Tunteiden kirjoa ja yritystä kertoa niistä

Olen siirtänyt tämän tekstin aloittamista jo päiviä. En ole osannut oikein muotoilla sitä oikein tai aina ollut edes varma, milloin olisi hyvä aika. Toisaalta olen saanut purettua tunteitani ja mietteitäni omaan, perinteiseen päiväkirjaani. Sinne olen voinut kirjoittaa vieläkin avoimemmin ja sensuroimatta. Sillä on ne on ollut vain pitänyt saada ulos.

Tuli keskiviikko-aamu. Olin valvoskellut yöllä tukalassa olossa ja aamulla alkoi mieskin huolestua ähkimisistäni, vatsakivuista ja kouristuksista. Vannotti minua ottamaan poliin yhteyttä. Ja lupasinkin, mutta vasta soittoajalla. Sitä ennen yritin keskittyä taitoluisteluun ja käsitöihin. Ehkä olo tosiaan oli aika levoton; pitkään ei jaksanut tehdä asioita.
Sain hoitajan aikanaan kiinni, ja hän kehotti tulemaan polille saman tien.
Ja mieluummim jonkun kyydillä ja omat tavarat mukana, jos vaikka joutuisin taas osastolle. Sain onneksi äitini kyytinaiseksi, ja niin sitä sitten ajeltiin taas sairaalaan.
Ilmoittauduin ja istuin alas. Tuli naisten jääkiekkoa (hyvä Suomi!!), kelkkailu ja kenties myös curlingia. Sitten pääsin tutkittavaksi. Tilanne oli ilmeisesti joiltain osin helpottunut, joiltain kuitenkin huonontunut. Lääkäri meinasi, että voisin käydä verinäytteillä ja mennä osastolle odottelemaan niitä. Katsoa sitten voinnin ja olon mukaan lähtisinkö kotiin vai jäisinkö osastolle yöksi. Huoh.
Lähdin labraan, mutta mieli rauhoittuneena; ainakin ottaisivat samalla myös hcg:n, eli raskaushormonin! Nyt se varmasti näyttäisi jo "jotain", sillä olihan jo pp 13.
Ilmoittaiduin osastolle, kehotin äitiä lähtemään kotiin, tuijottelin tv:tä, luin lehteä, odottelin hoitajaa, söin iltaruokaa ja iltapalaa, odottelin lääkäriä. Hoitaja ehti jossain välissä kertomaan, että hänen silmäänsä labrat olivat kunnossa, mutta lääkäri kertoisi niistä tarkemmin. Ei vieläkään mitään tietoa.
Ehdin jo huokaisemaan miehelle, että kyllähän minä pysyn täälläkin säilössä; mahdanko enää päästä kotiin.
Kello tuli 20. Iltatoimia tehtiin jo huonekaverille. Kunnes lääkäri lopulta astui huoneeseen.
"Mikäs vointi? -- Kertoiko hoitaja sinulle jo labravastauksia?"
No ei kyllä kertonut.
"Hcg on 613."
Okei?
"Olet raskaana. Onneksi olkoon!"

Kotiin piti päästä. Ihan pakko. Ja jos ei ollut välttämätöntä, että jäisin tänne, niin todellakin lähtisin.
Mies tuli hakemaan minut kello 21. Halasimme hissiaulassa.
"Onko tää totta?"
Kävelimme päät pyörällä autolle. Outo olo. Toisaalta tulos ei aiempina päivinä tekemistäni haamuista johtuen yllättänyt, mutta ikinähän ei voi olla varma. Ei tämä nytkään varmaan ollut totta.
"Ajetaanko suoraan mun vanhemmille?", kysyin.
"Ajetaan vaan."
Kipaisimme hakemassa kaupasta kortin ja Marianne-täytekeksejä ja ajoimme vanhempieni pihaan. Hölmistyneet ilmeet katsoivat meitä; olihan kello jo 22.
"Oltiin vähän ilta-ajelulla," tokaisin ja ojensin heille kortin molempien luettavaksi.
"Hei Vakke ja Mumma! T. X, X ja Itu"
Meni hetki, ennen kuin asian laita ymmärrettiin. Molemmat vain itkivät ja halasivat, äiti lähti kaivamaan pullaa pakastimesta. Ja niin sitä istuttiin iltateelle. Pöydän ympärillä oli hämmentyneitä ja onnellisia hymyjä, huone täyttyi innostuksen sekaisista huokaisuista.

Tänään on lauantai, rv 4+5. Ollaan Idun kanssa vielä tiemme alkumetreillä. Olen ehtinyt jo miettimään yhtä sun toista asiaa harsoista vaatehankintoihin (tai siis kierrätykseen), rattaista mahdollisiin korvikkeisiin (ensisijaisesti haluaisin tosin imettää vauvantahtisesti). Kävimme jo kerran katsomassa yhdessä erilaisia vauvan tarvikkeita. Mies nauroi, kuinka hyvä on, että minulla on jo mielipide vaipoista ja vaatteista. Ehkä työn peruja. 😁
Mies on jo selannut perheautoja ja pohtinut tulevia tukiasioita.
Minä selvitin jo itsekseni lasketun ajan, ja milloin esimerkiksi sydän alkaa lyömään. (Ensi viikolla! ♥️)
Bodeja en uskaltanut vielä ostaa, mutta kyllähän meille kulkeutui jo Vauva-lehti. Ja Kaksplus. 😂

Olen ollut asiasta tosin vielä todella hiljaa. Vanhempani, pari ystävääni ja hoidoista tietävää tietävät vauva-uutisen. Tuntuu, että taika raukeaisi, jos puhuisin siitä vielä kovin monelle. Onhan tämä niin alussakin vielä... Ja kiinnostaako ketään? Uskon tosin, että hoidoista tietäviä raskausuutinen kyllä ilahduttaisi, mutta silti kertominen arveluttaa. Vaikka onhan tämä ISO asia. Ja totta!
Kävin eilen polilla kontrollissa. Hcg oli hienosti jo 1264, ja ultrassakin näkyi jo joitain asettumisen merkkejä. Lääkäri meinasi, että voisin ottaa vielä osan ensi viikkoa rauhallisesti, ei siis vielä töihin. Mutta kävelylle saisin onneksi mennä!

Mutta kyllähän tämä uutinen on saanut mielen ihan sekaisin. Ehdottomasti olen onnellinen ja innoissani, mutta myös varsin hämmentynyt, ihmeissäni, epäuskoinen ja osin myös surullinen ja turhautunutkin.
Totta kai odotan innolla ja mielenkiinnolla odotusaikaa ja vauvaa, valmisteluja, vanhemmuutta ja kaikkea, mitä lapsiperhe-arki tuokaan tullessaan. Mutta toisaalta suren myös asioita, jotka jäävät tekemättä. Turhautumistakin olen ehtinyt jo kokemaan, sillä olen jo kokenut muutaman lähipiiristäni olevan ylivarovainen minun ja vauvan suhteen. Ei saisi harrastaa liikuntaa, matkustaa ja pitäisi varoa syömisiä ja lopettaa heti yö- ja tuplavuorot. Olen ehtinyt jo tunnekuohuissani ärsyyntymään moisista. En minä nyt lasia ole! Ei joka askelta tarvitse varoa! Lopettakaa holhoaminen!
Mutta ymmärrän läheisteni huolenpidon. Parastahan he vain haluavat.

No nyt tuli melkoinen pläjäys uutisia ja tunteita. Palaan näihin tarkemmin myöhemmin.
Mutta ei saa käsittää väärin, sillä olen erittäin onnellinen, kunhan ymmärtäisin tilanteen ihan oikeasti.
Että meille tulee vauva.
Tänään ostin kauniskantisen kirjan. Ajattelin aloittaa pitämään siihen vauvan päiväkirjaa ja listaamaan asioista, joita olisi hyvä muistaa huolehtia.

Juhlakahveilla