Pieni tonttutyttö ei ole oikein ymmärtänyt usean päivän hulinaa ja kyläilyä, mutta meille vanhemmille nämä joulunajan päivät ovat olleet merkityksellisiä. Tosin kahden vuorotyöläisen joulu osuu yleensä sellaiselle päivälle, jolloin molemmilla on vapaapäivä. Tänä vuonna mies oli valitettavasti aattoillan töissä, joten meidän perhejoulu ajoittui joulupäivälle.
Onhan tämä kaikki jännää. Koristella kuusi (vaikkakin miehen kanssa vuorotellen tytön oltua kovin itkuinen tai seuraa vailla), valmistella joulua, kuunnella joululauluja, paketoida lahja. (Olimme sopineet, ettemme tänä vuonna hankkisi mieheni kanssa lahjoja lainkaan toisillemme. Tytölle olin hankkinut viikko aiemmin leikkimaton ja vanhemmilleni teetin vuosikalenterin vauvan kuvista.) Mutta kaikista jännintä oli viettää itse joulua. Pakkasin autoon vauvan, koiran, pikkulahjan, vauvan hoitokassin, koiran hoitokassin, saunakamppeet, omat tavarat, piparimutakakun ja kenties muutaman muunkin tavaran ja hyppäsin sekaan itsekin. Isääni nauratti nähdessäni minut kaikkien kassien ja nyssäköiden kanssa. Aattoiltapäivä pääsi käyntiin. Äitini olisi kovasti halunnut, että tulemme "herroiksi", vaikka mielelläni tekisin ja auttaisin. Joka vuosi sama juttu. Tänä vuonna tosin äidillä oli jäänyt joitakin pikkuhommia kesken, joten pääsin silitys- ja kattauspuuhiin; aina silloin tällöin. Tytöllä iski ilmeisesti tiheän imun kausi, ja vaikka olo muutoin olikin varsin tyytyväinen, niin jonkinlainen kolo tuntui pikkumasussa olevan vähän väliä. Etukäteen olin jännittänyt iskisikö rotarokotteen pelotellut sivuvaikutukset joulumme riemuksi ja ratoksi (tätä varten olin varustautunut kokonaisella vaippapaketilla sekä parilla vaihtovaatekerralla), joten otin tiheät syömiset varsin tyytyväisenä vastaan. Kipaisin välissä joulusaunassakin heittämässä yhdet löylyt. Tehonautiskelua.
Lopulta kaikki oli valmista, isoisäni siskonsa kera saapuneet, joululaatikot nostettu leivinuunista, rosolli ja muut joulusalaatit asetettu pöydälle ja nousimme kuuntelemaan jouluevankeliumia. Tällä kertaa äitini luki sen Karjalan Rautun murteella, joka olikin mainio versio. Tyttö jäi torkkumaan ja ajoittain leikkimään leikkimatolle hihkuen itsekseen roikkuvia leluja, kun taas me muut saimme ruokailla rauhassa. Äitini oli laittanut taas parastaan, ja toki samoilla resepteillä tehdyt ruoat olivat kovin perinteisiä ja toivat mieleen muistoja monien vuosien ajalta. Mikä siinä onkin, että ne tietyt elementit - pöytäliinat, ruokien maut, pähkinä-rusinasekoitus, valaistus, perinteet - tuovat sen joulun tunnun. Oli harmillista, ettei mieheni päässyt seuraamme, mutta onneksi meillä oli odotettavissa myös oma joulumme. Meilläkin alkaa onneksi olemaan jo omia perinteitä ja jonain vuonna koittaa se joulu, jolloin vietämme sitä ensin omalla perheellämme ja muodostamme kokonaan oman kuvion. Jospa tytöllemme jäisi mieleen myös tuttuja tuoksuja, värejä, kuvioita, musiikkia, makuja, jotka jäisivät hänen muistojensa joukkoon.
Joulupäivänä vietimme joulua oman perheen kesken, eikä se mennyt aivan niin rauhallisesti, kuin edellinen ilta oli mennyt. Vauva itkeskeli ja oli tyytymätön oloonsa likipitäen kello 15 lähtien aina puolille öille. Silloin me kaikki sammuimme. Taituroin jouluateriani kanssa yhdellä kädellä yrittäen hyssytellä tyttöä toisella (syöminen ei ollut tällä kertaa ratkaisu pulmaan). Aloittelimme optimistisesti myös Monopoli-pelin (jee! Vihdoin vapaaehtoista peliseuraa!), mutta jouduimme lopulta antamaan periksi, kun jo kolmas jatkamisyritelmä päättyi siihen, kun lähdin heijaamaan tyttöä ympäri asuntoa. Peli odottaa edelleen vierashuoneessa keskeneräisenä; kenties se saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella. No, olen tyytyväinen, jos saan edes joskus lautapelikaverin, vaikka sitten pikkupätkissä. Yritimme katsoa tekstitettyä elokuvaa, mutta tämä yritelmä kaatui siihen, että taisin torkahtaa. Harmillista kyllä, että ensimmäinen perhejoulumme sujui hiukan rauhattomissa tunnelmissa, mutta pikkupätkissä olemme saaneet nauttia joulustakin, vaikka ei aivan yhtäjaksoisesti. Tosin tuossa hötäkässä jäi kokonaan ottamatta perhekuva joulustamme.
Tapaninpäivänä suuntasimme jälleen vanhemmilleni maalle, tällä kertaa koko porukalla. Jouluateria sujui jälleen niinikään säestyksen saattelemana, mutta minulta suorastaan evättiin rauhoitteleminen, jonka vanhempani halusivat kernaasti hoitaa. Eipä tyttö tuossa vaiheessa vaikuttanut muuta vailla olevankaan kuin viihdyttämistä. Se siitä rauhallisesta ateriasta jälleen.
Koitti lahjojen antaminen. Olin hihkunut meidän lahjaamme jo hyvän aikaa, ja naurahdinkin vanhemmilleni, että taisi iskeä paineita, kun nyt heidän "täytyy" innostua kovasti hehkuttamastani lahjasta. Mutta täytyy onneksi sanoa, että innostusta ei todellakaan tarvinnut yrittää. He olivat aivan haltioissaan tytön kuvista. Lopulta isä näytti heidän viimeisimmän matkansa kuvia, jonka jälkeen kehotti meitä kaikkia siirtymään toiseen huoneeseen. Siellä odotti diaprojektori, joka hurisi lapsuudesta tuttuun ja nostalgiseen tapaan! Katsoimme vielä diakuvia samasta kohteesta, joskin 25 vuotta aiemmin. Siellä minäkin viipotin hiekkarannalla menemään, Minni Hiiri -uimapuvussani, vaaleat hiukset hulmuten, lapsen into silmistä säihkyen. En voinut olla miettimättä tytärtämme ja tätä merkillistä sukupolvien jatkumoa.
Tapaninpäivä jatkui perinteisillä kotakahveilla mökillä. Tämä oli ollut minun ehdotukseni, sillä kaipasin itse jo metsään, mutta halusin viedä myös tyttömme hänen ensimmäiselle retkelleen. Hetken käyskentelimme mökin pihalla talvista luontoa ja pientä auringonpilkahdusta ihaillen ja kävimme sitten kahvipöytään kotaan, jossa kamina oli saanut jo aikaan suloisen pienen lämmön. Siinä kelpasi pienenkin olla.
Jollain tavoin olen huokaissut, kun joulunpyhät ovat olleet ohi. Monenlainen hulina ja kekkereiden suunnitteleminen ja viettäminen ovat kestäneet oikeastaan tytön syntymästä lähtien, ja vaikka olenkin kaikesta nauttinut, niin nyt odotan arjen tasaantumista ja sitä, että saa alkaa jo miettimään aivan tavallisia asioita. Viime päivinä olenkin googletellut sopivia leluja kaksikuiselle, vauvauintia, perhekerhoa, kehitysvaiheita, unirytmejä ja etenkin talvipukeutumista. Tyttö tuntuu kasvaneen ja kehittyneen aivan hujauksessa. Nykyään hän katselee jo silmät suurina, seuraa, huitoo käsillään leikkimaton kaaren leluja, päästelee epämääräisiä kurkkuääniä ja lähes nauraa. Meille on alkanut muodostua jo pieniä omia leikkejä ja nautin sydämeni pohjasta kylpyhetkistä, leikkituokioista sekä tytön ilmeistä ja eleistä. Puhumattakaan imetyksestä. Miten ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti