Paljon onnea, rakas!
On hämmentävää miettiä viikon takaista torstaita; juuri tällä hetkellä viikko sitten revin itseni pois suihkusta ajatellen joutuvani tekemään sen "hyvän sään aikana" ja olin pian aikeissa soittaa synnytyssairaalaan. Sen illan jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan, mutta paljon paremmin.
Olen kirjoitellut itselleni synnytyskertomusta, jotta saisin sekä muistot talteen että prosessoitua asiaa läpi itsekseni. Toki olemme keskustelleet mieheni kanssa pitkin viikkoa ja olen jonkin verran jutellut myös ystävieni kanssa. Tuntuu liikuttavalta palata niihin hetkiin synnytyksen eri vaiheissa. Jos vielä synnytyssängyssä maatessani pieni tuhiseva vauva rinnallani pohdin, että ei se kipu kyllä mihinkään ole unohtunut, niin nyt asian laita on täysin toisin. Jo pari päivää synnytyksestä kivun muisto oli jo hälventynyt, ja nyt oikeastaan vain tiedän synnytyksen sattuneen.
Voisin oikeastaan synnyttää jo uudestaan.
Oloni on viikon aikana ollut tyynempi kuin pitkään aikaan. Palaset ovat loksahtaneet kohdilleen. Kotona ollessa on jo jotain pieniä rutiineja alkanut muodostumaan (lähinnä pienillä tytölle keskityillä lempinimillä, koppasängyn kantamisella olohuoneeseen, jossa hän saa nukkua silmän alla, ja aamutoimina, sillä vauvalla ei vielä ole lainkaan rytmiä). Yöt ovat sujuneet nyt hieman paremmin, sillä laitoin tytön toissailtana nukkumaan omaan sänkyynsä kokeilumielessä (vaikka se surettikin kaiken sylittelyn ja ihokontaktin jälkeen!). Tuloksena olin aamulla kuin uusi ihminen huolimatta tunnin välein tapahtuneista syötöistä. Minun ei ollut tarvinnut nukkua mitä omituisimmissa asennoissa pysytellen niissä, kunnes vauva heräisi seuraavan kerran ja jolloin vääntäytyisin taas toisenlaiseen kummalliseen asentoon.
Sisäisen tyyneyden ja rauhan lisäksi olen huomannut jostain sisältäni kumpuavan sitä voimauttavan kokemuksen tunnetta, jota kovasti toivoin saavani synnytykseltä. Se ei ehkä ihan siltä vaikuttanut juuri silloin, kun on kaikista paljaimpana, avoinna, primitiivisenä ja herkimmillään. Silloin oli turha pohtia varsinaisesta voimauttavasta hetkestä. Mutta näin ajan myötä tuo tunne on saanut kasvaa ja vahvistua ihan samalla tavalla, kun luottamus siihen, että tuo pieni prinsessa on todella olemassa ja meidän oma kullannuppumme.
Olen oikeasti ylpeä itsestäni, vartalostani ja katselen jäljelle jäänyttä synnytyksen jälkeistä vatsaa ja muuta vartaloa hyväksyvästi. Onhan se nyt vähän löysä ja siinä on viiruja ja raskausarpia. Rinnatkin ovat aika omituiset (en ikinä osannut ajatellakaan, että jonain päivänä minullakin on sellainen varustus, että vilkkumista saa varoa!!), etenkin silloin, kun ne kivistivät ja turvottivat oikein paljon. Tämä vartalo pystyi kantamaan lasta yhdeksän kuukautta, kasvattamaan hänet vauvanidusta aivan täydelliseksi pikkuihmiseksi. Ja vielä synnyttämään hänet! Mihin kaikkeen ihmisvartalo voikaan taipua! Erityisen onnellinen olen myös siitä, että pystyn ruokkimaan omaa lastani imettämällä. Hurraan joka kerta, kun vaippa on täynnä pissaa, sillä silloin tiedän maidon riittävän. Kaiken liikutuksen keskeltä minut valtaa ylpeys, hämmentävän suuri ylpeys, lämpö ja hyväksyntä. Niin monien vuosien, epävarmuuksien, epäonnistumisten, pettymysten, itseinhon ja oman hyvinvoinnin laiminlyömisen jälkeen voin vain ihailla tuota pientä tyttöä. Arvet, löysyydet ja omituiset olot eivät haittaa, sillä ne ovat merkkinä siitä, että olen saanut syliini jotain näin ihmeellistä. Tyttäreni.
Joten kyllä, koen synnyttämisen ja sen jälkeisen ajan erittäin voimauttavana kokemuksena. Toivoisin, että tunne voisi olla oikein pitkävaikutteinen sekä sen verran tarttuvaa, että voisin tartuttaa tyttärelleni hänen kasvaessaan itsensä hyväksyvää asennetta. Sitä, että pystyy, kykenee, on kaunis, vahva ja hyväksytty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti