lauantai 20. lokakuuta 2018

Mitä asioita odotan ja mikä vieläkin pelottaa

Siitä lähtien, kun kokeilin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana kantoreppua ja siinä kummini tytön kantamista lastenvahtihommissa olen ajatellut kantamisen olevan osa normaalia vauvan hoitoa. Nepalissa näin kaikkien naisten kantavan vauvojaan ja taaperoitaan liinoissa edessään, selässään tai kyljellään. Ajattelin taas: "vau!".
Kantaminen on tuntunut jo ajatuksena kovin luonnolliselta sekä läheiseltä. Siinä saisi pitää vauvaa lähellä itseään ja vauva saisi myös kokea olonsa turvalliseksi. Lisäksi kantamista on tukenut myös ihokontaktista ja kenguruhoidosta oppimani asiat.
Yksi vauvan hoitoon liittyvä asia oli siis jo varma ennen kuin häntä oli edes olemassa.
Mutta edessä oli ongelma: millainen liina? Millainen sidonta? Mistä apua? Iik ja ääk.
Jonkin aikaa seurailin erästä Facebook-ryhmää, mutta tuntui, että siellä taiteiltiin toinen toistaan kimurantimpeja sidontatapoja, kikkailtiin hienolta kuulostavilla nimillä ja pohdittiin vauvan ja taaperon yhtäaikaista kantamista. Hatunnosto heille, mutta minä koin olevani entistä enemmän hukassa.
Sain ystävältäni trikooliinan lainaan, mutta jotenkin se toi mieleen töissäkin olleen samankaltaisen liinan, eikä minulla oikein ollut siitä kovin hyvää sanottavaa. Mutta olisihan se alku.
Sitten uskalsin tehdä kaupat eräästä kauniista käsinkudotusta liinasta, jolla voisi myyjän kokemuksen mukaan kantaa niin vastasyntynyttä kuin... tarkalleen en muista, mutta pitkään se kuulemma käy.
Joten siinä minulla oli liina.

Pääsin aiemmn tällä viikolla käymään alueemme kantajien tapaamisessa, jossa tutkailtiin yhdessä liinoja, kantoreppuja ja -takkeja. Otin oman liinani mukaan ja sainkin tuttavaltani lähes kädestä pitäen apua liinan sidontatekniikkaan. Tosin kieltämättä tämä maha sekä melko jäykkäraajainen nukke testivauvana eivät antaneet aivan autenttista kuvaa siitä, millaista liinalla kantaminen tulisi olla. Mutta silti tapaaminen jätti hyvän kokemuksen. Vielä kun saisi sen Pienen liinani kyytiin.

Imetys on ollut myös vahvasti mielessäni. Haluaisin ehdottomasti imettää, jos se vain suinkin on mahdollista ja onnistuu. En siis haluaisi lannistua heti, mutta toisaalta toivoisin voivani olla sen verran rento, että mikäli äidin unet ovat nollissa ja stressitaso imetyksen vuoksi huipussaan ja sen takia vauva ja isä saavat harmaita hiuksia ennenaikaisesti, en mielelläni uhraisi perheen hyvinvointia sen takia, että imetyksen kohdalla tulisi jotain todella isoja hankaluuksia. Olen silti valmis yrittämään eri konsteja, jotta maitobaari saisi olla auki vauvalle milloin vain. Varmasti oma totuttelemisensa on eri asennoissa, tekniikoissa, vauvan rytmissä ja julkisesti imettämisessä. Tuntuu uskomattomalta, että saan pian olla itse olla opettelemassa imettämistä! En koe oikein voivani brassailla imetysohjaajakoulutuksen käymistä tai sitä, että olen ohjannut työssäni tuoreita äitejä, sillä olen pian aivan uuden tilanteen edessä: minusta itsestäni tulee äiti! Se heittää minut tilanteeseen, jossa en ole ikinä ollut, ja todennäköisesti puolet ammattitietotaidosta pyyhkiytyy saman tien pois. 😂

Mutta kyllä mielen perukoilla kytee myös pelkoja. Päivien edetessä ilman varsinaisia synnytykseen liittyviä tapahtumia alkaa usko vauvan tuloon välillä horjua. Siitä huolimatta, että kohdussa käy välillä melkoinen ryske ja neuvolassakin tarkistettiin oikein hyvä syke sekä vauvan asento. Olo on ajoittain aika absurdi. Tilanne ja tunteet muistuttavat pelottavasti niitä aikoja, kun tuli jännitettyä sitä, alkaisiko juuri tästä kierrosta raskaus, eihän vain kuukautiset ala! Ja voisiko tällä kertaa testiin piirtyä kaksi viivaa? Oireita oireita... Mikä vain saattoi netin tietäjien mukaan viitata raskauteen. Ja sitten - negatiivinen testi.
Kaikkea sitä saattoikin luulla ja kuvitella!
Nyt tilanne on sen sijaan se, että minusta kaikki "lokakuiset" saavat vauvoja tuon tuosta. Siitä huolimatta, että meidän laskettuun aikaan on vielä reilu viikko, pelkään oudosti, että lokakuu porhaltaa kohta ohi ja koittaa marraskuu, joulukuu, eikä mitään tapahdukaan. Ei meille tulekaan vauvaa. Tämä kaikki on sittenkin ollut pelkkää kuvitelmaa.

Toinen pelko liittyy varsinaiseen synnytykseen. Tämäkin on onneksi vain hailakkana haamuna mielen perukoilla, enkä tästäkään ole saanut mitään paniikkia. Joskus minusta vain tuntuu siltä, että synnytyksessä tapahtuukin jotain, ja lopulta me saamme alkaa suunnittelemaan ristiäisten sijasta hautajaisia.

Tai sitten vain kerta kaikkiaan heräämme jonain aamuna entisessä kodissamme, keskellä molempien vuorotyöarkea, elämän kulkiessa tasaista tahtia eteenpäin. Eikä mitään vauvaa olisikaan tulossa.

Kenties tämä kaikki on vain lapsettomuusvuosien aiheuttamaa, ja siksi vauvan todellista tulemista on vaikea uskoa. Ei oloni ole todellakaan täynnä pelkkiä pelkoja ja epätoivoa. Huomasin eilen taas hymyillen miettiväni sitä, kuinka ihanaa olisi saada vauva - siis toinen. Mietin jo sisaruussuhteita, vauvan nimeä ja arkea kahden lapsen kanssa. Sitten taas piti toppuutella itseä. Eipäs mennä asioiden edelle; tästä pian syntyvästä vauvasta olen jo sydän pakahtumaisillani!

Rv 38+5, hui ja ihanaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti