Juhlahetkiä arjen keskellä

Arki on palannut uomiinsa, mutta jollain tavoin (onneksi) uudistuneena. Olemme kaikki virkistyneet mieheni lomasta. Tällä hetkellä päivät kuluvat itsekseen, arkisten askareiden parissa, vaikka toki myös Juhannus on vienyt osan huomiosta. Vietimme sen vanhemmillani neljän polven kesken. Tein meille ruokaa, eli opettelin grillaamista (meillä ei ole ollut koskaan grillauskulttuuria, mutta nytpä onkin korkea aika opetella!). Siitä sitten siirryimme eri kokoonpanoissa mökille, jossa odotti isäni lämmittämä savusauna saunojiaan. Vanhempani ottivat Huldan ilta-ajelulle kanssaan, ja me saimme pitkästä aikaa saunoa kaksin. Tulipa siinä myös verestettyä muistoja ja uitua vastarannalle - niin kuin aina lapsena ja nuorena! Pois huolet ja murheet, kyllä savusaunan löylyissä ja pienen mökkijärven vesissä ne huuhtoutuvat pois!

Hulda se jatkaa touhuilujaan, ja nyt ryömittyä matkaa alkaa kertymäänkin jo jonkin verran. Koira herättää varsin paljon kiinnostusta, ja tokihan sitä on mentävä katsomaan. Koira sen sijaan seurailee lunkisti tytön lähestymistä, mutta sitten, kun pieni käsi tavoittaa karvaisen tassun, siirtyy koira onneksi varovaisesti sivummalle. Onpa Hulda pari kertaa onnistunut hiukan tarttumaan turkkiinkin näppärillä sormillaan, joten tarkkana saa olla näiden kahden kanssa.

Jokin edelleen sotkee myös hiukan uni-valverytmiä (, jos "rytmistä" on voinut koskaan puhuakaan). En oikeastaan osaa edes eritellä, miten asiat menisivät "tavallisesti", mutta sen osaan sanoa, että päiväunet ovat katkonaisia, valveilla olot hetken tyytyväisiä, sitten syödään monia pieniä hörppyjä kerrallaan ja iltaisin on edelleen vaikea käydä unille. Olemme vaihtelevalla menestyksellä kokeilleet myös olohuoneessa iltaimetystä, jonka jälkeen mies on vienyt puolinukuksissa olevan Huldan sänkyynsä. Niin, vaihtelevalla menestyksellä. Toisinaan Hulda on kaivannut jotain useita kertoja yössä, joskus syönyt vain kahdesti ja saattanut vedellä sikeitä klo 9 asti. Tai sitten herännyt hengailemaan iloisesti naureskellen kello 4:20, kuten tänä aamuna. Niin, otapa tästä sitten selvää. Kun tarpeisiin saa vain vastattua, tyttö on oikein iloinen ja naureskeleva. Onhan meillä kyllä varsin hauskaa yhdessä. Välistä vain arkipuuhat hankaloittavat pelkkää sylittelyä ja seurustelua; pyykit on ripustettava, ruoka tehtävä ja kai sitä itsekin on välillä syötävä (ja ei, mitään ei ole jäänyt väliin. Syön kyllä.). Useimmiten otankin tytön puuhiin mukaan.

Sen suurempia mullistuksia tai uudistuksia täällä ei ole Huldan suhteen tapahtunut, mikäli näin siis edes voi sanoa. Jos nimittäin minulta kysytään, niin joka päivä on täynnä kivoja juttuja, ja usein huomaan vain ihmetteleväni, että onko meille todella annettu tällainen lahja! Olemmeko todella saaneet antaa tälle pienelle tytölle nimen?
Oma peilikuva ja kulkushelistimet ovat melkoisia hittejä, musiikki myös kiehtoo ja onpa aika mukava päästä seuraamaan minunkin puuhia.

Maanantaina vietimme juhlapäivää hääpäivämme merkeissä. Jo seitsemäs vuosi täyttynyt aviossa, jopas jotakin! Mies oli ollut aamuvuoron töissä, joten emme ehtineet kovin paljon päivää "viettämään". Olin tehnyt aamulla kehittelemäni vegaanisen kahvisuklaajäätelön tekeytymään pakastimeen, joten keitimme kahvit ja nautimme ne takapihalla myöhäisiltapäivän auringossa Huldan istuskellessa vaunuissa seuranamme. Sen sijaan, että olisimme katselleet vuosien takaisia hääkuviamme (ja harmitelleet, mitä olisimme voineet tehdä toisin (siis todella monen asian!!) ja jo vuosia perinteenä ollen visioineet 10-vuotishääpäiväjuhlaamme elimme ihanasti vain arkea Huldan kanssa. Valmistelin tänäiselle päivälle raparperi-tiramisua, tyttö nukahti yllättävän aikaisin (kello 21!), joten me pääsimme ihmeeksemme viettämään ihka oikeaa elokuva-iltaa! Valitsimme yllättäen katsottavaksemme The Blues Brother -leffan. Se on leffa, jonka olen jossain vaiheessa lapsuuttani ja nuoruuttani osannut ulkoa, kun taas mieheni on aina ajatellut, että tuo kulttielokuva olisi pakko nähdä joskus. No, nyt tuli sekä nostalgisoitua että korjattua tuo vaje.
Kaiken kaikkiaan onnellinen olo. Ajatuksissani ja mietteissäni olen jo pari viikkoa leijunut onnen pilvissä ajatellen miestäni, elämäämme ja kaikkea sitä, mitä nyt on. Meinasin kirjoittaa, että mitä olemme saaneet kokea, mutta en suoraan sanottuna ole kaikesta niin onnellinen. Lopputuloksesta ja tästä hetkestä enemmänkin. Onneksi mikään ei ole lopullista, vaan monesta asiasta voi ottaa oppia ja pyrkiä toimimaan toisin, jos niin koetaan. Mutta eipä tässä mitään valittamista oikeasti ole; elämä on onnellista ja miehestäni olen onnellinen!

Vegaanista kahvisuklaajäätelöä

Minä itse sen sijaan (krhm) intoilen edelleen aivan tolkuttomasti erilaisista resepteistä, kokkailuista ja leipomisista. Olen saanut kestitä ystäviä takapihallamme, valmistaa aterian neljän sukupolven juhannuksen viettoon ja pähkäilenpä myös hääpäivämme syötäviä. Olen oikeastaan myös rohkaistunut suunnittelemaan omiakin reseptejä. Se se vasta onkin ollut hauskaa. Toki kokkaaminen ja leipominen ovat melko usein soveltamista ja kokeilemista, mutta nyt päädyin miettimään ohjeen vaunulenkillä, pohtien ainesten suhdetta ja määriä, toistensa yhteensopivuutta, koostumusta ja visuaalisuutta. Lopulta tuo vegaaninen mansikka-raparperijuustokakku oli kuvattava sopivin taustoin, erilaisista kulmista, valaistuksesta, koristeluineen kaikkineen. Vietin siis melkoisen tovin takapihalla, sillä minusta luonnon eri sävyt, värit ja valo sopivat mainiosti kuvaustaustaksi. Lopulta palasin takaisin sisälle popisten itsekseni, että vaikka tuo onkin todella kivaa ja inspiroivaa, niin onko tässä oikeasti ryhdyttävä uuden kännykän ostoon! Olin jo ollut aikeissa välttää tuon rahanmenon; kelpo luurihan tuo vielä on (toisin sanoen: kännykkäni on täynnä mitä innostavimpia ja kiehtovimpia reseptejä kirjanmerkeissä). Periaatteesta en haluaisi olla uusimassa luuria kovin usein, mutta onhan tuokin "jo" lähes 2,5 vuotta vanha. Jo, haha. Mutta siitä nyt ei pääse mihinkään, että olen aina pitänyt kauniista kuvista ja kuvanlaadusta; siksi aikanaan panostinkin hiukan parempaan puhelimeen. Tässä omaa tekelettäni mainostettuani siitä kenties tulisi laittaa kuva tähän. Mutta en tiedä, uskallanko. Katsohan, itsekritiikki iski heti.

Tässähän pääsee aivan vauhtiin. Missään tapauksessa en tarkoita, että tästä blogista löytyisi nyt aivan pro-tason kuvia. Enemmänkin koen tämän ja kuvaamisen harrastuksena, jossa voi harjoitella ja kehittyä. Sillä kuvaaminen ja niin moni muukin asia ovat sellaisia, joita ei opi kuin vain harjoittelemalla ja kokeilemalla. Erehdyksen ja oppimisen kautta. Ja jos jotain ei ole tehnyt aiemmin tai kovin paljon, niin sitten vain opettelemaan! Sillähän siinä oppii! Pikku-perfektionisti majailee minunkin hartioilla, silllä viimeksi mainitsemani ruokablogin perustamista jarruttaa se, että pitäisi olla tosi hyvä. Joten siinä sitä sitten ollaan; vesitin juuri sanani opettelemisesta. Olkoon se sitten ennemminkin muistutusta ja rohkaisua.
Joten katsotaan, mihin Huldan liikkeet ja omat pohdintani johtavat.