Esilääkehuumaa ja muita kertomuksia punktiopäivästä

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukuin hyvin ja mieli oli rauhallinen. Sen sijaan mieheni ei vaikuttanut kovin seesteiseltä - lähdimme kohti sairaalaa sovittua lähtöaikaa paljon aiemmin, ja raskaat huokaukset (ja manaukset) matkan aikana vuoroin huvittivat, vuoroin harmittivat. Yritin olla ajattelematta mahani murinaa ja sitä, että saisin syötävää vasta usean tunnin päästä. Sentään kahvia olisin saanut juoda, mutta sitäkin vain mustana. Pari kulausta menikin, ja sitten ei enää pystynyt. Kuksan kanssa sekin olisi varmaan maistunut.

Löysimme lopulta sekä sairaalan, parkkitalon ja paikan, jonne meidän piti mennä. Ilmoittautuminen ja muut tärkeät paikat jäivät vielä mysteeriksi. Mutta olihan meillä aikaa! Saavuimme nimittäin sairaalalalle noin klo 7:40, ja minun oli ollut tarkoitus ilmoittautua klo 8:30. Lopulta kaikki löytyi, ja miehenkin oli hyvä saada aamupalaa. Kävimme sairaalan pikkukahviossa. Jotenkin ironista, kuinka juuri tänään pääovista kärrättiin kovaan ääneen valittavaa naista, jonka synnytys oli käynnistynyt - siitä ei jäänyt epäilystä. Kahvion 1,5 seinää oli myös täynnä erilaisia vauvanvaatteita ja -tarvikkeita, ja yritin olla sekä katsomatta niitä että kommentoimatta miehelle, että meidän vauvalle ei sitten hankita Ainun pulloja.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Tänään oli päivä, jolloin meitä potilaita oli tavallista enemmän, ja henkilökuntaa sen sijaan sairasteluiden vuoksi vähemmän. Niinpä me sitten värjöttelimme pikkukoloissamme verhoin erotettuina. Sain pian ranteeseen potilasrannekkeen ja puin ylleni sairaalavaatteet. Ajatella, täällä sitä sitten oltiin. Katselin kiinnostuneena tippatelinettä ja siinä riippuvaa valmiiksi letkutettua Ringer-pussia. Kohta saisin varmaan kanyylin käteeni. Hoitaja kertoi päivän ohjelmasta ja kysyi, mitä ajattelin rauhoittavasta lääkeestä. Minusta tuntui, että tässä ei ollut mitään hätää, olin rauhallisempi kuin päiviin. Mutta toisaalta... mikäs siinä. Ja kohta kulautin kurkustani alas Buranaa ja Diapamia, ja nojasin pehmeään nojatuoliin odottelemaan. Pian alkoikin jo väsyttämään. Kuvittelin olevani tarkkana kanyylin laiton yhteydessä  (pitihän kaikkea tuota seurata silmä kovana, jotta voisin saada mahdollisimman paljon kokemuksia potilaana olemisesta omaa työtäni parantamaan), mutta täytyy myöntää, että muistikuvat ovat tuossa kohdin perin hatarat. Seuraavaksi heräsin siihen, että minua pyydettiin käymään vessassa. Ilmeisesti askellukseni ei vaikuttanut aivan suoralta, sillä tultuani takaisin hoitaja koppasi minut pyörätuoliin ja naureskeli, että taisi olla aika iso määrä lääkettä, varsinkin, kun olen niin pieni.

Punktiotilanne ei välttämättä ollut kovin miellyttävä, mutta ihan totta - en muista muuta kuin fiksuiksi luulemani jutteluni Jenni Haukiosta, unista, perjantain tapahtumista sekä omasta työstäni sitä kysyttäessä. Hoitaja tuuppaili minua vähän väliä ja pyysi hengittämään syvempää, ja lopulta kuulin läheltäni piippauksen. "Laitan sulle happiviikset, kun saturaatio on laskenut jo jonkin verran..."
"Ai paljonko?" "89".
Jonkin verran neulan lävistäminen kohdunkaulasta munasarjoihin sekä munarakkuloiden imeminen tuntui, ja kai välillä hennoin sanoa, että nyt vähän nipistää. Hoitaja tuikkasi minuun muutaman kerran lisää lääkettä, ja niin sitä taas mentiin. Taisinpa tässäkin vaiheessa nukahtaa uudelleen, vaikka kyllä omin jaloin kipusinkin takaisin pyörätuoliin ja sitten nojatuoliin.

Lääketokkuraisuus onneksi hälveni ajan myötä, ja mitä kirkkaammin pystyin ajattelemaan, sen enemmän minua alkoi naurattamaan koko touhu. Mitä ihmettä sitä tulikaan höpöteltyä!
Sain melko pian mehua ja soijajugurttia syötäväkseni. Vaikka näitä ei nyt ihan ensisijaisesti tehnytkään mieli, niin tiesin protokollaan kuuluvan, että rauhoittavan lääkkeen jälkeen syöminen on aloitettava varovasti ja kevyesti. Mies oli myös käynyt happihyppelyllä, ja olikin hypellyt kauppaan hakemaan minulle evästä.

Parin tunnin odottelun aikana pääsin hiljalleen liikkeelle, vaikka yllätyksekseni melko vaivalloisesti. Sen kyllä huomasi, että oli ronkittu sisältä! Istuminen oli myös yllättävän hankalaa, ja mieleen tulivat töiden kautta juuri synnyttäneet äidit, jotka kyselivät renkaiden perään. Sain kipulääkettä lisää, vaikka minusta tuntui, etten olisi ehkä tarvinnut sitä. Saimme lähtiessä mukaamme seuraavien viikkojen lääkehoito-ohjeet, kotihoito-ohjeet punktion jälkeiseen aikaan sekä (muistutettuani) sairaslomatodistuksen. Hieman olin hämmentynyt, että sairaslomaa tuli vain kaksi päivää, siis tämä ja huominen, kun olin kuullut monen puhuneen viikonkin saikuista. Kysyin myös hyperstimulaation riskistä, josta oli ollut mainintaa, ja vasta sitten hoitaja kertoi kaiken olleen kunnossa sen suhteen, mutta antoi minulle mukaan myös siihen liittyvän hoito-ohjeen. Ja niin: punktiosta saatiin 4+7 munarakkulaa, ja lopulta 8 munasolua. Näin ollen saimme jo ajan alkionsiirtoon torstaille.

Hyvillä mielin lähdimme ajelemaan kotia kohti. Minua jaksoi vain naurattaa esilääkehöpöttelyni, ja kai meitä molempia vain helpotti. Olihan kokemus; nyt se oli ohi.

(Kokemuksena osaan tuota vain pitää. En edelleenkään uskalla toivoa oikeastaan mitään, mutta aika näyttää.)