Me tehtiin luontoretkiä, kokkasin Simppelin ruokia lapselle, tutkittiin kaikkea ympärillä olevaa. ja keskityttiin hetkeen.
Mä opiskelin toisen ammatin ja perustin yrityksen.
Vauva meni hoitoon puolivuotiaana ja mä lähdin töihin.
Me rakennettiin talo.
Me käytiin joka päivä jossain - vauvamuskarissa, perhekerhossa, avoimessa kerhossa, vauvauinnissa...
En etukäteen osannut ajatella, millainen vauvavuoden tulisi olla. Minulle riitti, että sain vauvan ja sitten mentäisi sen mukaan, mitä tulee vastaan ja mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta missäkin vaiheessa. Etukäteen tuntui toisaalta ihanalta, että nyt saisi sukeltaa tuohon vauvamaailmaan, johon olin niin pitkään kaivannut. Sekin toisaalta tuntui loputtomalta varustelumatkalta. Kaikesta ei ehdi tai tajua edes selvittää, mitä pitäisi ja mitä ei todellakaan. Mikä jonkin koulukunnan mukaan on hyvä ja mikä taas todennäköisesti johdattaa lapsen ennen pitkää ongelmiin. Miten tehdä kauaskantoisia ratkaisuja, samalla kuitenkin nauttien ja iloiten hetkestä, siitä, mitä on vihdoin saanut. Miten myös huomioida koko perheen tarpeet niin, että kukaan ei kuormitu kohtuuttomasti, jolloin vauvan hyvinvoinnista on parempi pitää huolta. Ja ei - en todellakaan glorifioi kaikkea mielessäni ajatellen, että nyt pitää iloita ja nauttia. Väsymys ja hermojen koetus nyt vain kuuluu koko pakettiin, oli tausta vauvan saamiselle millainen tahansa.
Omat odotukseni keskittyivät pääasiassa juurikin hetkiin, arkisiin tilanteisiin ja ehkä muutamiin hieman isompiin juttuihin. Odotin innolla kokevani kaikkea sitä, mitä vauva-arkeen liittyy: vaipanvaihdot, imetykset, nukkumiset, vaatteiden valinnat, uusien vaiheiden opettelut, vauvan kasvaminen ja kehittyminen ja maailman katseleminen vauvan silmin. Ja ehkä suurimpana sitä tunnemaailmaa, joka kytkeytyy tuon ihmeen olemassaolon seuraamiseen. Nytkin sydämeni sulaa rakkaudesta, kun kuuntelen tyttömme jutteluja (ihan selvä "äi-ti!") ja katselen hänen touhujaan ja seikkailujaan. Ne ovat niitä juttuja, joita ei osaa selittää. Ei sitä voi ymmärtää, miltä todella tuntuu, kun oma lapsi oppii uutta. Omalla tavallaan olen myös tyytyväinen ja onnellinen päästessäni "äitikerhoon". Nyt todella tiedän, miltä tuntuu herätä ties kuinka monta kertaa yössä ja silti paahtaa koko päivä.
Tulevasta en osaa vielä haaveilla; mennään vaihe kerrallaan. Innolla odotan toki kaikkea uutta ja mitä voimme tehdä Huldan kanssa. Mutta samaan aikaan minulla ei ole mikään kiire. Nyt on tämä aika.
Noista mainitsemistani "isommista jutuista" odotan joitakin reissuja. Mitään ei edelleenkään ole varattuna, mutta jokin ajaa minua kuitenkin odottamaan reissuja. Siinäpä se onkin; eihän koko kesää nyt voi vain olla kotona! Ennen olen reissannut ja puuhannut melko paljonkin, ja kovasti haluaisin nytkin tehdä edes jotain. Huomaan myös miettiväni erilaisia vauvavuosikokemuksia. Monilla on ollut suuriakin juttuja vuoden aikana, kuten tuossa tekstin alussa kirjoitin.
Aika ajoin tulee jopa sellainen olo, että pitäisikö vauvavuonna tapahtua ja tehdä jotain mullistavaa (siis vauvan lisäksi)?
Luultavasti vain vertaan itseäni liikaa muihin kuvitellen, etten tee, ole tai osaa riittävästi, kuten muut.
Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, hyväksi kokemansa ratkaisunsa, mutta myös pohdintansa ja epävarmuutensa.
Elän tällä hetkellä aikaa, jolloin Hulda opettelee kovalla tohinalla konttaamista, puhumista, ja syötäväkin olisi. Kaikkea samaan aikaan ja vieläpä öisin. Niinpä öisin heräillään alle tunnin välein jonkinlaiseen puuhailuun. Kaiken lisäksi tänä aamuna pieni touhuilija mittaili liikkeitään kovalla tohinalla ja aurinkoisesti hymyillen jo kello 6. No niin, mikäpä siinä.
Yritän pitää itseni sopivassa vireessä tehden erilaisia asioita, sillä voin sanoa olevani väsynyt. Ehkä myös jollain tavalla haluan pitää virettä yllä, jotta tulisi tehtyä edes jotain tai jotta "pakka" ei kaadu. En tiedä, kumpaa enemmän. Saan kyllä valtavasti iloa tehdessäni asioita ja tavatessani ihmisiä.
Tämä teksti on kyllä sekalainen tilkkutäkki; olenhan pysähtynyt kirjoittamaan tätä varmasti 8 kertaa, ja joka kerta hiukan eri näkökulmasta. Mutta sitähän toisaalta vauvavuosikin on; eri näkökulmia, kokemuksia, ajatuksia, oloja ja eloja.
Luen tällä hetkellä (kyllä! Luen!! Ja vieläpä kirjaa, joka ei ole niin sanotusti "hyötykäyttöön", kuten kokkaus-, kasvatus- ja sen sellaista kirjallisuutta) kirjaa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 2014 tai 2015. Muistan sen puhutelleen minua jo tuolloin kovastikin, mutta nyt luen sitä uudesta näkökulmasta. Kirja on nimeltään What Alice forgot (kirjoittanut Liane Moriarty), ja ollakseen kevyttä kirjallisuutta, niin todella ajatuksia herättävä se ainakin on. Kirja kertoo Alice-nimisestä naisesta, joka eräänä päivänä herää jumppasalin lattialta kolautettuaan päänsä pahemman kerran. Hän luulee olevansa 29-vuotias esikoisestaan raskaana oleva vasta naimisiin mennyt nuori nainen, vaikka tosiasiassa onkin 10 vuotta vanhempi avioerosotkun keskellä oleva kolmen lapsen "täydellinen" äiti. Tuo itsessään on jo todella kutkuttava asetelma ("Mitä minusta on tullut? Miten? Mikä on vaikuttanut mihinkin? Voidaanko kaikki vielä palauttaa ennalleen?"), mutta nyt luen myös hyvin lämmöllä Alicen siskon, Elisabethin, kokemuksia. Hän on juuri tekemässä miehensä kanssa päätöstä päättää 6 vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot lukuisten keskenmenojen jälkeen. Kirjassa olisi montakin kohtaa, joihin haluaisin tarttua, mutta etenkin Elisabethin kuvaus vastasi hyvin omia tuntojani lapsettomuusvuosien aikana. Lihavointi on oma korostukseni ja sulkeissa oleva on ajatus, joka tuntui pysyvän, kun lapsettomuushoidot eivät onnistuneet.
"I remember thinking about how mothers were prepared to run into burning buildings to save their children´s lives. I thought I should be able to go through a bit more suffering, a bit more inconvenience, to give my children life. It made me feel noble. (But now I realize I´m a crazy woman running into a burning house for children who don´t exist. My children were never going to exist. They were always in my mind. That´s what so embarrassing about all this.)"Huomaan, että ei tuo ajatus silti kaukana ole nytkään, ja se oikeastaan nivoo yhteen pohdintani siitä, mitä vauvavuoden tulisi olla.
Sehän on vauvavuosi. Mitä muuta vuoden aikana oikeasti kuuluisi olla?
En koe arvoilleni hyväksi, että olisin vieroittanut Huldan rinnalta mahdollisimman aikaisin ja opettanut nukkumaan yksin omassa huoneessaan vain päästäkseni itse riennoilleni. Niille ehtii aikanaan. Nyt on aika olla Huldan kanssa. Mitä sitten, jos emme ole reissaamassa joka vaiheessa; niillekin ehtii.
Nyt on tämä hetki ja aika. Aikaa vauvalle ja meille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti