Lapsettomuuskriisin eri vaiheissa

Simpukka-yhdistyksen sivuilla on kirjoitettu kriiseistä ja haasteista. Tunnistan tekstissä kuvatun vuoristoratamaisuuden liiankin hyvin; välillä voi todeta täysin levollisesti nauttivansa elämästä ja voivansa hyvin hoitaa toisten lapsia. Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin naapurin lasten äänet ärsyttävät, kateus ja harmi kipuavat mieleen. Sydäntä kirpaisee, kun työkaverit kertovat juttuja lapsistaan, tai puolihuolimattomasti puhuvat pärjäävänsä, koska ovat äitejä. Välillä paha olo eskaloituu niin riemukkaaksi, että koko omaa olemassaoloaan ja tarkoitustaan kyseenalaistaa rankalla kädellä. Ja sitten vähän soitetaan pianoa ja leivotaan ystäville. Maailma on taas parempi paikka; ai että on mukavaa, kun saa tehdä kivoja asioita.

Sivuilla todetaan, että vaiheista lukeminen itsessään ei välttämättä auta surevaa. Mutta jo tieto siitä, että suru ei ole loputon, voi helpottaa. On myös tärkeää muistaa, että surutyötä tehdään myös yhdessä puolison kanssa, ja selviytymisvaiheet voivat usein olla eri tahtisia. Siinä missä minä hehkutan ja intoilen joitakin kokemuksiani, niin mies saattaa juuri sinä iltana avautua siitä, ettei tiedä, mitä elämällään pitäisi tehdä, jos lapsia ei saada. Ja kun minä aikoinani velloin syyllisyyden synkissä vesissä, niin mies sen sijaan ei vielä kokenut lapsettomuutta kriisiksi.
Olennaista on, että on joku, jolle puhua tai johon purkaa murhettaan. Minä olen lenkkeillyt, soittanut pianoa, tehnyt kotijuttuja, kirjoittanut ja puhunut, puhunut, puhunut ystävilleni. Viimeksi eilen sain purkaa ihanalle ystävälleni ajankohtaisista asioista. (Iso sydän!!) Hän tosin koki suurta riittämättömyyden tunnetta siitä, ettei osannut sanoa mitään. Mutta voi rakas ystäväni, ja kaikki muutkin! Sanoja ei tarvita. Riittää, että on. Itseasiassa sellaiset vinkkivitoset, kikkakolmoset ja niksipirkat, kuten "älä stressaa", "voittehan aina adoptoida", "oletko juonut aamuisin greippimehua?",  "munkin serkku oli ivf-hoidoissa, ja nyt odottaa kaksosia!" tai "mutta onhan teillä koira!" ovat toki hyvää tarkoittavia, mutta käytännössä täysin hyödyttömiä. (Itseasiassa tästä saisi oman kirjoituksensa. Mitä ei kannata sanoa lapsettomalle tai mitä kaikkea onkaan tullut kokeiltua vuosien varrella...)
Riittää, että on.

Kriisin vaiheet ovat Simpukan sivujen mukaan: shokki, kieltäminen, viha ja kateus, syyllisyydentunne, masennus, luopuminen ja suru, hyväksyminen sekä elämän eheytyminen.
Tarkastellessani vaiheita huomaan, että olen luultavasti kolunnut kaikkia noista. Kenties matka on vielä vähän kesken, sillä meneillään olevan ivf-hoidon vuoksi kierros tai jonkinlainen uusinta pyörähtänee käyntiin, kunhan tästä nyt saadaan piikit pisteltyä ja toimenpiteet hoidettua pois alta.

Alku todellakin oli shokki.En halunnut uskoa lääkärin kertomaa todeksi, ja aluksi en pystynyt kertomaan miehellenikään mitään. Ei ollut sanoja, tuntui niin pahalta. Ensimmäinen puoli vuotta meni sumussa ja shokissa; purin asiaa, pohdin ja googletin. Kokeilin greippimehut ja maca-jauheet, pyrin valmistautumaan hyväksi perheenäidiksi siivoamalla joka perjantai, laittamalla monipuolista ruokaa ja huolehtimalla, että koti on siisti. Odotin ensimmäistä polikäyntiä kuin kuuta nousevaa voidakseni vain sitten itkeä tilanteen todellisuutta. Ei sen näin pitänyt mennä.

Saatoin toisinaan kieltää asiaa. Kovin vahvasti en osaa sanoa, miten olisin ollut tässä vaiheessa. Ehkä välilllä olin kovin optimistinen joistakin asioista, mutta sitten polilla paljastui kroppani karuus ja toimimattomuus. En ole varma. Ehkä olen hypännyt tämän yli.

Vihaa ja kateutta en myöskään ole tuntenut kovin voimakkaasti. Minulla ei ole ollut kovin paljoa vaikeuksia olla lasten kanssa, sillä työskentelen lasten parissa. Toki töissä on voinut vetää työvaatteet päälle ja toimia ammattiroolini kautta. Vapaalla olen pääasiassa voinut vain iloita läheisteni lapsista ja ottanut heitä mielelläni syliin ja hoitoon. Nyt tosin muistan, että sinä keväänä, jolloin tulimme tietoisiksi lapsettomuudesta, 5 sukulaistamme ja 2 ystävääni odotti lasta. Ehkä silloin kirpaisi. Viha on ehkä ilmennyt suuttumuksena itseä kohtaan, ja olen varmaan tullut kiukutelleeksi miehelleni (hän varmaan nyökyttelisi ja sanoisi: "no niin ootkin!").

Syyllisyydentunnetta podin likipitäen kaksi vuotta. Oman taustani vuoksi toki olin ollut tietoinen siitä, että se saattaisi vaikeuttaa lasten saamista, mutta en koskaan ajatellut sen koskevan minua. Ja koska tuo ensimmäinen kohtaamani lääkäri niin ystävällisesti töksäyttikin: "Oma vikas, tyhmä tyttö", ei asia jäänyt epäselväksi. Minun vikaani se kaikki oli. Parempi, että mies löytäisi paremman vaimon. Mutta nykyinen lääkäri vakuutti, etten olisi voinut itse aiheuttaa PCO:ta, mies halasi ja vakuutti rakastavansa kerta toisensa jälkeen. Pikkuhiljaa pääsin yli, ja aloin ymmärtää, että itsensä syyllistäminen ei auttaisi mitään. Tilanne oli se, mikä oli, joten sen kanssa olisi opittava elämään.

Masennus on ollut jonkinlainen synkkä verho, joka on peittänyt alleen monia aikoja. En ole aina osannut nukkua, olen surrut elämän tarkoitustani, vanhempieni lapsenlapsettomuutta, purkanut oloa kenties liialliseen liikkumiseen, kyseenalaistanut omaa pärjäämistäni ja sitä, osaanko yhtään mitään. En kuitenkaan ajattelisi olleeni varsinaisesti masentunut, mutta kyllä monia ahdistuneita ja alakuloisia hetkiä on ollut.

Luopumisen ja surun työtä olen tehnyt parisen vuotta. Välillä on ollut vaikea ajatella, että mitä lapsen, lapsettomuuden ja hoitojen tilalle voisi tulla. Se tila on tuntunut niin tyhjältä. Mikä olisi riittävän merkityksellistä, tärkeää ja arvokasta? Elämä pelkkien omien harrastusten parissa tuntuisi vain itsekkäältä. Yhä useammin huomaan kuitenkin huokailevani riemastuneena, miten ihanaa elämää saan elää. Olen saanut kasvaa omaksi itsekseni, olla sitä täysin värein. Oma minäni on vahvistunut vuosien saatossa, ja toisinaan pohdin, olisiko sitä tapahtunut lastenhoidon lomassa. Mutta silti olen surrut silloin tällöin. En kovin pohjamutia myöten, mutta ennemmin sellaisia viime silauksia. En usko, että homma olisi vielä paketissa, ainakaan niin kauan, kuin hoitojen suhteen asiat ovat kesken. Surutyö lienee pitkin elämää tehtävää työtä. Jotain olen silti oppinut, ja se on hengittäminen. Oikeastaan huomaan tässä parhaillaan, että juuri luopumista minun tulisikin tehdä. Luopua, antaa tuulen tuivertaa.

Jossain määrin olen alkanut hyväksymään tilanteen. Elän mieleistä arkea, suunnittelen tulevia juttuja, olen löytänyt joistakin yhteisöistä paikkani, ja tiedän voivani tehdä hyviä asioita. Jotenkin kutkuttavaa, kuinka lapsettomuus ei ole vain yksi irrallinen osa elämässäni, vaan se on nivoutunut yhteen muiden elämässäni olleiden vaiheiden kanssa. Kun jotain on tapahtunut, niin se on vaikuttanut myös lapsettomuusprosessiin. Ja viime vuosina elämä on todella alkanut muotoutua tänne alkuvuosien yksinäisyyden tunteiden jälkeen, niin siitä on ollut korvaamatonta apua lapsettomuudesta selviämisen kanssa.

Elämän eheytyminen on siis tapahtumassa tässä sivussa. Sitä mukaa, kun olen tullut löytäneeksi omaa itseäni, voivani toteuttaa omia arvojani vastaavia asioita ja olen löytänyt paikkani, niin myös lapsettomuuden suru on ollut mahdollista jättää enemmän taka-alalle. Jos joku olisi sanonut 25-vuotiaalle minulle, että katsoppas vain, kuinka ihanaa elämää tulet vielä elämään lapsettomuudesta huolimatta, niin en olisi välttämättä uskonut. Olisin kiistänyt kaiken, ja sanonut, että mutku meidän piti saada lapsi. Toisin on tänä päivänä. En määritä itseäni lapsettomuuden kautta.

Iloitsen, että voin pääasiassa olla jo hyväksymisen ja elämän eheytymisen vaiheissa.

Lähde:
www.simpukka.info/kriisit-ja-haasteet/