Tunteiden fortissimo

Jos tunteiden voimakkuuksia voisi kuvailla musiikin italiankielisin termein, voisin sanoa tunnemaailmassani tapahtuneen raskauden myötä crescendo ja nyt mennään jo fortissimossa. Uskoakseni kykenisin vielä forteenkin, mutta luulen, että paukkuja on vielä jäljellä. Toisin sanoen: olen kyennyt hillitsemään itseni joissakin tilanteissa.

Mitä tulee asiakaspalveluun, olen nykyään kovin tarkka sellaisesta.
Ollessamme Ruotsissa, marssin pois lähes tienoon ainoasta kahvilasta vain siksi, että pikkuriikkiset tuotteet olivat ylihinnoiteltuja, ketään ei tuntunut näkyvän paikalla ja kun näkyi, syyn palvelun viivästymiseen annettiin ymmärtää olevan meidän vikamme. Ja minähän en tuollaisesta maksaisi! Astelin pois kahvilasta mies vanavedessä, vaikka päässä jo lähes humisi ja nälkä oli kova. Kenties jostain ilmaantuisi kuin taikaiskusta toinen kahvila.

Asunnonvälittäjämme kanssa olen ehtinyt jo ottaa yhteen. Olin juuriani myöten loukkaantunut, sillä olin työskennellyt monta tuntia hänen toiveidensa mukaisesti (vain saadakseni aikaan kotiimme kätketyn kaaoksen). Kotiin reissusta tultuamme, kun kuvaus oli käyty tekemässä, meitä odotti järkytys. Paljon pieniä asioita, mutta yhdessä vaikutelma oli suuri: monia tavaroita oli siirrelty ja/tai piilotettu ja sotku tuntui olevan paljon aiempaa suurempi. Tuntui, kuin kotiamme ei olisi lainkaan kunnioitettu. Muotoilin asiallisen viestin tästä harmistumisesta. Kuulemma kuitenkin välittäjä oli itse tehnyt kuvaajan kanssa ison työn, ja "odottakaas, kun näette kuvat; niistä tulee upeita." Ilmeisesti vika oli taas minussa.
Nyt saamme kuulla pitkät selittelyt joka kerta, kun asioimme hänen kanssaan. No, kunhan vain asuntokaupat saadaan tehtyä; yritän sietää.

Isälläni tuntuu olevan jonkinlainen tarve vitsailla asioilla, joiden tietää ärsyttävän kuulijaa. Tällaisia ovat esimerkiksi erään henkilön tädittely (tämä itseasiassa opetettiin meille lapsena), minusta koko lapsuuteni ja nuoruuteni vitsailu ja nyt raskauden myötä tulleet kutsumanimet mamma, mami, mama tai kaikista ärsyttävin toivotus: voihan paksusti.Olen useita kertoja pyytänyt nätisti ja joskus myös hieman painavamminkin, että toivoisin, ettei minusta käytettäisi tuollaisia nimityksiä tai toivotettaisi tuollaista. Äiti on sen jo ymmärtänyt, ja hänkin tuntuu harmistuvan isän tokaisuista. Eilisiltana poikkesin heillä nopeasti patikointi- ja mökkireissun päätteeksi. Nopea reissuhan se ei meinannut olla; haluttiin kertoa kuulumisia ja totta kai ihmetellä ja ihastella vauvamahaa. Taustalla oli jo mieltäni painavia asioita, joten sellaiset tokaisut pikavisiitin lopuksi, kuin "nyt ei sitten saa juosta enää" ja "voihan paksusti", saivat minut itkun partaalle. Kykenin parahtamaan, että ei jooko tuollaista, ja lompsin pihalle ja kaasutin kotiin. Että kehtaakin! Mies oli kotona onneksi ymmärtäväinen ja piti sylissä niin kauan, kuin tarvitsin.

Kaiken huippuna oli tänäinen neuvolapsykologi, jonka aikana itkeä tihrustin ja paruin lähes koko ajan. Enkä edes tiennyt, miksi! (Osan syytä tiesin, mutta en kaikkea.) Seuraavaksi meninkin suuhygienistille jo valmiiksi itkuisena, ja lopulta hammaslääkäri pyyhki poskiani js korviani. Tunteet olivat vielä pinnassa, ja nähtävästi ikenet ovat nyt todella herkkinä. Puudutuksesta huolimatta hammaskiven poisto sattui. Tai sitten se oli vain koko paketti.

Oi tunteet. Diminuendo, kiitos.

Parisuhdeaikaa vauvaristeilyllä

Vuosia sitten mieheni sanoi vievänsä minut vauvaristeilylle, kun olisin raskaana. Kului monta vuotta, monta monituista vuotta, eikä tapahtunut mitään. Toki teimme molemmat tahoillamme sekä omia että yhteisiä reissuja, mutta jostain syystä juuri se vauvaristeily odotutti tuloaan. En ole kovin ahkera risteilyihminen, mutta toki tuossa olisi syvempää merkitystä, ja siksi sen todeksi tulemisella oli isompi merkitys.

Koitti aika, jolloin unelmamme alkoi elää, aloimme odottaa lasta. Jossain vaiheessa, kun alkuvaiheen sumusta ja oudoista oloista pääsi, tajusimme, että nyt yhteisellä lomalla voisimme toteuttaa tämän pienen haaveen. Kartoitin kuitenkin myös Euroopan mielenkiintoisia kaupunkeja lentoineen ja hotelleineen, listasin hintoja, tarjouksia, hintaeroja ja muita, kunnes ruksin kaikki yli ja naurahdin:
"Miksi emme vain pysyttelisi ensimmäisessä ideassa?"
Niin sitten vertailimme Viking Linen ja Silja Linen risteilyjä ja päädyimme ensimmäiseen. Vaikkakin kovin romanttista tunnelmaa ei ehkä kerrossängyistä saisi.. 😏

Reissu alkoi sillä, että olin edeltävästi yrittänyt toteuttaa asunnonvälittäjän toiveita kotimme suhteen. Laitoimme asuntomme nimittäin myyntiin, ja ollessamme vielä pois kotoa hän kävisi ottamassa kuvat. Niinpä siivosin, puunasin, kiillotin, piilotin, istutin, kastelin, asettelin, silitin, mallailin, mittailin, kätkin, tyhjensin, siirtelin, peittelin, tuuletin, ja puhisin maanantai-illan ja tiistai-aamun. En todellakaan tule tekemään kaikkea tuota näyttöjä varten, mutta ilmeisesti kuvia varten oli hyvä saada koti näyttämään vähemmän siltä, kuin siellä asuisi kukaan (mutkat suoriksi -selitys). Ärsytti, vaikka osa totta kai oli hyviäkin juttuja (kuten kesäkukkien hankkiminen ja istuttaminen, joka vain oli jäänyt tekemättä). Purin väsymystäni ja ärsyyntymistäni mieheen istuessamme linja-autopysäkillä. Onneksi asia saatiin puhuttua, ja oli aika kääntää mieli lomamoodiin.

Risteilymme kohokohtia olivat ruokailut (heh, ruoka aina mielessä) ja ehdottomasti noin 5,5 tunnin oleskelu Tukholmassa. Olimme päättäneet käydä tutkimassa tuota naapurimaan pääkaupunkia rennolla asenteella; joku määränpää ja muuten mukavaa kuljeskelua (ja oma vaatim...toiveeni oli saada ruotsalaista jäätelöä). Ruoka totta kai oli laivalla hyvää, joskin huomasin alkupalojen kohdalla joutuvani ohittamaan melko monta lajiketta raskauden vuoksi välteltävien ainesosien vuoksi. Toinen syy oli sitten vain ihan vain pähkinäallergia, mutta se ei ollut suuri murhe. Kolmanneksi nauroin, että vaikka en suuri alkoholin kuluttaja olekaan, niin nyt vähän harmitti se, etten voisi ottaa valkoviiniä ruoalla enkä valita illalla coctailia! Buffet-aamiaiset sitten ovat vain oma juttunsa. Ihanaa. Pyrin välttämään kummassakin tapauksessa ähkyä, mutta onhan jokin ravintolassa syömisessä aika kiehtovaa ja rentouttavaa.

Tukholma avautui eteemme oikein aurinkoisena ja kesäisenä. Jouduin pian riisumaan pois neuletakkini, jota en sittemmin enää pukenutkaan päälleni. Kuljimme koko päivän jalkaisin, ja mikäs tuossa oli kulkea. Reittimme kulki meren vierellä, puistoteitä pitkin, päivästä nauttien. Kävimme katsomassa Nordiska Museetin (Pohjoismaista kertovan museon) ja aikomuksenamme oli käydä myös Junibackenissa (minun toiveesta) tai Poliisimuseossa. Nordiska Museet oli mukava läpileikkaus aiheesta toiseen ja siellä olisi saanut vierähtämään enemmänkin aikaa. Junibackenissa päädyimme käymään sitten lasten kanssa ja Poliisimuseon aikana olimme niin nälkäisiä, että totesimme etsivämme ensin syötävää. Tässä vaiheessa perinteisesti kaikki ruokaa muistuttava katoaa silmistämme, joten sitä sai oikein etsiä. Sittemmin Poliisimuseo vaikutti enemmän lasten paikalta, joten jatkoimme matkaa puiston poikki kohti Gamla stania. Tulipa sitäkin nähtyä hieman, ja se riitti. Onhan vanha kaupunki kaunis, ei siinä mitään. Mutta halusimme kerrankin nähdä jotain muuta, ja ainakin muuta kuin turistikauppoja ja kahviloita. Ja tulipa toiveenikin toteuduttua! Sain tötterön suussa sulavaa kahvisuklaan makuista Sia-merkkistä jäätelöä. Nam nam. Ja niin oli aika palata takaisin laivaan. Harmittihan se, että aikaa oli niin vähän, vaikka olihan se tiedossa. Jo aiemmin mielessä pyörinyt ajatus tulla Tukholmaan pidemmäksi aikaa vahvistui.

Laivamatkan aikana tein uudenlaisen "esiintulon". Sain ystävältäni äitiyshousuja, ja niistä yhdet pääsivät mukaan, sekä nettikirppikseltä ostamani t-paita. Kuinka mukavalta vaatteet tuntuivatkaan! Mihinkään ei kiristänyt, puristanut, eikä ahdistanut. Vaatteet vain solahtivat päälle. Katsoin itseäni hytin peilistä. Oho.Onko mahani noin iso? Mietiskelin voivatko vaatteet lisätä tuota vaikutelmaa, vai oliko maha todella kasvanut? Arvailuille ei taatusti jäänyt varaa, ja sen ainakin monet kanssaristeilijät laittoivat merkille. Toisena iltana olisi tehnyt mieli sanoa pöydän toisella puolella istuville ikärouville, että coctailini on oikeasti vain mehua ja kivennäisvettä.

Vauvaristeily meni siis oikein mukavasti. Se antoi meille tilaa ja aikaa olla vain yhdessä, ilman mitään ylimääräisiä häiriötekijöitä (kuten kännykät, netti, tv, kotihommat, lenkkeily, ulkoilu ja muut ihmiset) lukuunottamatta joitakin meistä riippumattomia asioita (nälkä, väsymys, huonot sängyt). Meillä oli aikaa jutella, istua lähekkäin, puhua meistä, vauvasta, raskaudesta, höpötellä ihan muita vain. Kaikki meni aika mallikkaasti ja paremmin, kuin olin ajatellut (eipä minulla ollutkaan odotuksia, kun en tiennyt, mitä vauvaristeilyllä tehtäisi). Tukholma näytti minulle ensi kertaa aurinkoista puoltaan, ja pääsimme molemmat lomamoodiin.Sitä meinasi hieman laimentaa paluumme kotiin, jossa tavarat olivat huiskin haiskin. Välittäjä oli käynyt ottamassa kuvat, mutta myös sekoittanut tavaroita laittamatta niitä takaisin paikoilleen. Jos omat etukäteisvalmisteluni olivat ärsyttäneet, niin nyt ärsytti tuplasti. Laitoin hänelle asiasta viestiä (en tosin noilla sanoin), ja nappasin suuhun laivalta ostettua uutta Fazer Domino -suklaata.
No, eiköhän kaikki järjesty.

Ensi yönä saa nukkua ilman moottorin hurinaa ja käydä aamulla buffetin sijaan parvekkeelle aamupuurolle. Ei hullumpaa sekään. Mutta kuinka kiva mieli.
Pääsimme vauvaristeilylle. Ja vain siksi, että meille tulee vauva.

Sykkeitä ja sukkapuikkoja

Aurinko paistoi ja samanlainen oli mielikin suunnatessani eilen lenkille. Olin jo tovin aikaa haikaillut juoksulenkille, mutta nyt vasta tuntui siltä, että voisin fyysisestikin toteuttaa pienen haaveeni. Koska tämän vuoden juoksutreenit voi laskea kahden käden sormin, oli jo sen vuoksi otettava rauhallisesti. Yleensä käyn juoksemassa noin kolme kertaa viikossa, joten en luonnollisestikaan voinut pyrkiä samaan vauhtiin. Askel toisensa perään lensi. Samalla, kun koira nuuhki ympärillään olevia mielenkiintoisia tuoksuja minä intoilin vain eteenpäin nauttien pienestäkin vauhdin hurmasta ja kropan lämpiämisestä. Jatkoimme eteenpäin, vielä ja vielä ja vielä, kunnes käännyimme takaisin päin. Olo oli edelleen hyvä. Iloitsin luonnon keskellä hölkkäämisestä, iloitsin auringosta, kesästä, tuoksuista, perhosista ja siitä tunteesta, joka vartalossa oli. Minä pystyin taas!

Lenkki läheni loppuaan. Kyllähän sen kasvaneen mahan huomasi juostessa, mutta se ei tehnyt pahaa. Sen sijaan aloin tuntemaan jonkinlaista repivää kipua nivusissa. Ensin hiukan vasemmassa, sitten myös oikeassa. Jatkoin sinnikkäästi eteenpäin ajatellen olon helpottuvan. Askeleet ja liikkeet kävivät kivuliaammiksi, loppumatkaa tuntui olevan vielä kamalasti jäljellä. Lopulta oli pakko hiljentää kävelytahtiin, verryteltävä ja ravisteltava jalkoja. Mikä niihin oikein iski? Kävelin jonkin aikaa, koira ei heti tajunnut vauhdin hidastumista, kunnes flexi kiristi. Halusin vielä yrittää, mutta nivusia repi vielä kamalammin, ja vasen jalka hädin tuskin nousi. No jopas! Kävelin loppumatkan kotiin ja peseydyin. Ehkä olo tästä vielä helpottuisi.

Hetken paikallaan istumisen jälkeen nousin ylös ja tahtomattani parahdin. Auts! Nyt sattui oikein todella! Kuin joku olisi tuikannut sukkapuikon vasempaan nivuseen! Tunsin myös kipuilua alaselässä.
Järkeilin tämän olevan nyt jotain raskausjuttuja, ja pohdintani vahvistuivat pikaisen googlettelun myötä. Liitoskipuja?
Tosin vastaani tuli kertomuksia laidasta laitaan; todella kipeistä ja pyörätulikuntoisista liikunnan avulla oloaan helpottaneihin. Joillakin kivut kestivät hetken aikaa, toisilla ne jatkuivat vielä pitkään synnytyksen jälkeen.
Vaikka se ei kenenkään omasta päätöksestä olekaan kiinni minkä vointinen on, niin itse halusin vakaasti uskoa liikunnan parantavaan voimaan.
Mieltä helpotti ilta mökillä puusaunan löylyissä. Pulahdin järvessäkin, vaikka ehdin jo miettiä, kykenenkö nousemaan ylös tai saanko harjoitussupistuksia.

Uusi päivä valkeni. Rappusten konkkaaminen sujui jo hieman paremmin edellisen päivän vahvan puolieron sijaan. Kävin aamulla salilla kuntoutusmielessä, tein liikkeitä, jotka tuntuivat hyviltä, ja jotka stimuloivat sopivasti vasenta nivusta, siis sitä jäljellä olevaa isompaa kipukohtaa.

Jatkoin iltaisia pohdintojani syketasosta. Minä en ollut koskaan käyttänyt sykemittaria, mutta mistä tietäisin, ettei syketasoni nousisi himmailuista huolimatta yli 150? Ehkä nämä pohdinnat saivat pontta törmättyäni lauseeseen "sikiö ei saa tarpeeksi happea, jos syke on pitkään yli 150". Ääk. Ilmeisesti kansalliset ohjeet painottavat tätä rajaa kunnolla vasta rv 25 kohdalla. Suomessa liikunta-ohjeet ovat ymmärrykseni mukaan ristiriitaisia ja epämääräisiä.

Mutta sykemittari, voisiko se männävuosien pohdintojen jälkeen olla vihdoin ajankohtainen? Tätä täytyy harkita. Siis olettaen, että pääsen jumeistani eroon.

Varjopuolia

"Älä nyt niiden juttuja mieti," tokaisi mieheni eilen kerrottuani joistakin saamista mahakommenteista.
Tai oikeastaan yhdestä. Yksihän se oikeasti vain oli, eikä pitäisi merkitä yhtään mitään.
Kätilöksi opiskeleva kollegani tokaisi eilen aamulla (huom. minulla oli takana huonosti nukutun yö ja edessä tuplavuoro):
"Onpa sun maha jo tosi iso! Siis viikkoihin nähden! Niin iso!"
Öh. Anteeksi nyt vain. Kyse on on kuitenkin minun mahastani, ja toivon ehkä hiukan korrektiutta sen hmm.. kommentoinnissa ja käsittelyssä (hieman ehkä herätti outoa oloa, kun siihen käytiin edellisenä päivänä käsiksi).
Ei kai se nyt niiiiiiiiin iso voinut olla. Moni myös on sanonut, että maha näkyy jo lisäten siihen pienen (??) kokoni, jonka vuoksi asia on niin.

Huomaan myös ajatusteni vääristyneen sen suhteen, mitä kaikkea synnytyksessä ja vauvan terveydessä tapahtua. Tarvitsisin luultavasti tilastoja silmäiltäväksi, jotta näkisin, kuinka moni synnytys todellisuudessa menee hyvin ja kuinka pieni osa vastasyntyneistä lopulta joutuu keskolaan. Ammattini puolesta mieleni taustalla saattaa pyöriä ajatus siitä, että monella lapsella on tai tulee olemaan jotain neurologista, aineenvaihdunnallista, rakenteellista, hematologista, sydän- tai keuhkoperäistä tai muuten vain jotain suurta ongelmaa. Järki sanoo, että näin ei todellakaan ole.
Eilen menin vahingossa hankaloittamaan oloani lueskelemalla Kevyt-yhdistyksen lehtisiä, joissa kerrottiin pikkukeskosten hyvinkin rankoista aluista. Havahduin laskeskelemaan viikkoja siihen, että vauvamme voisi selvitä, jos päättäisi ottaa osaa kesään. 2 kuukauden päästä. Kahden kuukauden päästä vauvalla olisi teoreettiset mahdollisuudet pärjätä, jos vain yhtään osoittaisi hengitysyrityksiä. Mieleeni humahtavat hengityslaitteet, cpapit, korkeavirtaushappiviikset, nenämahaletkut, iv-nutritiot, -antibiootit, keskoskaapit, ekg-lätkät, kenguruhoidot sekä se pieni punainen kissanpennun kokoinen punainen ihmislapsi. Niin täydellinen, mutta vielä niin raakile.

Liikaa ei kannata miettiä. Ja en nyt oikeasti stressaa tuollaisia asioita, mutta tottahan ne näyttävät ja kuulostavat suuremmilta, kun ne puhuu tai kirjoittaa auki. Ehkä hellin vain ajatusta siitä pienestä voimakkaasta jumpparista, joka pyörii kohdussani. Voisin kipaista hakemassa postiin tulleita paketteja, joissa on nettikirppiksiltä ostamiani äitiysvaatteita. Oi jee.

P.S. Vuonna 2017 Suomessa syntyi 50 321 lasta. Jos yritän hahmottaa määrää alueemme sairaalaan (ja siitä minulla on jonkinlainen ajatus) ja edelleen lisähoitoa tarvitsevien määrää, niin kyse on oikeasti aika pienestä luvusta. Noin niin kuin suunnilleen.

Kukas se siellä hipsuttelee!

Työt ovat jälleen alkaneet.
Pari ensimmäistä päivää menivät vähän hitaalla käyden, ja jotenkin työarki ja osaston tietyt jutut painoivat entisestään.
Eilen istuskelin kanslian tuolilla vilkuillen välillä monitoriin hoidokkini vitaaliarvoja arvioiden, kunnes havahduin yhtäkkiä. Mitä mitä? Mitä tuolla alavatsassa tuntui? Aivan kuin... kyllä.. se oli varmasti... sitä hipsuttelua!😍 Aivan totta; ihan kuin vauva siellä olisi hipsutellut kohdun seinää, ja tunsin sellaista pientä, hentoista..niin: hipsuttelua.
Hellin ajatusta koko pitkältä tuntuvan aamuvuoron.
Ajatella. Vauvamme on jo niin iso!
Lähdin illalla jälleen pyöräilemään todeten miehelle, kuinka ihanaa on, kun ei ole mihinkään kiire. Niinpä koko reissuun hujahtikin yhtäkkiä 3,5 tuntia. Hups.

Parina menneenä päivänä olen havahtunut siihen, että vauvamaha alkaa ihan oikeasti näkyä. Olen saanut valtavasti kommentteja nykyisiltä ja entisiltä kollegoiltani . Eräskin kävi aamulla ihan taputtelemaan sitä, sillä niin söpö se kuulemma oli. Aika hassua, että minun mahaani käydään käsiksi. Siis sitä, johon minulla on ollut aiemmin hiukan vaikea suhtautuminen. Toisaalta on onni, että ihmisten onnittelut ja ilostumiset uutisesta ovat tapahtuneet samoihin aikoihin kun olen seikkaillut nettikirppiksillä. On hauskaa ajatella raskautta jo niin pitkälle, että todella alan tarvitsemaan uusia vaatteita. (No, niinkin pitkälle, kuin nyt.) Tänään hihkuin innosta, kun postilaatikosta löytyi ensimmäinen paketti. Paita oli söpö, ja noh... ehkä makuuni hiukan liian tiukka, mutta toisaalta ehkä kyse on vain sittenkin minusta ja siitä, että minun tulee nyt tottua näkyvään vauvamahaani. On se oikeasti aika söpöä.

Ja sitten joku hipsuttelee taas. On tämä aika hauskaa. Vilkaisen kelloa ja hymähdän. Senkin haahuilija ja unohtuja. Mikä ihme se on, että väsyttää, jos jään aina kupastamaan myöhään ennen aamu- tai tuplavuoroa?

(Töistä puheenollen: olen saanut työporukan avuliaisuuden vuoksi vapautuksen yövuoroista ja tuplavuorojakin ole vähentänyt kahdesta yhteen (kolmessa viikossa). Tuntuu ihan hyvältä.)

Lapsettomien lauantai ja ensimmäinen äitienpäivä

Menneellä viikolla Lapsettomien yhdistys Simpukka on järjestänyt teemaviikon lapsettomuudesta. Lauantaina vietettiin Lapsettomien lauantaita, jota olen edeltävinä vuosina muistanut erilaisin tunnelmin. Pari vuotta sitten koin päivän omakseni ja tavallaan surin ja voimaannuin. Vuosi sitten taas olin täynnä paljon muuta iloa, ja koko lapsi-asia tuntui kovin kaukaiselta. Silti tuntui - kuten tänäkin vuonna - että koska asia on koskettanut ja koskettaa minua ja niin monia muita edelleenkin, haluan tuoda sitä esille. En ehkä banderollein, mutta some, oi some. Mutta olihan tämän vuotinen ehdottomasti erityisin lapsettomien lauantai! Ihan eri sfääreissä, suorastaan. Ja sitten en siltikään niin kovin kaukana.
No, kerrottakoon, että päivä alkoi jo kello 2, kun päivää (tiimillä järjestämäni tapahtuman koordinointia ja puuhailua) olisi ollut vielä 20 tuntia edessä, olo alkoi olla taas aika tuskainen. Toisaalta taas yölliset valvoskelut ja mietiskelyt ("kolisteliko yläkerrassa hiiri? Miksi mies taas kuorsaa? Miksi minä en nuku? Äh, on huono olo ja nälkä...") huvittivat, sillä toisaalta parempi nauraa kuin marmattaa. Saatuani pikkupuheeni aivot narikassa suunniteltua ja pakattua viimeiset kamppeet tajusin, etten ollut uhrannut ajatuksen muruakaan vaatteille - siis sinne +26 asteen keliin! Tulinpa vain todenneeksi, että hädin tuskin vaatekaappini uumenista löytyi edes päälle mahtuvaa ja laitettavaa.
Päivä itsessään oli tosi mukava. Norsupallon jouduin keskeyttämään melko nopeasti, sillä juokseminen ei tuntunut kovin hyvältä. Myöskään himmailu ei ollut minulle vaihtoehtona. Mutta paljon aurinkoa, ihania ihmisiä, puhuttelevia hetkiä, mainioita keskusteluja, hauskoja ulkopelejä, hyviä syötäviä, vahvistumista ja toisaalta myös hengähtämistä monen kuukauden suunnitteluprojektin hyvästä päätöksestä. Me teimme sen taas!

Koitti äitienpäivä. Mies oli jo viikkoja aiemmin puhellut haluavansa viettää äitienpäivää. Niinpä odotin mielenkiinnolla, mitä päivä tulisi sisältämään. Mies toi minulle ihastuttavan kukkakimpun ja vei minut ruoan jälkeen jäätelölle. Olimme kartoittaneet paikallisia äitienpäivälounaita, mutta hintojen hulppeus lähinnä huvitti. Emme todellakaan menisi maksamaan niin paljon yhdestä lounaasta!
Kävin päivällä hiukan pyöräilemässä ennen vanhempieni tuloa kylään. Olimme halunneet kutsua heidät luoksemme, jotta äidin ei tarvitsisi tehdä mitään. Mutta kuinka ollakaan, hän se tahtoi leipoa kakun minulle. Olihan se melkoista! Hauskaa kahvitella parvekkeella; olin leiponut suolaisen piiraan ja äitini suussa sulavan kakun. Ja totta kai heti alkuun he päivittelivät, että vatsani on jälleen kasvanut. En tiedä, voiko kasvua todella tapahtua parissa päivässä, vai tekivätkö vaatteet tuon vaikutelman.
Ei se minua haittaa, että mahaani kommentoidaan. Minusta se alkaa jo valokuvien perusteella todella näyttämään enemmän vauvamahalta kuin joltain herkuttelumahalta, joten mieluummin näin.

Seuraava yö jännitti. Kuinka osaisin syödä riittävästi klo 20:15 alkavaa paastoa varten? Olimmehan kuitenkin kahvitelleet klo 18, ja tiesin, ettei pelkällä kakulla ja suolaisella piirakalla jakseta klo 8:15 asti. Ei auttanut, kuin varmuuden vuoksi vetää vielä iltapalaa, sillä niin paljon "pelkäsin" yöllistä valvomista ja huonoa oloa. Valvoskelin lopulta kyllä (nyt ihan oikeasti hiirenkin vuoksi), mutta onneksi painajaiset eivät jättäneet huonoa oloa. Olin nimittäin menossa sokerirasitukseen, joka minun tapauksessani jouduttiin tekemään siksi, että lähisuvussani on kakkostyypin diabetesta ja minulla on PCO. Kaikki meni lopulta ihan hyvin. Join 0-näytteidenoton jälkeen litkua, joka maistui siltä, että sprite-limsaan olisi lipsahtanut tuplamäärä sokeria. Sitten kipitin neuvolaan juttelemaan (ja itkemään) terveydenhoitajalle asioitani. Kävin välillä 1-näytteillä, palasin ja jatkoimme juttua. Lopulta sovimme, että menen tällä viikolla kokeilemaan töitä ja tulen uudelleen neuvolaan viikon päästä. Palasin vielä 2-näytteille ja sain lopulta mennä aamupalalle.


Olo on neuvolakäynnin ja oikeastaan myös viikonlopun tapahtumien jälkeen paljon parempi kuin aiemmin. Toki nukkuminen vaikuttaa merkittävästi, mutta huomaan liukuvani vihdoin takaisin vauvakuplaan.  Olo on helpottunut, vaikka toki paljon täytyy vielä työstää. Mutta ainakin olen päässyt hyvään vauhtiin ja vauvakin se siellä kovasti pyöri ja hyöri. Ainakin sen perusteella, kuinka hankala oli taas löytää sydänäänet neuvolan dopplerilla.
Lisäksi olen päässyt nettikirppisten maailmaan, ja jos vielä eilen tuskailin vaatepulmaa ja mistä voisin saada maltillisen hintaisia ja vielä kivoja vaatteita, niin tänäänpä olen pistänyt tuulemaan. Voihan olla, että moni vaatteista ei edes istu minulle, mutta sitä ei voi tietää ennen kokeilemista. Innostuin myös liittymään erilaisiin nettiryhmiin eri aihepiireistä liittyen vauvoihin ja raskauteen, synnytykseen ja kantovälineisiin. Mieluummin näin, kuin se, että olen vain alakuloinen ja surullinen. Haluan intoilla raskaudesta! Oli surullista kuulla, kuinka terveydenhoitaja toisti minun harmini. Hän oli juuri pohtinut, että voisiko sitä hyväksyä, että nautin raskaudesta "riittävästi". Että tällä kertaa raskaus oli tällaista, kuin se minulla on.
Sanoin surullisena, että kun olisin halunnut nauttia raskaudesta. Ei kyse ollut siitä, että raskaudesta pitäisi nauttia, vaan haluamisesta ja toiveesta.
Ja mitä ihmettä? Vain muutama tunti myöhemmin viikkotolkulla vaivanneet solmut tuntuvat selviävän. Tai ehkä se oli tuo auringonpaahde, joka sulatti aivoni. Jee.
Kai se sama paahde vaikutti siihenkin, että olin koko ajan elänyt niin, että tänäisen iltavuoron jälkeen olin menossa huomenna toiseen iltaan. Kotona vasta kuulen mieheni kertomana, että minulla onkin aamuvuoro. Parempi tosin kuulla se tässä vaiheessa, eikä vasta aamulla...
Mutta ei tuon väliä; I´m back in the bubble!

Nukkumisen suuri vaikutus

Mikä ero olossa ja mielialassa voikaan olla, kun saa nukuttua edes hiukan paremmin! Hurrailin itsekseni herättyäni ensimmäisen kerran, että olo oli levännyt. Tilannetta ehkä vähän haittasi se, että kello oli vasta neljä, eikä uni tahtonut tulla enää. Nukkumisen ja heräilyn vaihtelu jatkui seitsemään, jolloin totesin olevan inhimillinen aika nousta. Jospa tänä aamuna pääsisi jo parvekkeelle!

Ja pääsihän sinne! Kiikutin innoissani puurokulhon ja kahvikupin parvekkeen pöydälle ja nautin aamun konsertista. Tätä olin kaivannut! Myönnettäköön, että melko pian kaivoin takin päälleni, mutta sain kuin sainkin aloittaa päiväni ulkona.

Aamukahvikippis
kesälle ja parvekeaamupalalle!

Kauppareissun jälkeen aloitin leipomisurakan. Olin tekemässä seuraavan päivän tapahtumaan sekä välipalaa että illan nyyttäreihin tarjottavaa. Jotenkin päättelin, että parinkymmenen hengen välipalalle ei yksinkertainen pullataikina riitä, joten tein vähän enemmän. Lopputuloksena meillä oli sitten tasot, lautaset ja pellit täynnä korvapuusteja - 95 kappaletta! Olisiko siinä riittävästi ristiäisiinkin?😁
Oli hauska leipoa, vaikka kyllähän tuo määrä nauratti. Onneksi pakastimeen mahtui, sain viedä lämpimäisiä myös naapureille ja myöhemmin ottaa evääksi pyöräretkelle. Tuskin ne ehtivät vanhenemaan.

Illalla lähdin vanhempieni kanssa pyöräilemään. Olikin ihmettä, että isä painoi aika kovaakin vauhtia, vaikka muistutteli välillä hymyssä suin, että pitää välillä hiljentää, sillä joukossa on odottava äiti. Sain nähdä uusia kivoja paikkoja, aurinko paistoi lämpimästi ja talviteloilta kaivettu pyörä kulki mallikkaasti. Oli hauska viettää kahvihetkeä niemen nokassa katsellen kimmeltävää järveä. Juttu luisti niin vauvasta väsymykseeni, vanhempien harrastuksista sukulaisiimme. Tuntui, että he halusivat todella kuulla, miten voimme ja voin. Mukava tunne.
Pyöräily teki kaikin puolin hyvää. Nyt tottumaton kankku vain ihmettelee tuota pyörän satulalla istumista 35 kilometrin jälkeen.
Jännä myös huomata isän ottamista kuvista, että kyllähän se vauvamaha alkaa sieltä jo näkyä!😍

Oloa on myös helpottanut vauvasta, tulevista haaveista ja tekemisistä puhuminen. Myös se, että isä puhui koko ajan meitä olevan neljä ja liittävän vauvan aina mukaan puuhiimme, tuntui mukavalta. Lähtiessämme eri teille vanhempani halasivat minua ja toivottivat hauskaa päivää huomiselle.
"Ota huomenna vähän rauhallisemmin. Jos jättäisit sen norsupallon väliin," äiti huolehti.
"Nyt on niin kallis ja arvokas kyytiläinen matkassa."

Mieli on onnellinen ja olo raukea. Tuntuu enemmän omalta itseltä kuin aikoihin. Väsymyksen sumuverho ei hämärrä oloa samalla tavoin, kuin yleensä. Mielialakin on minun, enkä ole vähän väliä tiuskaisemassa jostain pienestä. Tätä lisää.