Tuotakaan en ymmärtänyt oikein?
Enkö taaskaan sanonut mitään fiksua; oliko tuokin ihan tyhmä kommentti?
En oikein ole saanut mitään aikaan.
Ja kesä - ei meillä ole mitään suunnitelmia.
Jotakuinkin tällaisia mietteitä on risteillyt mielessäni viime päivien aikana.
Olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, jotenkin tipahtaneeksi.
On ollut myös korjaavia kokemuksia ja sellaisia levon hetkiä, mutta silti kotiin palaaminen menoilta on tuntunut siltä, kuin tulisi johonkin omaan turvapaikkaan. (Kunnes tapaan tavaroita purkaessani naapurin, joka tietyillä kommenteillaan saa minut tuntemaan aika typeräksi.)
Jostain syystä ilman Huldaa voisin tuntea oloni vieläkin saamattomaksi. On ikään kuin lupa keskittyä ihan vaikka kirjan lukemiseen tai aikaisin sängyllä köllöttelemiseen. Ihanaa ja turvallista.
Olen itsekseni miettinyt ja muillekin puhunut, että en haluaisi jättää asioita tekemättä vedoten siihen, että nyt on vauva. "En jaksa, en kykene, en sitten mil-lään pysty, ihan liian vaikeaa!"
Jotenkin... en ole vain kokenut tuota omaksi ajattelutavaksi. Ehkä siksi onkin tultu vähän kovaa alas, kun realiteetit ovat iskeneet vastaan ja olen aika ajoin joutunut toden teolla pohtimaan omaa rooliani esimerkiksi seurakunnassa tai minkä verran saan missäkin aikaan. (Ihan kuin se nyt jotenkin mittaisi arvoani, näin sivukommenttina.) On ollut vaikea sietää omaa väsymystä tai sitä, että ei aina pysty. Ei tosin mikään uusi teema, mutta vauva-arjen keskeltä mietittynä toisenlaisesta näkökulmasta katsottuna. Jos olen jo aiemmin pitänyt itseäni hiukan saamattomana tai aika ajoin hajamielisenä, niin ei tämä häilyvä sumu nyt varsinaisesti ole helpottanut asiaa. Mutta taas toisaalta ne onnistumisen kokemukset ja oman tekemisen ilot ovatkin sitten moninkertaiset. Tavallaan ilot koostuvat pienemmistä tuokioista ja asioista, mutta niistä tuleva tunne on suuri.
Välillä minusta tuntuu, että toiset äidit vain nyökyttelevät tohkeissaan: "Joo, en mäkään tajua, tai ymmärä näistä mitään. Mitähän tuossakin asiassa tehdään vauvan kanssa?" Nykyisin minusta tuntuu, että nuo äidit vain sanovat noin. He ovat vale-hämmentyneitä. Todellisuudessa he vain tietävät ja osaavat. Sitten minä tulen Huldan kanssa kylään ja katselen sitä tottunein ottein tapahtuvaa toimintaa. Omaan oloon en jaksa keskittyä, vaan olen sitten todennut itsekseni, että sittenpä ihan pokkana vain kyselen ja otan selvää. Ihan sama, vaikka koko muu maailma tietäisi heti synnyttyään, kuinka vaikka vauva puetaan reissuun tai mitä kaikenmaailman tavaroita hän tarvitsee yhden päivän tai viikon reissuun, ja minä olisin maailman ainut hämmennyksissä olija. Onpahan sitten monta, keneltä kysyä. (Tässä kohtaa onkin tärkeä taito tunnistaa besserwisserit ja oman egon pönkittäjät, että sori vaan.)
Tietyntyyppinen tipahtajan olo minulla on ollut myös. Olen jossain määrin tietoisesti pyrkinyt ystäviäni tavatessa keskustelemaan myös muistakin aiheista kuin vauva-arjesta, jos teema ei koske keskustelukumppaniani. Ja suunnittelutiimeissä olen halunnut myös pysytellä mukana ja yrittänyt sanoa jotain fiksua. Huldalla on kuitenkin ollut usein aika paljon asiaa, ja jotkin (=useat) kerrat ovat palavereista kuluneet käytävillä tytön kanssa kuljeskellessa.Tai sitten vain sumutokkurassa. Olisinko ehkä kerran sanonut mielestäni jotain fiksua, ja loput kommentit ovatkin sitten jättäneet itselleni oudon olon. Tämä tunne lienee nyt sumutokkuran kepposia; mutta oma tunteeni on noin.
Tuntuu siltä, kuin olisin tipahtanut pois.
"No niin, pitihän se arvata. Siitäkin nyt sitten tuli sellainen äiti, ettei enää mitään muuta kykene tekemäänkään," veikkaan monen pohtivan tylsistyneenä seurassani. Vahva haluni on uskoa, että noin karusti asia ei kuitenkaan ole. Silti epäilen välillä vieläkin, että synnytinkö vauvan lisäksi myös aivoni.
Mitä aikaansaannoksiin tulee, niin no. Tiedän, että saan paljonkin. Ainakin jotain. Edes pientä.
Ja niistä sitten tekisi mieli postailla vaikka Instagram storeihin pohdintoja ja ajatuksia. Välillä iskee houkutus tehdä kiiltokuvajuttuja, mutta sitten en pysty siihen sittenkään. Pyrin pitämään julkaisuni positiivissävytteisenä, mutta totuudenmukaisina. Miksi yrittäisin pönkittää omaa itsetuntoani ja oloani näyttämällä muille, että kuinka olen taaskin tehnyt miljardi asiaa ja kuinka täydellistä elämäni on? Sellaisia julkaisuja on netti pullollaan, ja varmasti juuri ne saavat monet kokemaan elämänsä aivan surkeaksi. Oma kokemukseni ei ole onneksi aivan noin voimakas, mutta tällä hetkellä olo on ristiriitainen. Kesä ilman sen suurempia suunnitelmia (edes työn rytmittämää arkea) on toisaalta vapauttavaa, mahdollisuuksia täynnä ja ihanaa. Mutta samaan aikaan tuntuu oudolta, kun ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään, mitä odottaa. (On onneksi jotain, mutta ei vielä varattua.)
Olkoon tämä kesä siis mahdollisuuksien ja uusien näkökulmien kesä!
Pari päivää sitten hilasin pihapöydän ja tuolin sireenipensaan varjoon, keitin kupin (=pari) kahvia, nappasin kirjan ja vauvan mukaan. Siinä me sitten oltiin kesäpäivästä nautiskelemassa. Hulda tutustumassa kesään viltin päällä ja minä siemailemassa kahvia ja lukemalla hiukan. Pieniä juttuja, mutta suuria ilon hetkiä. Joka päivälle jotain.
Ja ei, en koe eläväni jossain pohjamudissa masentuneena. Usein vain on niin, että kun sanoo ääneen tai vaikka kirjoittaa asioita ylös, tulee samalla selkiytettyä ajatuksiaan. Toki blogi on julkinen, enkä tänne todellakaan kirjoita kaikkea mieleeni juolahtavaa. Uskoisin kuitenkin, että ehkä jossain on myös joku kanssahämmentyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti