tilanteen todellisuutta. Ei sen näin pitänyt mennä.

Saatoin toisinaan kieltää asiaa. Kovin vahvasti en osaa sanoa, miten olisin ollut tässä vaiheessa. Ehkä välilllä olin kovin optimistinen joistakin asioista, mutta sitten polilla paljastui kroppani karuus ja toimimattomuus. En ole varma. Ehkä olen hypännyt tämän yli.

Vihaa ja kateutta en myöskään ole tuntenut kovin voimakkaasti. Minulla ei ole ollut kovin paljoa vaikeuksia olla lasten kanssa, sillä työskentelen lasten parissa. Toki töissä on voinut vetää työvaatteet päälle ja toimia ammattiroolini kautta. Vapaalla olen pääasiassa voinut vain iloita läheisteni lapsista ja ottanut heitä mielelläni syliin ja hoitoon. Nyt tosin muistan, että sinä keväänä, jolloin tulimme tietoisiksi lapsettomuudesta, 5 sukulaistamme ja 2 ystävääni odotti lasta. Ehkä silloin kirpaisi. Viha on ehkä ilmennyt suuttumuksena itseä kohtaan, ja olen varmaan tullut kiukutelleeksi miehelleni (hän varmaan nyökyttelisi ja sanoisi: "no niin ootkin!").

Syyllisyydentunnetta podin likipitäen kaksi vuotta. Oman taustani vuoksi toki olin ollut tietoinen siitä, että se saattaisi vaikeuttaa lasten saamista, mutta en koskaan ajatellut sen koskevan minua. Ja koska tuo ensimmäinen kohtaamani lääkäri niin ystävällisesti töksäyttikin: "Oma vikas, tyhmä tyttö", ei asia jäänyt epäselväksi. Minun vikaani se kaikki oli. Parempi, että mies löytäisi paremman vaimon. Mutta nykyinen lääkäri vakuutti, etten olisi voinut itse aiheuttaa PCO:ta, mies halasi ja vakuutti rakastavansa kerta toisensa jälkeen. Pikkuhiljaa pääsin yli, ja aloin ymmärtää, että itsensä syyllistäminen ei auttaisi mitään. Tilanne oli se, mikä oli, joten sen kanssa olisi opittava elämään.

Masennus on ollut jonkinlainen synkkä verho, joka on peittänyt alleen monia aikoja. En ole aina osannut nukkua, olen surrut elämän tarkoitustani, vanhempieni lapsenlapsettomuutta, purkanut oloa kenties liialliseen liikkumiseen, kyseenalaistanut omaa pärjäämistäni ja sitä, osaanko yhtään mitään. En kuitenkaan ajattelisi olleeni varsinaisesti masentunut, mutta kyllä monia ahdistuneita ja alakuloisia hetkiä on ollut.

Luopumisen ja surun työtä olen tehnyt parisen vuotta. Välillä on ollut vaikea ajatella, että mitä lapsen, lapsettomuuden ja hoitojen tilalle voisi tulla. Se tila on tuntunut niin tyhjältä. Mikä olisi riittävän merkityksellistä, tärkeää ja arvokasta? Elämä pelkkien omien harrastusten parissa tuntuisi vain itsekkäältä. Yhä useammin huomaan kuitenkin huokailevani riemastuneena, miten ihanaa elämää saan elää. Olen saanut kasvaa omaksi itsekseni, olla sitä täysin värein. Oma minäni on vahvistunut vuosien saatossa, ja toisinaan pohdin, olisiko sitä tapahtunut lastenhoidon lomassa. Mutta silti olen surrut silloin tällöin. En kovin pohjamutia myöten, mutta ennemmin sellaisia viime silauksia. En usko, että homma olisi vielä paketissa, ainakaan niin kauan, kuin hoitojen suhteen asiat ovat kesken. Surutyö lienee pitkin elämää tehtävää työtä. Jotain olen silti oppinut, ja se on hengittäminen. Oikeastaan huomaan tässä parhaillaan, että juuri luopumista minun tulisikin tehdä. Luopua, antaa tuulen tuivertaa.

Jossain määrin olen alkanut hyväksymään tilanteen. Elän mieleistä arkea, suunnittelen tulevia juttuja, olen löytänyt joistakin yhteisöistä paikkani, ja tiedän voivani tehdä hyviä asioita. Jotenkin kutkuttavaa, kuinka lapsettomuus ei ole vain yksi irrallinen osa elämässäni, vaan se on nivoutunut yhteen muiden elämässäni olleiden vaiheiden kanssa. Kun jotain on tapahtunut, niin se on vaikuttanut myös lapsettomuusprosessiin. Ja viime vuosina elämä on todella alkanut muotoutua tänne alkuvuosien yksinäisyyden tunteiden jälkeen, niin siitä on ollut korvaamatonta apua lapsettomuudesta selviämisen kanssa.

Elämän eheytyminen on siis tapahtumassa tässä sivussa. Sitä mukaa, kun olen tullut löytäneeksi omaa itseäni, voivani toteuttaa omia arvojani vastaavia asioita ja olen löytänyt paikkani, niin myös lapsettomuuden suru on ollut mahdollista jättää enemmän taka-alalle. Jos joku olisi sanonut 25-vuotiaalle minulle, että katsoppas vain, kuinka ihanaa elämää tulet vielä elämään lapsettomuudesta huolimatta, niin en olisi välttämättä uskonut. Olisin kiistänyt kaiken, ja sanonut, että mutku meidän piti saada lapsi. Toisin on tänä päivänä. En määritä itseäni lapsettomuuden kautta.

Iloitsen, että voin pääasiassa olla jo hyväksymisen ja elämän eheytymisen vaiheissa.

Lähde:
www.simpukka.info/kriisit-ja-haasteet/