"Monta lasta haluaisitte?"

Sosiaalisen ja varsin vilkkaan heinäkuun jälkeen on outoa ja orpoa katsoa elokuun kalenterisivua, jossa lukee vain muutama merkintä. Eräs isompi reissu siirtyi (taas), joten sekin vähän latisti oloa. Toisaalta en ole lainkaan huolissani; tekemistä ja puuhaa, ystäviä ja monenlaisia sosiaalisia juttuja tuntuu kuitenkin tulevan jatkuvasti. Heinäkuu on pitänyt sisällään myös uuden oppimisia, niin Huldan kanssa menemisissä, että ihan hänelle itselleenkin: konttaamista, tukea vasten seisomista ja pillimukista juomista. Sorminäppäryyskin on kehittynyt hienosti ruokaillessa ja ruoat maistuvat yleisesti ottaen. Ja miten monia uusia juttuja onkin koettu! On tehty piknik-reissuja, ensimmäistä perhereissua Suomessa, mökillä oloa, marjastusta ja ihan vain arjen keskellä puuhailua. On luovittu sään mukaan, kehitelty kivoja hetkiä arkeen ja välillä väsymyksen iskiessä kellahdettu molemmat sängylle pötköttämään. Ja tuo helle-aika! Mepä uitiin eräänkin viikon aikana joka päivä 1-3 kertaa! Melkoinen vesipeto tuo tyttö! Vaikka kuumuus koettelikin, niin onneksi rannalle ja myös mökille pääsi viilentämään oloa. Ja miten hauskaa olikin istuttaa tyttö laiturille vaippasiltaan, antaa vesimelonin palasia popsittavaksi ja sitten pestä tahmaiset kädet ja suupieli syömisen päätteeksi. Ylipäänsä sellainen tietynlainen rentous on tekemässä muuttotyötään meille. Koen olleeni jokseenkin rento tähänkin mennessä, mutta pientäsuurta murrostyötä on ollut vielä tuloillaan.

Ajatella, että jos palaisin töihin äitiysloman päättyessä, tekisin sen luultavasti ensi viikolla. Ensi viikolla!
Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että yhteiskunta mahdollistaa tällaisen vaihtoehdon jatkaa vielä hoitovapaalla vauvan kanssa kotona. Pidän kiinni tästä mahdollisuudesta, enkä pode tästä huonommuutta. Olen vain niin kiitollinen, että meillä on Hulda, ja koska hän vihdoin on, niin haluan olla häntä lähellä. Töitä ehtii vielä tekemään. Jonkin verran toki kaipaan jo kentälle, ja keikkailu on ollut mielessä kaiken aikaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista niin kauan, kuin minua tarvitaan imetykseen  viimeistään 4 tunnin välein.

Eräässä keskustelussa sivuttiin lasten lukumäärää. Hätkähdin, kun minulta kysyttiin, monta lasta haluaisimme. Havahduin siihen, että en itsekään ollut aikoihin miettinyt sitä, mitä minä haluaisin. Sitä on niin kauan ajatellut, että kunhan edes yhden lapsen saisi. Toki vauvakuume on jyllännyt koko ajan, ja toinen olisi vahvasti toiveissa. Mutta kaikki on tuntunut kovin epämääräiseltä. Kolmas olisi jo tosi, tosi iso toive, enkä edes uskalla vielä miettiä niin pitkälle. Tämä yksikin on niin valtava lahja.
Toisaalta huomaan itsessäni jo nyt pieniä surun oloja miettiessäni tilannetta, jos toista ei ala kuulumaan.
Toiset ovat yrittäneet tsempata, että ei sellaisia kannata vielä miettiä, vaan keskittyä Huldaan.
Toiset taas kertoneet niistä kumminkaimankissanhoitajannaapurinkaverista, joka rankkojen hoitojen jälkeen sai toisen luomusti.
Totta molemmat. Mutta pelkkä "keskityn 100% Huldaan ja tähän hetkeen" -ajatus ei voi olla vallalla koko aikaa, vaikka usein niin teenkin. Totta kai keskityn ja iloitsen hänestä, mutta mietin elämää muutenkin.
Ja totta kai on olemassa lukuisia onnellisia tilanteita, joissa toinen lapsi on tullut ilman mitään ulkopuolisia apuja. Mutta on myös niitä tilanteita, joissa näin ei ole käynyt. En voi tuudittautua siihen, että kuulumme ensimmäiseen joukkoon. Eihän kukaan lähtökohtaisesti kuvittele itselleen lapsettomuuden kokemustakaan.

Meillä on pakkasessa yksi alkio.
Yksi pieni pakkas-ukko, Huldan sisko tai veli.
Toivo luomusti onnistumisesta tietenkin on voimakkaana, eivätkä hoidot ole mikään kepeä juttu, jonne lähdetään fanfaarit soiden. Se edellyttäisi myös imetyksen loppumista ja moni taho pitää myös vuotta synnytyksestä aikarajana. Kuukautisia minun on aivan turha odottaa; luotto omaan kroppaani on aikalailla nolla. Joistakin aikamääreistä olemme mieheni kanssa keskustelleet, mutta silloinkin on molemmista tunnuttava hyvältä ja oikealta. Ja niin kauan, kuin imetys sujuu ongelmitta ja se on Huldalle tärkeää, en tule hoitojen vuoksi sitä lopettamaan. Kiirehän tässä ei vielä lainkaan ole.
Toisaalta sekin, että tietäisi uuden raskauden tulevan jossain vaiheessa, auttaisi.
Mutta eipä näitä kukaan osaa etukäteen tietää. Aika näyttää, enkä halua murehtia liikaa sitä, mistä en vielä tiedä mitään. Ja oikeastaan en edes ehdi sellaiseen; arki rikkonaisine öineen ja vastaavasti puuhakkaine päivineen vievät enemmän aikaa ja energiaa. Tästäkin riemuitsen jollain erikoisella tavalla: on aivan ihanaa olla pystyyn-nukahtamis-väsynyt vauvan vuoksi !! En vain siksi, että jostain epämääräisestä syystä olen väsynyt/huono/liian herkkä. Teen asioita vauvan vuoksi!

Ysäri on täällä taas!

Se taisi alun alkaen lähteä siitä, kun tulimme mieheni kanssa muistelleeksi joitakin lapsuusajan juttuja; olivathan molemmat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Oi ne Nami nami -vanukkaat, Backstreet Boysit, Rice Crispiet, Puuhamaa-mainokset ja pihaleikit! Me nyt ehkä olemme eräänlaisia nostalgian nälkäisiä, ja vaikka oma nuoruuteni menikin 60- ja 70-lukuja ihaillessa (ja sittemmin 30-vuotissynttärini retroteemalla pitäessä), niin kyllä se omakohtainen kokemus tietystä vuosikymmenestä vain saa aikaan melkoisen muistojen ja fiilistelyn ryöpyn! Olen jo vuosia seurannut Nuoruusdisko-nimistä blogia, ja sittemmin lukenut saman kirjoittajan ja nimisen kirjan. Melkeinpä sitä toivoisi voivansa päästä takaisin sinne nappiverkkareiden, merkkareiden, lämäreiden, salakielillä kirjoitettujen viestilappujen ja kouludiskojen maailmaan takaisin! Aikaan, jolloin oli (uskallettava) soittaa kaverin kotiin, esittäydyttävä vanhemmalle voidakseen sopia kaverin kanssa kyläilystä. Ja... no niin. Taas lähti tuo muistelu.

Tänä kesänä 90-luvun teema on jotenkin erityisen sinnikkäästi pyörinyt ympärillämme. Teimme alkukesästä retken erääseen kotieläinpuistoon, joka oli aika lailla juuri sellainen, kuin omassa lapsuudessani unohtamatta "Touhutaloa", joka piti sisällään monenlaista ehtaa ysärikamaa. Ai että se kultainen lapsuus ja nuoruus! Mies taisi todella hurahtaa tuolla reissulla, sillä sittemmin on jutuissa pyörineet erilaiset lelut, musiikki, ohjelmat ja sarjakuvahahmot. Kotiin on myös ilmaantunut erilaisia jo ysäriltä tuttuja karkkeja, kuten irtokarkkeja (älä vain minulta kysy eri karkkien nimiä. Tässä olen huono.), Chewitsejä, Dumle-tikkareita ja Oukki-Doukkeja. Eräänä iltana hän sitten puhelemaan siitä, kuinka hauskaa olisi järjestää ysäriteemaiset juhlat. No mutta! Herrallapa sattui olemaan synttärit juuri tuloillaan, joten ennen kuin hän oli ehtinyt mitään perumaan (kyseessä on hyvin vaatimaton tapaus. "Ei nyt minua varten. Tuskin kukaan edes tulee."), olin jo laatinut vieraslistan ja parin tunnin päästä lähettänyt kutsut. Nämä tosin nykyaikaisesti Whatsapp-ryhmän kautta; kuinkakohan postin laita olisi ollut...

Niinpä sitten koitti viimein tuo odotettu juhlapäivä, ja oikeammin odotettu teemajuhla. Olin käynyt pienen retken vanhempieni varastoon tehden löytöjä: Barbie-nukkeja, VHS-kasetteja (Leijonakuningas! Flubber! Mr. Bean! Aladdin!), jonkinlainen vaihto-osainen pelikone ("Game Baby"), omia koulukirjojani, "hissan" vihko, kutsu omille synttäreilleni, sanakokeita ja jopa Nami nami -purkin! Mies lisäsi kokoelmaamme muutamia täällä olleita tavaroita, joten saimme kasaan aika kivan pienen "ysärinäyttelyn". Siihen yhteyteen lisäsin vielä tuon aiemmin mainitsemani Nuoruusdisko -kirjan. Löysin vanhemmiltani myös vanhoja vaatteita, ja niinpä omat vaatteeni olivat valmiina. Puin ylleni varsin värikkään hame- ja paita-yhdistelmän, jonka äitini oli ommellut aikoinaan itselleen. Huldalle löysin minullakin käytössä olleen niinikään äitini tekemän sini-ruskearaitaisen t-paidan. Mies sen sijaan löysi ihan tavallisesta vaatekaupasta (Jack&Jones) ysärihenkiset vaatteet, sillä onhan tuo vuosikymmen nyt aika kovassa huudossa. Myös ystävämme olivat ilahduttavasti panostaneet pukeutumiseen. Oli flanellista ruutupaitaa, vyölaukkua, verkkapukua, kolmiraitaverkkareita ja kukkamekkoa. Eräs paikalle tulijoista sen sijaan sanoi, että koska on syntynyt vuonna -90, niin hänhän on jo itsessään ihan aitoa ysäriä! 😉

Päivä ja osin ilta koostui rennosta yhdessäolosta, herkuista ja muutamista ohjelmanumeroista. Menua suunnitellessa ensimmäinen mieleen tullut asia olivat mokkapalat, ja ne jo oikeastaan ehdin unohtaakin tarjoilupöydästä (onneksi tajusin lopulta tarjota niitäkin)! Kakuksi tein perinteisen kermakakun mansikkapäällisellä, mutta täytteeksi laitoin ysärihenkeen banaanin siivuja ja säilykepersikkaa. Tarjolla oli myös coktail-tikkuja, Raffel- ja Hot rod -sipsejä dippikastikkeineen sekä huolella valittuja irtokarkkeja. Myöhemmin illalla puuhasimme yhdessä lämpimiä voileipiä niin, että jokainen sai tehdä itselleen mieluisat leivät. Varsin mieluisia tarjottavia tuntuivat olevan.

Ohjelmaksi olimme kehitelleet ysäriaiheisen tietovisan, joka sisälsi mieheni valitsemia kuvia (Trolli, Paluu tulevaisuuteen 3, Polle, Salaiset kansiot...) ja minun musiikkiarvoitukseni (Aqua- Barbie Girl, The Backstreet Boys- Larger than life jne). Oikeastaan illan hitiksi muotouikin sitten perinteinen onginta, jossa jokainen sai käydä heittämässä ongen päässä roikkuvan kestohevi-pussin lakanan toiselle puolelle. Varsin valikoiva kala taisi olla, kun aika ajoin alkoi utelemaan kalastajan nimeä. Tuo kala olikin nimittäin valinnut "likoille" ja "pojille" omat palkintonsa. Niinpä hevi-pussit pitivät sisällään erilaisia ysärijuttuja: saippuakuplapurkkia, karkkikaulakorua, Chewitcejä, (omasta tarrakokoelmastani lahjoittamiani) tarroja jne. Olin kehitellyt ohjelmaan vielä pullonpyörityksen, mutta se jääköön seuraavaan kertaan. Sen sijaan otimme muutaman erän Uno-korttipeliä.

Huldasta sananen. Mikä juhlija! Hän otti aamupäivällä pienet unet heräten kello 10:30, mutta sitten ei tietenkään voi nukkua, kun juhlat ovat käynnissä! Hän todella jaksoi koko päivän juhlia, leikkien milloin toisen vauvan seurassa, milloin eri ystäviemme kanssa, pirteästi ja välillä ruokaillen hyvällä ruokahalulla. Lopulta kaikkensa antaneena olikin hyvä nukahtaa kantoreppuni kyydissä. Voi pientä juhlijaa.

Olkoonkin, että tästä kehittyi melkoinen raportti juhlista, mutta ajatuksia se kyllä on herättänyt. Toki jo aiemmin olemme keskustelleet paljon siitä, kuinka jotkin asiat olivat paljon paremmin ysärillä. Mutta koska juhlia varten teemaan on tavallaan tullut vielä enemmän sukellettua, niin todella jotkin asiat ovat myös edelleen vahvistuneet. Ehkä nyt pinnalla on eniten kyläilykulttuuri, vähempi kännykällä oleminen ja enemmän yhdessä olemista, yhdessä tekeminen, luontoretket ja liikunta. Mieheni on myös peräänkuuluttanut yksinkertaisempaa tyyliä. Tämän voi ymmärtää monella eri tavalla, mutta koimme molemmat niin, että ehkä elämän rytmi ja vauhti oli tuolloin 90-luvulla rauhallisempaa ja verkkaisempaa. Ja tavallaan sitä kohtihan me olemme olleet nyt menossa. Nyt jo huomaan korostuneempia vaikutuksia, ainakin näin tuoreeltaan: haluan yhä vahvemmin jättää kännykän sivuun viettäessäni perheeni kanssa aikaa sekä pyrkiä löytämään arjen keskeltä iloja tekemällä asioita, välillä vaikka pienellä vaivallakin. Aina ei tarvitse matkustaa Eurooppaan löytääkseen onnen, vaan se voi tulla vastaan jo ihan retkeltä lähirannalle. Näin lueteltuna ne kuulostavat itsellenikin aika perusjutuilta ja sellaisilta, joita jo huomioin, mutta tuollaiset asiat tulivat itselleni vahvemmiksi, ehkä jo Huldankin myötä.

Oli myös hauska huomata minun ja mieheni eroavaisuudet reagoinneissa. Kun juhlat olivat lauantai-iltana ohitse olisin kovin mielelläni puhua pälpättänyt kaikesta mahdollisesta, intoillut, hehkuttanut ja iloinnut. Mieheni sanoi ehkä kerran, että oli kyllä kivaa. Vasta sunnuntai-iltana hän alkoi pohtimaan, että hän haluaisi niin kovasti sanoa jotain juhlista, mutta ei tiedä, mitä sanoisi, koska oli niin kivaa! Tuntui kuulemma siltä, kuin juhlat olisivat olleet hänen pitämättä jääneet 30-vuotisjuhlat, ja kuinka otettu hän oli ollut kaikista ihmisistä. Kuinka upeaa ja silmiä avaavaa oli nähdä, kuinka paljon meillä on ystäviä elämässä.

Vaikka jokaisessa aikakaudessa ja vuosikymmenessä on omat hyvät ja huonot puolensa, niin toivottavasti ysäriltä jääneet hyvät asiat muistuisivat mieleen ja tulisivat osaksi nyky-elämää.
Tänään kännykän käyttö vähemmälle ja suuntaamme Huldan kanssa rannalle. Siellä kävimme jo eilen aika spontaanisti ja tyttö pääsi ensimmäistä kertaa uimaan järveen - ja rakasti sitä! Illan hengasimme takapihalla vilteillä leikkien.

P.S. Mutta on siinä mokkapalan maussa sentään jotain, joka hivelee lapsuuden nostalgiamakunystyröitä... Jotain kovin... miten sen sanoisi... turvallista ja lohduttavaa, ennen kaikkea onnellista.

Millainen vauvavuoden pitäisi olla?

Me reissattiin tosi paljon; joka viikonloppu oli täynnä suunnitelmia.
Me tehtiin luontoretkiä, kokkasin Simppelin ruokia lapselle, tutkittiin kaikkea ympärillä olevaa. ja keskityttiin hetkeen.
Mä opiskelin toisen ammatin ja perustin yrityksen.
Vauva meni hoitoon puolivuotiaana ja mä lähdin töihin.
Me rakennettiin talo.
Me käytiin joka päivä jossain - vauvamuskarissa, perhekerhossa, avoimessa kerhossa, vauvauinnissa...

En etukäteen osannut ajatella, millainen vauvavuoden tulisi olla. Minulle riitti, että sain vauvan ja sitten mentäisi sen mukaan, mitä tulee vastaan ja mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta missäkin vaiheessa. Etukäteen tuntui toisaalta ihanalta, että nyt saisi sukeltaa tuohon vauvamaailmaan, johon olin niin pitkään kaivannut. Sekin toisaalta tuntui loputtomalta varustelumatkalta. Kaikesta ei ehdi tai tajua edes selvittää, mitä pitäisi ja mitä ei todellakaan. Mikä jonkin koulukunnan mukaan on hyvä ja mikä taas todennäköisesti johdattaa lapsen ennen pitkää ongelmiin. Miten tehdä kauaskantoisia ratkaisuja, samalla kuitenkin nauttien ja iloiten hetkestä, siitä, mitä on vihdoin saanut. Miten myös huomioida koko perheen tarpeet niin, että kukaan ei kuormitu kohtuuttomasti, jolloin vauvan hyvinvoinnista on parempi pitää huolta. Ja ei - en todellakaan glorifioi kaikkea mielessäni ajatellen, että nyt pitää iloita ja nauttia. Väsymys ja hermojen koetus nyt vain kuuluu koko pakettiin, oli tausta vauvan saamiselle millainen tahansa.

Omat odotukseni keskittyivät pääasiassa juurikin hetkiin, arkisiin tilanteisiin ja ehkä muutamiin hieman isompiin juttuihin. Odotin innolla kokevani kaikkea sitä, mitä vauva-arkeen liittyy: vaipanvaihdot, imetykset, nukkumiset, vaatteiden valinnat, uusien vaiheiden opettelut, vauvan kasvaminen ja kehittyminen ja maailman katseleminen vauvan silmin. Ja ehkä suurimpana sitä tunnemaailmaa, joka kytkeytyy tuon ihmeen olemassaolon seuraamiseen. Nytkin sydämeni sulaa rakkaudesta, kun kuuntelen tyttömme jutteluja (ihan selvä "äi-ti!") ja katselen hänen touhujaan ja seikkailujaan. Ne ovat niitä juttuja, joita ei osaa selittää. Ei sitä voi ymmärtää, miltä todella tuntuu, kun oma lapsi oppii uutta. Omalla tavallaan olen myös tyytyväinen ja onnellinen päästessäni "äitikerhoon". Nyt todella tiedän, miltä tuntuu herätä ties kuinka monta kertaa yössä ja silti paahtaa koko päivä.
Tulevasta en osaa vielä haaveilla; mennään vaihe kerrallaan. Innolla odotan toki kaikkea uutta ja mitä voimme tehdä Huldan kanssa. Mutta samaan aikaan minulla ei ole mikään kiire. Nyt on tämä aika.

Noista mainitsemistani "isommista jutuista" odotan joitakin reissuja. Mitään ei edelleenkään ole varattuna, mutta jokin ajaa minua kuitenkin odottamaan reissuja. Siinäpä se onkin; eihän koko kesää nyt voi vain olla kotona! Ennen olen reissannut ja puuhannut melko paljonkin, ja kovasti haluaisin nytkin tehdä edes jotain. Huomaan myös miettiväni erilaisia vauvavuosikokemuksia. Monilla on ollut suuriakin juttuja vuoden aikana, kuten tuossa tekstin alussa kirjoitin.
Aika ajoin tulee jopa sellainen olo, että pitäisikö vauvavuonna tapahtua ja tehdä jotain mullistavaa (siis vauvan lisäksi)?
Luultavasti vain vertaan itseäni liikaa muihin kuvitellen, etten tee, ole tai osaa riittävästi, kuten muut.
Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, hyväksi kokemansa ratkaisunsa, mutta myös pohdintansa ja epävarmuutensa.

Elän tällä hetkellä aikaa, jolloin Hulda opettelee kovalla tohinalla konttaamista, puhumista, ja syötäväkin olisi. Kaikkea samaan aikaan ja vieläpä öisin. Niinpä öisin heräillään alle tunnin välein jonkinlaiseen puuhailuun. Kaiken lisäksi tänä aamuna pieni touhuilija mittaili liikkeitään kovalla tohinalla ja aurinkoisesti hymyillen jo kello 6. No niin, mikäpä siinä.
Yritän pitää itseni sopivassa vireessä tehden erilaisia asioita, sillä voin sanoa olevani väsynyt. Ehkä myös jollain tavalla haluan pitää virettä yllä, jotta tulisi tehtyä edes jotain tai jotta "pakka" ei kaadu. En tiedä, kumpaa enemmän. Saan kyllä valtavasti iloa tehdessäni asioita ja tavatessani ihmisiä.

Tämä teksti on kyllä sekalainen tilkkutäkki; olenhan pysähtynyt kirjoittamaan tätä varmasti 8 kertaa, ja joka kerta hiukan eri näkökulmasta. Mutta sitähän toisaalta vauvavuosikin on; eri näkökulmia, kokemuksia, ajatuksia, oloja ja eloja.

Luen tällä hetkellä (kyllä! Luen!! Ja vieläpä kirjaa, joka ei ole niin sanotusti "hyötykäyttöön", kuten kokkaus-, kasvatus- ja sen sellaista kirjallisuutta) kirjaa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 2014 tai 2015. Muistan sen puhutelleen minua jo tuolloin kovastikin, mutta nyt luen sitä uudesta näkökulmasta. Kirja on nimeltään What Alice forgot (kirjoittanut Liane Moriarty), ja ollakseen kevyttä kirjallisuutta, niin todella ajatuksia herättävä se ainakin on. Kirja kertoo Alice-nimisestä naisesta, joka eräänä päivänä herää jumppasalin lattialta kolautettuaan päänsä pahemman kerran. Hän luulee olevansa 29-vuotias esikoisestaan raskaana oleva vasta naimisiin mennyt nuori nainen, vaikka tosiasiassa onkin 10 vuotta vanhempi avioerosotkun keskellä oleva kolmen lapsen "täydellinen" äiti. Tuo itsessään on jo todella kutkuttava asetelma ("Mitä minusta on tullut? Miten? Mikä on vaikuttanut mihinkin? Voidaanko kaikki vielä palauttaa ennalleen?"), mutta nyt luen myös hyvin lämmöllä Alicen siskon, Elisabethin, kokemuksia. Hän on juuri tekemässä miehensä kanssa päätöstä päättää 6 vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot lukuisten keskenmenojen jälkeen. Kirjassa olisi montakin kohtaa, joihin haluaisin tarttua, mutta etenkin Elisabethin kuvaus vastasi hyvin omia tuntojani lapsettomuusvuosien aikana. Lihavointi on oma korostukseni ja sulkeissa oleva on ajatus, joka tuntui pysyvän, kun lapsettomuushoidot eivät onnistuneet.
"I remember thinking about how mothers were prepared to run into burning buildings to save their children´s lives. I thought I should be able to go through a bit more suffering, a bit more inconvenience, to give my children life. It made me feel noble. (But now I realize I´m a crazy woman running into a burning house for children who don´t exist. My children were never going to exist. They were always in my mind. That´s what so embarrassing about all this.)"Huomaan, että ei tuo ajatus silti kaukana ole nytkään, ja se oikeastaan nivoo yhteen pohdintani siitä, mitä vauvavuoden tulisi olla.
Sehän on vauvavuosi. Mitä muuta vuoden aikana oikeasti kuuluisi olla?
En koe arvoilleni hyväksi, että olisin vieroittanut Huldan rinnalta mahdollisimman aikaisin ja opettanut nukkumaan yksin omassa huoneessaan vain päästäkseni itse riennoilleni. Niille ehtii aikanaan. Nyt on aika olla Huldan kanssa. Mitä sitten, jos emme ole reissaamassa joka vaiheessa; niillekin ehtii.
Nyt on tämä hetki ja aika. Aikaa vauvalle ja meille.

Minä äitiyden takana

Hengähdän ja iloitsen suunnattomasti hetkistä, jolloin joko saan puuhattua asioita "ikuisuus to do -listaltani" tai sitten tehtyä omia juttujani jonkun katsoessa Huldaa. Ja menee vain tovi, kun tunteet ja ajatukset ovat toisissa mietteissä. Olen ennenkin ihmetellyt, että asensiko joku minuun vauvan synnyttyä jonkinlaisen äitikapselin (tunteet ja niiden sfäärit!) lisäksi myös osion, joka laittaa ajatukset menemään aivan vuoristorataa. Ulkoisesti minusta ei sitä ehkä huomaa; viime päivinä olen innoissani mennä touhottanut ikkunoiden pesun ja raparperilahjoitusten parissa. Mutta ajatuksissa raksuttaa.

Kohti minua

No kyllä, maailmani laajenee viikko viikolta. Kun Hulda mennä tohottaa ympäri asuntoa hihkuen koiraa ja seikkailuitaan (hän viittä vaille konttaa jo!) on minun jo alettava nostelemaan tavaroita Huldan korkeudelta turvaan. Mutta samaan aikaan huomaan tytön viihtyvän jo pidempiäkin aikoja seuraten koiraa tai tutustuessaan tähän suureen maailmaan. Sen sijaan, että joutuisin turvautumaan päiväuni-aikoihin (uh, aika turha toivo) tai sitten jonkun lastenhoito-apuun, niin olen viettänyt pitkät tovit ihan Huldan kanssa kaksin puuhaten! Voi, miten kiva tunne on tullut siitä, että olen saanut jotain aikaiseksi ja - heh, mikä parasta - olen saanut ruksia yli kohtia listastani, jossa nuo asiat ovat vain roikkuneet mukana. Aikaansaavuus on kiva tunne, erittäin kiva!
Oikeastaan kirjoitan noistakin vain siksi, että en tunnu millään pääsevän eroon siitä ajatuksesta, että olisin laiska. Lapsuuden peruja. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.

Törmään tilanteisiin, jotka nostavat mieleen niitä kipeitä ja raastavia lapsettomuuden tunteita. Miten pohjattoman kipeitä ne olivatkaan, ja ovat!
Oli sitten kyse lehtijutusta, kirjasta, elokuvasta, tuntemistani ihmisistä; tunteet silti välittyvät ja nostavat taas omia tunteitani pintaan. On lopullisesti lapsettomaksi jäänyttä pariskuntaa, tulevia isovanhempia, jotka olivat jo luulleet, ettei sitä tulisi tapahtumaan. On monen keskenmenon jälkeen viime metrien raskausviikkoja, on taas niitä, jotka joutuvat luopumaan raskausajatuksesta. On sairauksien rasittamia vartaloita, raskauksia, joista ei voi vain nauttia. On kehoja, joihin on pistetty kilokaupalla hormoneja, ilman tuloksia. On plussatestejä, on myös lukemattomia pettymyksiä. On pelkoja, epäuskoa, epätoivoa, varovaista onnellisuutta, väsymystä ja itkuisuutta.
Samaan aikaan, kun itse saan lisää "vapauksia" huomaan myös pienen pelon varjostavan taustalla. Pelkään, että joudumme jossain vaiheessa itsekin siihen tilanteeseen, jossa joudumme hyväksymään, että perheemme on tässä, me vanhemmat ja Hulda.

Oma maailmani laajenee ja minun on ollut mahdollista tehdä monenlaisia asioita sekä Huldan kanssa sekä yksin. Olenkin hieman huvittuneena todennutkin aika ajoin, että onko tässä sittenkään mikään kiire toiselle lapselle. Kun taas saa tehdä omia juttuja ja kokea olevansa enemmän oma itsensä.
Mainitsin äsken ajatusten vuoristoradan. Jos pari päivää sitten olen pohtinut noita uusia lapsettomuustunteita tai raskaushaikeuksia, niin jo eilen olen taas ollut aika täynnä äitiyttä. Tai miten sen sanoisi. Surrut sitä, että eiväthän ystäväni luule, että olen enää vain "äiti" ja "vauvakuplassa", eikä päässäni liiku enää muuta, kuin sormiruokailu, kantoliinat, "Hulda melkein konttaa!" -juttuja ja kasvatuspohdintoja. Sain onnekseni ymmärrystä ja käydä keskusteluja ystäväni kanssa tähän teemaan liittyen,  ja me molemmat tuumasimme, että kaipaamme myös sitä minua ilman Huldaa. Minä kaipaan itseäni, omia juttujani, sekä sitä, että Hulda ei myöskään tule minun ja ystävieni väliin. Totta kai vauva muuttaa asioita ja totta kai vauvan kuuluukin täyttää naisen elämä ja ajatukset, mutta kaikki tuo on väliaikaista. (Itse koen kuitenkin, että olen miettinyt ja tehnyt myös muutakin, mitä suuritarpeiselta Huldalta on voinut)
On oikeastaan aika hullua, että toisaalta tekisi mieli kailottaa kaikelle kansalle olevani pahoillani kaikesta vauvahöpötyksestä, ja että kyllä minäkin olen vielä täällä. Siis MINÄ, se, joka olin aiemminkin!
Mutta sitten en kuitenkaan, sillä mitä väärää on siinäkään, että on keskittynyt vauvaan, kun hänet on vihdoin, monen vuoden jälkeen, saanut elämäänsä. Saan elää unelmaani todeksi, ja näin on nyt hyvä.

Mutta toki Huldan maailman laajetessa myös minun ja mieheni ajatusmaailmat laajenevat. Haaveet omasta ja yhteisestä ajasta lisääntyvät. Osa jo tänä kesänä mahdollisesti toteutettavia, osa hamassa tulevaisuudessa tehtäviä. Itse toivoisin pääseväni ainakin patikoimaan. Ai että, sitä retkeilyä, kuksakahveja, luonnon rauhaa ja polulla samoilua. Voin melkein jo haistaa metsän tuoksun ja kuulla tuulen humisevan puiden katveessa. Tai entäs pyöräretki! Tai ystävän tapaaminen ilman Huldaa!
Kenties minun kuuluisi tässä vaiheessa taas painottaa, että toki Huldan tahtiin jne, mutta uskon kaikkien ymmärtävän, että se nyt vain kuuluu tähän äitiysvuoristorataan, että elämää on vauvan ulkopuolellakin, eikä varsinainen henkilö äitiyden takaa ole hävinnyt mihinkään.

Siis henkilön, jonka päässä risteilevät sikinsokin niin kasvisruoka- ja leivontareseptit, vauvajutut, omat harrastukset, lantionpohjatreenit ja toiveet erkauman parantumisesta (tai pelosta, että se tulisi), parisuhdepohdinnat, seurakuntakuviot, uskon asiat, pelot mahdollisista uusista lapsettomuuskriiseistä, itsenäistymis- ja omiin vanhempiien liittyvät pohdinnat, ja - usko tai älä - ihan höttöjututkin.
No niin. Minähän varoitin. Mainitsin vuoristoradan.

Juhlahetkiä arjen keskellä

Arki on palannut uomiinsa, mutta jollain tavoin (onneksi) uudistuneena. Olemme kaikki virkistyneet mieheni lomasta. Tällä hetkellä päivät kuluvat itsekseen, arkisten askareiden parissa, vaikka toki myös Juhannus on vienyt osan huomiosta. Vietimme sen vanhemmillani neljän polven kesken. Tein meille ruokaa, eli opettelin grillaamista (meillä ei ole ollut koskaan grillauskulttuuria, mutta nytpä onkin korkea aika opetella!). Siitä sitten siirryimme eri kokoonpanoissa mökille, jossa odotti isäni lämmittämä savusauna saunojiaan. Vanhempani ottivat Huldan ilta-ajelulle kanssaan, ja me saimme pitkästä aikaa saunoa kaksin. Tulipa siinä myös verestettyä muistoja ja uitua vastarannalle - niin kuin aina lapsena ja nuorena! Pois huolet ja murheet, kyllä savusaunan löylyissä ja pienen mökkijärven vesissä ne huuhtoutuvat pois!

Hulda se jatkaa touhuilujaan, ja nyt ryömittyä matkaa alkaa kertymäänkin jo jonkin verran. Koira herättää varsin paljon kiinnostusta, ja tokihan sitä on mentävä katsomaan. Koira sen sijaan seurailee lunkisti tytön lähestymistä, mutta sitten, kun pieni käsi tavoittaa karvaisen tassun, siirtyy koira onneksi varovaisesti sivummalle. Onpa Hulda pari kertaa onnistunut hiukan tarttumaan turkkiinkin näppärillä sormillaan, joten tarkkana saa olla näiden kahden kanssa.

Jokin edelleen sotkee myös hiukan uni-valverytmiä (, jos "rytmistä" on voinut koskaan puhuakaan). En oikeastaan osaa edes eritellä, miten asiat menisivät "tavallisesti", mutta sen osaan sanoa, että päiväunet ovat katkonaisia, valveilla olot hetken tyytyväisiä, sitten syödään monia pieniä hörppyjä kerrallaan ja iltaisin on edelleen vaikea käydä unille. Olemme vaihtelevalla menestyksellä kokeilleet myös olohuoneessa iltaimetystä, jonka jälkeen mies on vienyt puolinukuksissa olevan Huldan sänkyynsä. Niin, vaihtelevalla menestyksellä. Toisinaan Hulda on kaivannut jotain useita kertoja yössä, joskus syönyt vain kahdesti ja saattanut vedellä sikeitä klo 9 asti. Tai sitten herännyt hengailemaan iloisesti naureskellen kello 4:20, kuten tänä aamuna. Niin, otapa tästä sitten selvää. Kun tarpeisiin saa vain vastattua, tyttö on oikein iloinen ja naureskeleva. Onhan meillä kyllä varsin hauskaa yhdessä. Välistä vain arkipuuhat hankaloittavat pelkkää sylittelyä ja seurustelua; pyykit on ripustettava, ruoka tehtävä ja kai sitä itsekin on välillä syötävä (ja ei, mitään ei ole jäänyt väliin. Syön kyllä.). Useimmiten otankin tytön puuhiin mukaan.

Sen suurempia mullistuksia tai uudistuksia täällä ei ole Huldan suhteen tapahtunut, mikäli näin siis edes voi sanoa. Jos nimittäin minulta kysytään, niin joka päivä on täynnä kivoja juttuja, ja usein huomaan vain ihmetteleväni, että onko meille todella annettu tällainen lahja! Olemmeko todella saaneet antaa tälle pienelle tytölle nimen?
Oma peilikuva ja kulkushelistimet ovat melkoisia hittejä, musiikki myös kiehtoo ja onpa aika mukava päästä seuraamaan minunkin puuhia.

Maanantaina vietimme juhlapäivää hääpäivämme merkeissä. Jo seitsemäs vuosi täyttynyt aviossa, jopas jotakin! Mies oli ollut aamuvuoron töissä, joten emme ehtineet kovin paljon päivää "viettämään". Olin tehnyt aamulla kehittelemäni vegaanisen kahvisuklaajäätelön tekeytymään pakastimeen, joten keitimme kahvit ja nautimme ne takapihalla myöhäisiltapäivän auringossa Huldan istuskellessa vaunuissa seuranamme. Sen sijaan, että olisimme katselleet vuosien takaisia hääkuviamme (ja harmitelleet, mitä olisimme voineet tehdä toisin (siis todella monen asian!!) ja jo vuosia perinteenä ollen visioineet 10-vuotishääpäiväjuhlaamme elimme ihanasti vain arkea Huldan kanssa. Valmistelin tänäiselle päivälle raparperi-tiramisua, tyttö nukahti yllättävän aikaisin (kello 21!), joten me pääsimme ihmeeksemme viettämään ihka oikeaa elokuva-iltaa! Valitsimme yllättäen katsottavaksemme The Blues Brother -leffan. Se on leffa, jonka olen jossain vaiheessa lapsuuttani ja nuoruuttani osannut ulkoa, kun taas mieheni on aina ajatellut, että tuo kulttielokuva olisi pakko nähdä joskus. No, nyt tuli sekä nostalgisoitua että korjattua tuo vaje.
Kaiken kaikkiaan onnellinen olo. Ajatuksissani ja mietteissäni olen jo pari viikkoa leijunut onnen pilvissä ajatellen miestäni, elämäämme ja kaikkea sitä, mitä nyt on. Meinasin kirjoittaa, että mitä olemme saaneet kokea, mutta en suoraan sanottuna ole kaikesta niin onnellinen. Lopputuloksesta ja tästä hetkestä enemmänkin. Onneksi mikään ei ole lopullista, vaan monesta asiasta voi ottaa oppia ja pyrkiä toimimaan toisin, jos niin koetaan. Mutta eipä tässä mitään valittamista oikeasti ole; elämä on onnellista ja miehestäni olen onnellinen!

Vegaanista kahvisuklaajäätelöä

Minä itse sen sijaan (krhm) intoilen edelleen aivan tolkuttomasti erilaisista resepteistä, kokkailuista ja leipomisista. Olen saanut kestitä ystäviä takapihallamme, valmistaa aterian neljän sukupolven juhannuksen viettoon ja pähkäilenpä myös hääpäivämme syötäviä. Olen oikeastaan myös rohkaistunut suunnittelemaan omiakin reseptejä. Se se vasta onkin ollut hauskaa. Toki kokkaaminen ja leipominen ovat melko usein soveltamista ja kokeilemista, mutta nyt päädyin miettimään ohjeen vaunulenkillä, pohtien ainesten suhdetta ja määriä, toistensa yhteensopivuutta, koostumusta ja visuaalisuutta. Lopulta tuo vegaaninen mansikka-raparperijuustokakku oli kuvattava sopivin taustoin, erilaisista kulmista, valaistuksesta, koristeluineen kaikkineen. Vietin siis melkoisen tovin takapihalla, sillä minusta luonnon eri sävyt, värit ja valo sopivat mainiosti kuvaustaustaksi. Lopulta palasin takaisin sisälle popisten itsekseni, että vaikka tuo onkin todella kivaa ja inspiroivaa, niin onko tässä oikeasti ryhdyttävä uuden kännykän ostoon! Olin jo ollut aikeissa välttää tuon rahanmenon; kelpo luurihan tuo vielä on (toisin sanoen: kännykkäni on täynnä mitä innostavimpia ja kiehtovimpia reseptejä kirjanmerkeissä). Periaatteesta en haluaisi olla uusimassa luuria kovin usein, mutta onhan tuokin "jo" lähes 2,5 vuotta vanha. Jo, haha. Mutta siitä nyt ei pääse mihinkään, että olen aina pitänyt kauniista kuvista ja kuvanlaadusta; siksi aikanaan panostinkin hiukan parempaan puhelimeen. Tässä omaa tekelettäni mainostettuani siitä kenties tulisi laittaa kuva tähän. Mutta en tiedä, uskallanko. Katsohan, itsekritiikki iski heti.

Tässähän pääsee aivan vauhtiin. Missään tapauksessa en tarkoita, että tästä blogista löytyisi nyt aivan pro-tason kuvia. Enemmänkin koen tämän ja kuvaamisen harrastuksena, jossa voi harjoitella ja kehittyä. Sillä kuvaaminen ja niin moni muukin asia ovat sellaisia, joita ei opi kuin vain harjoittelemalla ja kokeilemalla. Erehdyksen ja oppimisen kautta. Ja jos jotain ei ole tehnyt aiemmin tai kovin paljon, niin sitten vain opettelemaan! Sillähän siinä oppii! Pikku-perfektionisti majailee minunkin hartioilla, silllä viimeksi mainitsemani ruokablogin perustamista jarruttaa se, että pitäisi olla tosi hyvä. Joten siinä sitä sitten ollaan; vesitin juuri sanani opettelemisesta. Olkoon se sitten ennemminkin muistutusta ja rohkaisua.
Joten katsotaan, mihin Huldan liikkeet ja omat pohdintani johtavat.

Täydellinen loma

Mieheni on ollut lomalla 1,5 viikkoa, ja huomenna on valitettavasti aika palata takaisin arkeen. Emme ole lähteneet suurista suunnitelmistamme huolimatta reissuun, mutta silti tuntuu siltä, kuin olisimme käyneet vähintään pitkän viikonloppureissun ulkomailla.
Loma on tehnyt meille kaikille hyvää. Jopa niin hyvää, että Hulda keksi jokunen päivä sitten, että navallaan pyörimisen lisäksi on myös aika kätevää mennä eteenpäin. Ja nyt ollaankin ryömitty (=kiskottu käsillä itseä) eteenpäin. Keittiön kaappeihin on myös hiukan kurkittu, mutta onneksi toistaiseksi suurimman huomion kohteena on ollut hoidosta palannut koira. Sille tyttö käkättää ja kikattaa katketakseen ja istuu syöttötuolissakin kaksinkerroin taipuneena.Onhan nyt koiraa vahdattava silmä tarkkana. Hippu-koira sen sijaan on hiukan säikkynä tästä pienestä liikkuvasta ihmisestä.
Hulda on myös vaikuttanut kovasti pitävän ulkoilusta, ja onkin ollut mukavaa voida pitää tyttöä vaunujen ratasosassa istuma-asennossa, josta hän pääsee tarkkailemaan kaikkea näkemäänsä. Ja sitten unihiekan kertyessä silmiin voikin asentoa oikaista makuulle, ja matka jatkuu unen siivittämänä.
Syömiset sujuvat vaihtelevasti, jota voikin odottaa hellepäiviltä. Myös imetyskertojen määrät ovat hyvin erilaisia. Kymmenen kerran molemmin puolin silti, sanoisin. En ole jaksanut enää laskea.
Yöt sujuvat samalla tavalla; 2-10 heräämisellä.
Kaiken kaikkiaan mukavasti on kuitenkin mennyt. Pienet onnistumisen kokemukset ovat minulle olleet suuria riemuja.

Mutta tämä loma! Tuntuu, kuin olisin itsekin ollut lomailemassa muutaman viikon, vaikka kyse todella on ollut "vain" 1,5 viikosta. Tälle ajalle oli tosin ehtinyt latautumaan paineita, sillä isyysloma kului helmikuussa kaikkien sairastaessa ja miehen ensimmäinen lomaviikko toukokuussa eri osoitteissa evakossa. Nyt siis lopulta olisi aika saada perhe-aikaa. Toki koin mukavaksi vaihteluksi sen, että nyt arkea jakamassa olisi toinenkin vanhempi.

Loma on ollut täydellinen. Olemme tehneet perheenä todella mukavia ja uudenlaisia asioita, kumpikin on saanut viettää aikaa omien juttujensa parissa ja olemmepa onnistuneet nauttimaan myös kahdenkeskisestä ajasta. On ollut puuhailuja, arkisia ja sitten vähän erikoisempiakin, luovuutta, liikuntaa ja luontoa.

Olemme tehneet useita retkiä. Olemme käyneet rannalla ja kotieläinpuistossa eväiden kanssa, viivähtäneet leikkipuistossa, kokeilleet vedessä Huldan jalkojen kastamista ja oivaltaneet monella tavoin elämää ja maailmaa Huldan silmin. Onhan se aika jännää vaikka antaa kesätuulen hyväillä kasvoja tai koskettaa pensaan lehtiä. Ja miltä se järvivesi tuntuukaan! Makealta ovat myös päiväunet kesäpäivänä maistuneet lintujen visertäessä puissa.

Uusi maailma on avautunut myös minulle. Olen päässyt tekemään omia juttujani, ja jotenkin saanut kosketusta taas Omaan Itseeni, sisimpääni. Olen käynyt juoksemassa, pitkällä pyöräretkellä, saanut kokkailla, leipoa ja käyttää luovuutta keittiössä sekä käynyt myös elokuvissa ystäväni kanssa. Olen käynyt ihania keskusteluja ystävieni kanssa, osaa tavaten ja osan kanssa ääniviestitellen. Olen myös valtavan inspiroitunut ruoanlaitosta ja leipomisesta. Voisin kirjoittaa vaikka kaikista näistä, mutta tuo leffa-ilta oli sentään jotain. Meiltä kaupunkiin on matkaa puolisen tuntia, joten sekin pidensi iltaa. Minulla ei ole ollut huolta Huldan jättämisestä iskänsä hyvään hoitoon (, eikä tyttö ollut oikeastaan edes huomannutkaan poissa oloani). En oikeastaan edes miettinyt kotiväkeä keskittyessäni niin kovasti Aladdin-elokuvaan. Filmi itsessään oli vaikuttava. Toki taustalla kulkivat lapsuusmuistot, sillä olihan piirretty versio meillä yksi ensimmäisiä vhs-elokuvia. Tämä versio oli myös upea kerronaltaan, visuaalisudeltaan ja musiikiltaan, mutta lähes eniten minua puhuttelivat siinä tulleet teemat: tasa-arvo ja naisten sananvapaus. (Huh, että möyhäsin tästä aiheesta kotona vielä seuraavanakin päivänä. Onneksi sain pian ystäväni keskustelukumppanikseni, jotta mieheni ei tarvinnut enää kuunnella minua, heh.) Mutta olihan tuollainen ilta sentään jotain. Enpä ollut katsonut Huldan elinaikana vielä yhtään mitään ilman, että huomioisin vähän väliä toista.
Muutaman reissun teimme myös kaksin Huldan kanssa, jotka nekin toki olivat oikein mukavia. Onneksi ja ihanasti myös mieheni sai omaa aikaa sekä itsekseen että ystäviensä kanssa.

Parisuhteen saralla menee myös ihanasti, loistavasti ja ihan rakastuneena. 😍 Äitini katsoi Huldan perään eräänä päivänä ja me pakkasimme eväät mukaan ja suuntasimme piknikille. Miten hyvää tekikään saada viettää kahdenkeskistä aikaa! Hetkessä tiivistyi niin moni elementti, jotka olivat meille molemmille tärkeitä. Yhdessä oleminen, keskustelut, puuhailut, pysähtyminen, luonto, (ja toki eväät). Jotain on muutenkin tapahtunut tämän loman aikana, ja siitä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Omasta voinnista ja olosta sananen.
Noh, mitä toisaalta voi tällaisen hehkutuksen jälkeen enää todeta? Voin hyvin. 😄
Itseasiassa ihanasti. Unet ovat toki aika katkonaisia ja välillä väsyttää ja pinna on kireähkö, mutta niin se vain välillä menee. Perusolo on erinomainen.

Näin toisaalta haluaisi jatkaa pidempäänkin, ja olen puolivitsillä todennutkin kirjoittavani tiukkasävyisen vetoomuksen mieheni esimiehelle, että tämä pidentäisi lomaa. Toisaalta tästä on todella hyvä jatkaa sillä, mitä olemme saaneet, oivaltaneet ja jakaneet.

P.S. Mielessäni on kovasti pyörinyt ajatus toisen blogin perustamisesta. Päässä surraavat erilaiset reseptit ja ohjeet, osa muiden ja osa luovien. Luultavasti tämän Elämänsäveliä-blogin tie alkaa olla risteyksen edessä, joskaan ei vielä perillä. Uskoisin perustamissyynä olleen lapsettomuusteeman jättäneen sen verran jälkiä, että niistä on mukava kirjoitella. Eikä sitä toisaalta ikinä tiedä, mitä sille yhdelle Pakkasukolle tulee tapahtumaan. Meillä kun on vielä yksi pakastettu alkio. Ikinä ei voi tietää, mitä lapsiasioiden kanssa tulee tapahtumaan ja ne varmasti herättävät ajatuksia.
Silti välillä tuntuu, että tekisi mieli perustaa blogi aivan eri aiheelle, jossa lapsettomuus ei olisi se pääasia (, vaikka kenties sivujuoni??).
Heitän siis ilmaan kysymyksen:
Mitä olet mieltä ruokablogin perustamisesta?
(Heti olen jo nöyristelemässä: tiedäntiedäntiedän... niitä on jo miljoona... Mutta!)

Hämmentyjä täällä, hei.

Ai tätäkään en ollut tajunnut aiemmin?
Tuotakaan en ymmärtänyt oikein?
Enkö taaskaan sanonut mitään fiksua; oliko tuokin ihan tyhmä kommentti?
En oikein ole saanut mitään aikaan.
Ja kesä - ei meillä ole mitään suunnitelmia.

Jotakuinkin tällaisia mietteitä on risteillyt mielessäni viime päivien aikana.
Olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, jotenkin tipahtaneeksi.
On ollut myös korjaavia kokemuksia ja sellaisia levon hetkiä, mutta silti kotiin palaaminen menoilta on tuntunut siltä, kuin tulisi johonkin omaan turvapaikkaan. (Kunnes tapaan tavaroita purkaessani naapurin, joka tietyillä kommenteillaan saa minut tuntemaan aika typeräksi.)
Jostain syystä ilman Huldaa voisin tuntea oloni vieläkin saamattomaksi. On ikään kuin lupa keskittyä ihan vaikka kirjan lukemiseen tai aikaisin sängyllä köllöttelemiseen. Ihanaa ja turvallista.

Olen itsekseni miettinyt ja muillekin puhunut, että en haluaisi jättää asioita tekemättä vedoten siihen, että nyt on vauva. "En jaksa, en kykene, en sitten mil-lään pysty, ihan liian vaikeaa!"
Jotenkin... en ole vain kokenut tuota omaksi ajattelutavaksi. Ehkä siksi onkin tultu vähän kovaa alas, kun realiteetit ovat iskeneet vastaan ja olen aika ajoin joutunut toden teolla pohtimaan omaa rooliani esimerkiksi seurakunnassa tai minkä verran saan missäkin aikaan. (Ihan kuin se nyt jotenkin mittaisi arvoani, näin sivukommenttina.) On ollut vaikea sietää omaa väsymystä tai sitä, että ei aina pysty. Ei tosin mikään uusi teema, mutta vauva-arjen keskeltä mietittynä toisenlaisesta näkökulmasta katsottuna. Jos olen jo aiemmin pitänyt itseäni hiukan saamattomana tai aika ajoin hajamielisenä, niin ei tämä häilyvä sumu nyt varsinaisesti ole helpottanut asiaa. Mutta taas toisaalta ne onnistumisen kokemukset ja oman tekemisen ilot ovatkin sitten moninkertaiset. Tavallaan ilot koostuvat pienemmistä tuokioista ja asioista, mutta niistä tuleva tunne on suuri.

Välillä minusta tuntuu, että toiset äidit vain nyökyttelevät tohkeissaan: "Joo, en mäkään tajua, tai ymmärä näistä mitään. Mitähän tuossakin asiassa tehdään vauvan kanssa?" Nykyisin minusta tuntuu, että nuo äidit vain sanovat noin. He ovat vale-hämmentyneitä. Todellisuudessa he vain tietävät ja osaavat. Sitten minä tulen Huldan kanssa kylään ja katselen sitä tottunein ottein tapahtuvaa toimintaa. Omaan oloon en jaksa keskittyä, vaan olen sitten todennut itsekseni, että sittenpä ihan pokkana vain kyselen ja otan selvää. Ihan sama, vaikka koko muu maailma tietäisi heti synnyttyään, kuinka vaikka vauva puetaan reissuun tai mitä kaikenmaailman tavaroita hän tarvitsee yhden päivän tai viikon reissuun, ja minä olisin maailman ainut hämmennyksissä olija. Onpahan sitten monta, keneltä kysyä. (Tässä kohtaa onkin tärkeä taito tunnistaa besserwisserit ja oman egon pönkittäjät, että sori vaan.)

Tietyntyyppinen tipahtajan olo minulla on ollut myös. Olen jossain määrin tietoisesti pyrkinyt ystäviäni tavatessa keskustelemaan myös muistakin aiheista kuin vauva-arjesta, jos teema ei koske keskustelukumppaniani. Ja suunnittelutiimeissä olen halunnut myös pysytellä mukana ja yrittänyt sanoa jotain fiksua. Huldalla on kuitenkin ollut usein aika paljon asiaa, ja jotkin (=useat) kerrat ovat palavereista kuluneet käytävillä tytön kanssa kuljeskellessa.Tai sitten vain sumutokkurassa. Olisinko ehkä kerran sanonut mielestäni jotain fiksua, ja loput kommentit ovatkin sitten jättäneet itselleni oudon olon. Tämä tunne lienee nyt sumutokkuran kepposia; mutta oma tunteeni on noin.
Tuntuu siltä, kuin olisin tipahtanut pois.
"No niin, pitihän se arvata. Siitäkin nyt sitten tuli sellainen äiti, ettei enää mitään muuta kykene tekemäänkään," veikkaan monen pohtivan tylsistyneenä seurassani. Vahva haluni on uskoa, että noin karusti asia ei kuitenkaan ole. Silti epäilen välillä vieläkin, että synnytinkö vauvan lisäksi myös aivoni.

Mitä aikaansaannoksiin tulee, niin no. Tiedän, että saan paljonkin. Ainakin jotain. Edes pientä.
Ja niistä sitten tekisi mieli postailla vaikka Instagram storeihin pohdintoja ja ajatuksia. Välillä iskee houkutus tehdä kiiltokuvajuttuja, mutta sitten en pysty siihen sittenkään. Pyrin pitämään julkaisuni positiivissävytteisenä, mutta totuudenmukaisina. Miksi yrittäisin pönkittää omaa itsetuntoani ja oloani näyttämällä muille, että kuinka olen taaskin tehnyt miljardi asiaa ja kuinka täydellistä elämäni on? Sellaisia julkaisuja on netti pullollaan, ja varmasti juuri ne saavat monet kokemaan elämänsä aivan surkeaksi. Oma kokemukseni ei ole onneksi aivan noin voimakas, mutta tällä hetkellä olo on ristiriitainen. Kesä ilman sen suurempia suunnitelmia (edes työn rytmittämää arkea) on toisaalta vapauttavaa, mahdollisuuksia täynnä ja ihanaa. Mutta samaan aikaan tuntuu oudolta, kun ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään, mitä odottaa. (On onneksi jotain, mutta ei vielä varattua.)

Olkoon tämä kesä siis mahdollisuuksien ja uusien näkökulmien kesä!
Pari päivää sitten hilasin pihapöydän ja tuolin sireenipensaan varjoon, keitin kupin (=pari) kahvia, nappasin kirjan ja vauvan mukaan. Siinä me sitten oltiin kesäpäivästä nautiskelemassa. Hulda tutustumassa kesään viltin päällä ja minä siemailemassa kahvia ja lukemalla hiukan. Pieniä juttuja, mutta suuria ilon hetkiä. Joka päivälle jotain.

Ja ei, en koe eläväni jossain pohjamudissa masentuneena. Usein vain on niin, että kun sanoo ääneen tai vaikka kirjoittaa asioita ylös, tulee samalla selkiytettyä ajatuksiaan. Toki blogi on julkinen, enkä tänne todellakaan kirjoita kaikkea mieleeni juolahtavaa. Uskoisin kuitenkin, että ehkä jossain on myös joku kanssahämmentyjä.