Miksi minä imetän?

Tämä teksti ja ajatusvyyhti sai alkunsa siitä, kun eräs ystäväni kysyi minulta näin:
"Ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen, niin miksi haluat täysimettää? Mikä se juttu on siinä? Täytyyhän sun päästä jossain vaiheessa yksin käymään jossain ja myös kaksinkin."
Annoin joitakin perusteluja imetyksen luonnollisuudesta, läheisyydestä, turvasta, helppoudesta, mutta tosiasiassa pääni täyttyi kysymyksistä. Toki tiesin paljonkin imetyksen terveydellisistä hyödyistä niin vauvalle kuin itselleni, sen psyykkisistä ja kiintymyssuhdetta edistävistä vaikutuksista, mutta jokin sai aikaan myllerryksen mielessäni. Tuntui, kuin se, että valitsin (valitsimme) täysimetyksen ilman, että pumppaisin maitoa pullolla annettavaksi, olisi jotenkin outoa. Miksi en muka voisi olla vaikka yhdenkin syöttövälin pois vauvan luota; yhtä laillahan hän saisi rintamaitoa. Olisinko epäreilu "omiessani" imetyksen?
Toki ystäväni pohdinnat ymmärtää hänen taustaansa vasten: hän on yksineläjä, eikä tietääkseni ole juuri koskaan haikaillut omien lasten perään. Olen aiemmin keskustellut hänen kanssaan toiveistaan elämäänsä kohtaan, ja silloin hän oli tuuminut, että haluaisi päästä pian takaisin töihin, jos hän saisi joskus lapsia. Luultavasti täysimetys ei olisi toivelistalla.

Tekee hyvää pysähtyä välillä pohtimaan valintojaan ja perustelujaan. Googlettelin illalla imetyksen hyödyistä ja mietiskelin, miksi siitä oli tullut minulle niin valtavan tärkeä jo ennen vauvan syntymää ja varsinkin syntymän jälkeen. En olisi sen huonompi äiti, jos imetys ei onnistuisikaan tai antaisimme osan maidoista pullolla. Mutta silti.Onnekseni voin sanoa mieheni olleen koko ajan kanssani samoilla linjoilla, tukeneen minua pohdinnoissani ja toivoneen myös vauvan saavan ruokansa luonnollisinta reittiä pitkin, siis imettämällä. Vaikka onkin kovin innokas osallistumaan vauvan hoitoon omien töidensä puitteissa, niin vauvan ravitsemukseen hän ei ole vielä hingunnut, uskoisin juuri tämän vuoksi. Tarkistelen aina silloin tällöin hänen kantaansa, ja että onko hänellä tullut toiveita siitä, että voisi osallistua vauvan hoitoon myös tuolla tavoin. Ehkä nämä juontavat juurensa siitä, että en halua "omia" jotain, vaikka kokisinkin olon imetyksestä edes osittain luopumista vaikeana. Mieheni on aina sanonut, että toivoo jatkavamme tällä tavoin. Tuleehan myöhemmin kiinteiden aloitus ja sormiruokailut kuvioihin, joten silloin saamme osallistua molemmat.

Aika ajoin esiin on noussut kuitenkin mieheni pohdinta siitä, että voisi olla hyvä, jos vauva osaisi syödä pullosta tarpeen tullen. Jos vaikka minulle sattuukin jotain, tai olenkin jossain pidemmän matkan päässä. (Ajatus jälkimmäisestä tuntuu ehkä oudolta, sillä en ole aikeissa tehdä niin. Pyrin järjestämään menoni tytön pidempien unien mukaan.) Luultavasti kyse on ollut vain pohdinnoista ja "varmuuden vuoksi" -toimimisesta. Ehkä myös parisuhteen hoitamisen toiveista (emmehän ole olleet kertaakaan missään kaksin, ilman vauvaa). Tämä sattui samoihin aikoihin, kuin tulivat pohdintani täysimetyksestä.

Oma kantani ja toiveeni on, että saisin täysimetettyä lapseni ainakin vuoden ikäiseksi, toki lapsentahtisesti. Minulla on käsipumppu olemassa, mutta sille heruminen on tuntunut vaikealta. Ja vaikka hankinkin jo raskausaikana pari Mam-pulloa sekä korviketetraa, koen nämä hankinnat jokseenkin turhiksi. Ensisijaisesti pidän imetystä vauvalle luonnollisimpana tapana saada ravintonsa jo läheisyyden, turvallisuuden tunteen, vastustuskyvyn turvaamisen sekä juuri hyvän ravinnon vuoksi. Vauva saa myös itse säädellä syömänsä maidon määrää ja ruoka on aina saatavilla sopivan lämpöisenä. Toki paljon on hyötyjä myös minulle mm. synnytyksestä toipumista edistämisen saralla, mutta ennen kaikkea mietin vauvaa ja hänen oloaan. Hyötyjä voi lukea lisää eri lähteistä; en lähde niitä tähän sen tarkemmin avaamaan.
Tiedän, että pullosta annettu rintamaito tai korvike eivät ole lainkaan vauvan turvallisuuden tunnetta tai hoivaa ja läheisyyden tunnetta pois sulkevia asioita. Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, tapansa, toiveensa ja voimavaransa. Jokainen tekee omat valintansa elämän-ja perhetilanteensa puitteissa, kokonaistilanteen hyväksi, ja on paras äiti ja isä lapselleen. 💗

Lopputuloksena päädyimme siihen, että kokeilen maidon pumppaamista ja tarjoaisimme sitä myöhemmin vauvalle. Mielessäni vuorottelivat hoitajan ja äidin ajatukset, joista jälkimmäisen tunnepainotteiset ajatukset olivat enemmän äänessä. Niinpä sain pumpattua maitoa nippanappa 20ml, josta todennäköisesti tulisi tytölle vain paha mieli. Seuraavan kerran herättyään lämmitin maidon lämpimässä vedessä ja kokosin Mam-pullon valmiiksi. Mielessäni oli tahdistetun pulloruokinnan ajatukset, sillä vauva ei missään tapauksessa saisi myöskään pakottaa syömään. Olo oli jokseenkin skeptinen, sillä tuttikin kelpaa todella harvoin. Yleensä se aiheutti kakomisreaktion.
Mitä tapahtui?
Vauva suorastaan suivaantui. Hän kiukustui aivan mahdottomasti, eikä monista yrityksistä huolimatta suostunut edes kokeilemaan pulloa. Välillä rauhoituttiin rinnalla, sitten hetken päästä taas kokeiltiin.
Edes makutipat huulilla eivät saaneet tyttöä lämpenemään.
"No, eihän häntä pidä pakottaa," mies totesi lempeästi. "Eivät kaikki vauvat vain syö pullosta."
Ja niin jatkoimme ruokailua, tytön hieroessa tyytyväisenä pienellä kädellään rintaani, silmät ummessa, hiljaa pieniä äännähdyksiä pitäen. Näin oli hyvä meille.

Lisäys 17.1.2019:
Varmuuden vuoksi tahdon vielä painottaa sitä, että tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa tuomita suuntaan tai toiseen, sillä jokainen perhe tekee ratkaisunsa sen tilanteen mukaan, mikä heillä on. Haluan peräänkuuluttaa jokin aika sitten vietetyn imetysrauhan perään; siinäkin muistaakseni vielä muistutettiin sitä, että imetys ei ole aina se ainut vaihtoehto. Tärkeintä on, että vauva saa hoivaa, rakkautta, ruokaa ja läheisyyttä. Imetys on herkkä aihe, johon liittyy paljon odotuksia ja toiveita (toisille enemmän, toisille vähemmän). Hyvää tarkoittavat ohjeet tai pohdinnat saattavat loukata muutenkin herkillä olevaa mieltä, ja sitä en todella halua kirjoituksellani tehdä. Halusin itsellekin selventää ajatuksiani aiheeseen liittyen, sillä on mielenkiintoista, kuinka ne ovat muuttuneet sitten raskausajan. Meillä nimittäin se olin minä, joka puhuin miehelleni, että meillä molemmat saavat osallistua vauvan ruokkimiseen, jotta isälle ei tule ulkopuolisuuden tunnetta. Ostinpa myös tuttipulloja sekä korviketta, jos oma maito ei riittäisi. Ilmeisesti viisas mieheni oli jo tuossa vaiheessa "vaistonvaraista vanhemmuutta" painottava (hänen sanojaan lainatakseni), sillä ei hän mielestäni juuri tuonut esille mitään erityistä riemua pulloja kohtaan, vaan ennemmin puhui imetyksen puolesta.
Peace and lots of love!

P.S. Lienee vain omassa päässäni varovaisuus olla loukkaamatta ketään, mutta olkoon tuo nyt varmuuden vuoksi -lisäys.

Reissutytöt vauhdissa

Sarjassamme "ensimmäisiä" sai jatko-osaa pidemmän ajomatkan sekä yökyläilyn merkeissä käydessämme tytön kanssa kaksin kummireissulla neljän tunnin ajomatkan päässä. Olin tosin pari päivää aiemmin hoksannut laittaa viestiä kummeille, saadessani vihdoin tilaisuuden nukahtaa risaisen yön jälkeen kello 5 (uni ei enää tullut): "tosiaan: arkemme on muuten aika itkuista, huolitteko meitä vielä?". Vastaus tuli pian: todellakin! Täällä sylittelijöitä piisaa!

Lepo on tärkeintä, kun masu on ollut kipeä.

Ajatukseni matkanteosta oli selvä: tyttö saisi ensin jumppailla ja leikkiä aamupäivän, sillä huolimatta toiveestani päästä hieman liikkumaan, en kokenut järkevänä nukuttaa häntä ensin vaunulenkillä ja sitten automatkalla. Leikkien aikana saisin pakattua meille kaiken maailman kamaa mukaan, jonka jälkeen pukisin unisen, juuri syöneen tytön vaatteisiin ja sulloisin meidät kaikki, hoitoon menevän koirankin, autoon. Sen jälkeen matka taittuisi rattoisasti toisen vedellessä sikeitä ja toisen ajaessa äänikirjan siivittäessä matkantekoa. Todellisuus ei vastannut tätä, ainakaan lähdön ajalta. Tyttö itki aamupäivän niin sydäntä raastavasti, ettei häntä hennonnut jättää lähes hetkeksikään itsekseen, joten pakkaaminen tapahtui pienissä osissa, osin yhdessä toimien, ja kesti kolmisen tuntia. Syömistä (kummankaan) ei voinut ajatellakaan. Kun tyttö sitten vihdoin nukahti, olisi silloin ollut ihanteellisin aika syödä. Mutta en millään hennonnut herättää häntä, raukka kun sai vasta levon. Onneksi kummitkin olivat oikein ymmärtäväisiä, ja koska kyse ei ollut minuuttiaikataulusta, niin sovimme, että vauvan mukaan mennään. Kun sitten sopivan hetken tullen koitti tankkaus, tyttö hymyili mitä valloittavinta hymyä, kujersi ja kihersi ja sai syötyä masunsa täyteen. Matka pääsi alkamaan. Ja kaikki menikin sitten oikein hyvin. Uni maittoi matkaseuralaisella, äänikirja viihdytti minua ja pidimme molemmat taukoa Oriveden Nesteellä (kivempikin paikka olisi kelvannut, mutta oli vaikea tietää, milloin seuraava mahdollinen taukopaikka koittaisi). Aikanaan saavuimme kummeille kylään. Matka oli sujunut hienosti.

Tavaraa minulle, vauvalle ja koiralle. Vain vaunut puuttuivat kuvasta.

Varsinainen kyläily meni hujauksessa. Minulle oli jotenkin kovin luontevaa olla vauvan luona kummeilla kylässä, sillä olin ystäväni kanssa ollut opiskeluaikoina kämppiksiä vuoden verran. Huolimatta siis väliin mahtuneista vuosista, jonkinlainen kodikkuus hänen seurassaan oli aina. Tytölle riitti sylittelijöitä ja hoitajia, niin ystäväni taholta että hänen 4-vuotiaan tyttärensäkin puolesta. Tämä olisi kovasti halunnut, että vauvalle luettaisi satuja; jospa se auttaisi itkuun. Ensimmäisenä iltana vauva itki parisen tuntia, mutta ihme kyllä muina päivinä moista ei juuri masuvaivojen vuoksi ollut! Nukuimme molemmat suorastaan kuin tukit! Ihmettelinkin ensimmäisen yön jälkeen oloani; voko unesta tosiaan tulla näin hyvä olo!
Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja elelimme perheen kanssa ihan normaalia arkea ulkoilun ja kotipuuhien merkeissä. Tai no, minun käskettiin vain olla ja rentoutua, syödä rauhassa ja kädet vapaina. Aikanaan koitti kotimatka, joka niinikään sujui oikein hienosti.

Jo joulukuussa oli hieman poltellut päästä mukaan seurakuntamme keittiöpuuhiin, joka on siis vastuualueeni tiimissä. Olinkin sopinut toisen keittiötiimiläisen kanssa voivani hoitaa tammikuun kahvitukset, jota hän kyllä kovasti huolehti ja tarjosi apuaan. Onneksi sainkin hyvin porukkaa kanssani puuhailemaan, ja olikin oikein mukava, joskin hieman jännittävää, valmistautua iltaan. Leivoin kahveille suolaista piirakkaa, ja tuntui kivalta, että tällä kertaa leipomisvuoroa jakaa myös toinenkin henkilö.
Tytön kanssa olimme "sopineet", että hän söisi ennnen lähtöämme, nukkuisi keittiövalmistelujen ajan, voisi syödä messussa ja mieluusti nukkuisi sitten kahvien tai ainakin loppusiivousten ajan. Ja lähes niin tapahtuikin. Hän oli niin virkeänä messussa, seurasi kovasti lauluja ja mitä tapahtui. Loppusiivouksissa hoitelimme juttuja yhdessä, kanniskellessani tyttöä kylkeäni vasten. Sen verran oli lämmin, etten malttanut pukea kantoliinaa ylleni. Pian vauva nukahtikin ja kävin kysymässä ystävältäni syliä lainaan. Kun kaikki tiskit oli korjattu ja tavarat pakattu, tyttö vielä otti pienen välipalan ennen kotimatkaa ja sitten ajaa huristelimme kotiin hyvillä mielin. Varsin positiivinen kokemus, joskaan en toki voi luottaa siihen, että näin tulee aina käymään. Koen kuitenkin tärkeäksi, että tyttömme pääsee jo alusta pitäen seurakuntaamme mukaan ja toisaalta en halua vielä jäädä pois vastuutehtävistä, jos vaan suinkin pystyn osallistumaan. Jossain vaiheessa toki tarvitsen varmasti lastenvahtia hänelle, mutta sen aika on sitten, kun se on.

Messussa

Koen myös tärkeäksi, että vauvan kanssa oppii myös alusta pitäen kulkemaan ja kyläilemään. Toki maalaisjärjellä ajatellen, vauvan rytmiä ja jaksamista kuunnellen, jos vain ei ole ulkopuolisia aikatauluja määrittelemässä menojamme. Ja ei hän ole tuntunut pahaksi pistävän. Eilen kävimme myös äitiysfysioterapeutin käynnin jälkeen kylässä, ja vaikka itkua masuvaivojen vuoksi riitti, niin ei meistä kukaan silti oikein hätkähtänyt. Ehkä tuttavani 4-vuotias poika arasteli vauvaa alkuun. Mutta sitten pääsimme kaikki lautapelin makuun ja ujous oli voitettu. Iloitseni myös omasta luontevuudestani olla vauvan kanssa ihmisten ilmoilla, rauhoitella, hoitaa ja imettää häntä. En ole kokenut tarvetta piiloutua muualle esimerkiksi imettämisen ajaksi.

Hui, kun aika kuluu! 10,5 viikkoinen tyttömme on alkanut jo kääntyilemään kyljelleen jo noin viikon verran, ja kovasti tällä tavoin onkin jumppaillut! Aina ei leikkimaton riemut riitä, vaan silloin täytyy lähteä kuljeskelemaan hänen kanssaan tai sitten seurustellaan. Ja mikäs sen hauskempaa kuin saada vastaukseksi kujertelua ja kiherrystä, lähes naurua, sekä tuota koko kasvoille leviävää hampaatonta hymyä!

Leikit sujuvat myös kylässä!

Äitiysfysioterapeutin käynti eilen oli jo parempi. Oli mukava kuulla edellisen kerran jälkeen tekemieni lantionpohjalihasharjoitusteni todella auttaneen, ja vatsalihaserkauma oli pienentynyt kaikista kolmesta mitatusta kohdasta! Sain lisää harjoituksia sen pohjalta, miten fysioterapeutti tunnusteli ja tutki minun "heikkoja kohtiani". Seuraavan kolmen viikon aikana tulisin keskittymään navan vierellä oleviin poikittaisiin vatsalihaksiin lantionpohjalihasharjoitusten avulla. Huh, aika spesifiä!

Mieli ja olo on olleet hyviä. Eilen tosin tunsin itseni jokseenkin apeaksi istuessani kotona yksin vauvan ja koiran kanssa, kun kaikenlainen kyläily ja sosiaalisuus olivat ohi. Oliko se yksinäisyyttä? Väsymystä? Epävarmuutta? Hämmennystä? Pohdin myös jaksamistani, itsestäni huolehtimista, elämäntilanteeni muuttumista sekä odotuksiani ja toiveitani. Oliko niissä jotain apeuttavaa? Ystäväni, jolle olin laittanut lyhyen viestin, totesi, että vauvavuoteen liittyy niin monenlaisia tunteita ja kokemuksia ja moni asia varmasti selittyy väsymyksen, muutoksen, äitiysmatkan, hormonien (!!!!!) sekä parisuhdekonfliktien aiheuttamien tunteiden iloisella sekamelskalla. Tämä on ihan normaalia. Ja sinänsä kiva kuulla. Hivenen helpottavaa.
Nyt on jo uusi päivä, ilman aikatauluja. Olemme koko perhe vapaalla, ja ehkä me vanhemmatkin, siis minä ja mieheni (ei siis vain "me vanhemmat"), ehdimme olla hetken aikaa kahdestaankin.
Ja tosiaan. Täytyy muistaa, että tämä on vain vaihe.

Iskikö väsymys, kun kaikki hulina on ohi?

Päivän paras hetki - aamukahvi hyvässä seurassa

Mietin etukäteen, mahtaisiko minulle iskeä melkoinen väsymys ja uuvahdus, kun "tavallinen" arki koittaisi kaikenlaisen juhlahulinan ja -humun jälkeen. Joulu tuli ja meni, koitti uusi vuosi ja saimme kuin saimme pelattua joulupäivänä aloitetun Monopolin loppuun vielä tämän vuoden puolella. Tarkalleen ottaen kello oli 23:50, kun vein voiton. Koitti uusi vuosi. Uupumuksen sijasta sainkin yllättäen uutta tarmoa alkaessani kalenteroimaan kaikenlaisia menoja ja tapaamisia ystävien kanssa. Kuinka riemastuttavaa! Nyt menojani eivät sanelisi epäsäännölliset työvuoroni, vaan voisin sumplia menoja tyttöni kanssa paljon helpommin!

Kuka vie voiton?

Niinpä hyppäsimme aiemmin tällä viikolla ensimmäistä kertaa junan kyytiin. Edeltävästi reissu oli tosin vaatinut hieman aikatauluttamista; riittävästi aikaa tavaroiden kasaamiseen ja pakkaamiseen, auton kuorimiseen lumi- ja jääkerroksen alta sekä toivomista, että tyttö saa syötyä masunsa sopivan täyteen, jotta jaksaa reissata. Ilo olikin varsin suuri, kun sekä ensin käyty äitiysfysioterapeutin käynti että sen jälkeen tapahtunut junamatka sujuivat unisissa tunnelmissa! Hieman pohditutti vaunujen sijoitus, ja toisenkin äidin kanssa tuumasimme iskevämme ne penkkien väliin. Juna oli sen verran väljä, että näin kehtasi tehdä ja samaa sanoi konduktöörikin, kun tarkistin asiaa. Mutta iso käden ojennus VR:ltä, kun suo meille vaunujen kanssa liikkuville mahdollisuuden mennä tiettyjä matkoja ilmaiseksi! Se minua jaksaa vieläkin hämmentää. Näitä kummireissujahan voisi tehdä enemmänkin! 😉
Toki paikan päällä tyttöä sitten itketti; liekö masu jälleen vaivannut. Siinä sitten häntä vuorotellen heijasimme, tytön voinnin mukaan leikitimme ja välillä otettiin unet meidän jatkaessa juttuamme. Lopulta oli lähdettävä kotimatkalle, joka sujui niinikään unessa. Hieman tyttö parahti loppumatkalla, joskin vaunuja heijaamalla sekin helpotti. Paluumatkan teimme vaunun "eteisessä", joka ei sekään hassumpaa ollut.

Junareissulla uni maittoi

Me kyläluudat olemme ehtineet jo muutamaan muuhunkin paikkaan kylään, joka on ollut niin mukavaa. Samalla on päässyt vähän tuulettumaan kotinurkista (, vaikka eipä niissä ole valittamista), vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia ystävien kanssa ja muutenkin tuomaan vauvan kanssa liikkuminen itselle tutummaksi. En ole onnekseni kokenut tuota sekä vauvan hoitamista ja imettämistä muiden seurassa epämiellyttäväksi. Näin olin sen toivonut menevänkin ennen vauvan saamista. Toki hänen oloaan kuunnellen, mutta silti rennosti tullen ja mennen.

Ensimmäinen yökyläilykin tapahtui viikko sitten käydessäni tytön kanssa vanhemmillani. He halusivat ottaa meidät luokseen, passata ja auttaa. Kuinka vaikeaa vain olla ja istua paikoillaan! Samaan aikaan tosin näin, kuinka onnellisia he olivatkaan saadessaan meidät seurakseen ja voidessaan sylitellä ja hoitaa tyttöä. Oli puusaunaa, sylittelijöitä, pedin petaamista, aamupalaa sekä leppoisa pyhäpäivän vaunulenkki kylänraiteilla. Ja kyllä, olo oli todella rentounut.
"Tulkaa vaan uudelleen!", äiti kehotti silmät sädehtien. Lupasin pitää mielessä, mutta sitten tulisin jo auttamaan!

Lenkkitouhuja

Toisaalta on myös erittäin virkistävää päästä keskustelemaan jostain aivan muustakin kuin vauvan hoidosta. Olo on - sanoisinko - kupliva esimerkiksi eilisistä teemoista, joita käsittelimme ystäväni kanssa. Hänen kanssaan olemme lähetelleet usein ääniviestejä, jolloin olemme molemmat kokeneet olevamme toisiamme paljon lähempänä. Nytkin jutut rönsysivät vieläkin enemmän, ja vaikka osa teemoista olikin vaikeita ja kipeitä, niin koin suurta nöyryyttä, kiitollisuutta, avoimuutta ja oppimishalua saadessani kuulla ja keskustella näistä asioista. Toki jutunjuurta löytyy aina jo omasta takaakin, mutta tällä kertaa maratonkeskustelujen aiheuttaja oli eräs podcast-jakso, jonka ystäväni linkkasi minulle. Kuinka virkistävää keskustella jaksosta, joka oli saanut mieleen ajatuksia niin omasta tämän hetkisestä elämästäni, lapsuudestani, maailman tilanteesta, yhteisöistä, joissa elämme, omista ennakkoluuloista ja -asenteista, kipukohdista, tutkimusmatkasta itseen, identiteetistä ja sen muodostumisesta sekä yleisesti ottaen siitä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen. Jos tällainen intoutunut, joskin ei ihan älyttömästi valaiseva, myyntipuhe tehosi, niin suosittelen kuuntelemaan Toivola: Miina Savolainen -jakson. Voi olla, että jakso ei puhuttele kaikkia yhtä monipuolisesti ja syvästi kuin minua, mutta minulle se tuli hyvin lähelle.

Kävin tosiaan äitiysfysioterapeutilla tarkistaakseni tilanteeni asiantuntijalla. Saatoin ehkä kertoa täällä, että olin käynyt juoksulenkillä jälkitarkastuksen jälkeen lääkärin annettua luvan palata pikkuhiljaa kohti omaa liikkumista. Netti on täynnä ristiriitaisia ohjeistuksia, ja sain myös eräältä ystävältäni vinkin äitiysfysioterapeutista, jolla hän oli itse käynyt.
"Jos yhtään mietityttää, kannattaa tarkistuttaa," hän sanoi.
Ja kiinnostuin. Sain ajan jo melko pian, enkä kokenut hyväksi käydä ennen sitä juoksemassa, vaikka olo olisikin sallinut sen. Mitään hallaa en ainakaan saisi aikaan odottamalla asiantuntijan mielipidettä.
Kerrottakoon, että alkuperäinen ajatukseni oli ollut, että vasta 6 kuukauden kuluttua synnytyksestä saisi mennä vasta kokeilemaan juoksemista. Ja näinhän tuo fysioterapeuttikin kertoi. Olin jo uumoillut näin tapahtuvan ja ajatuksissani totutellutkin siihen. Katsottiin sitten ryhti sekä vinkkiä sen korjaamiseen. Eipä tuotakaan ollut itse huomannut. Sitten hän tarkisti vatsalihaserkauman tilannetta tunnustellen sekä mitaten kolmesta eri kohdasta. Lantionpohjalihakset tarkistettiin myös, ulkopuolelta tunnustellen. Oli aika yllättävää, että erkauma oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi, mitä lääkäri oli sanonut. Ja lantionpohjalihaksissa ja niiden harjoittamisessakin olisi myös petrattavaa. Eipä niitä harjoituksiakaan kukaan ollut koskaan kunnolla ohjeistanut. Olin tehnyt niitä väärin, joskin säännöllisesti.
Tekstiä kyllä riitti, ja osa asioista oli kysyttävä ja tarkistettava (ei siis mitenkään selkein henkilö siinä mielessä). Mutta kaiken kaikkiaan käynti oli valaiseva. Pidän tosin itse hieman kannustavammasta tavasta esittää asiat ja rohkaista tekemään. Tämän fysioterapeutin kanssa häiritsi hieman se, etten aina ottanut selvää, oliko kyse normaalista tilanteesta suhteessa siihen, että olen synnyttänyt vasta 9 viikkoa sitten tai onko tilanne toivoton vai voiko asialle tehdä kenties jotain. Toivottomalta ja huonolta nimittäin terapeutin kommentit kuulostivat, vaikka tarkennettuani asiaa niin ei kuitenkaan ollut. Siispä treenaamaan lantionpohjalihaksia ja tarkistuttamaan tilanne uudelleen kolmen viikon päästä.

Nyt minua kutsutaan. Olikin jo aika päästä hetkeksi kirjoittelemaan, joka tuntuu arjen keskellä unohtuvan. Olo on hyvä, joskin hieman väsynyt viime yön pätkittäisyydestä ja vauvan itkuisuudesta johtuen. Perusfiilis on kuitenkin iloinen ja onnellinen. Koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Arjen iloja, vauvan päiväunet ulkona

Tytön ensimmäinen joulu

Pieni tonttutyttö ei ole oikein ymmärtänyt usean päivän hulinaa ja kyläilyä, mutta meille vanhemmille nämä joulunajan päivät ovat olleet merkityksellisiä. Tosin kahden vuorotyöläisen joulu osuu yleensä sellaiselle päivälle, jolloin molemmilla on vapaapäivä. Tänä vuonna mies oli valitettavasti aattoillan töissä, joten meidän perhejoulu ajoittui joulupäivälle.

Onhan tämä kaikki jännää. Koristella kuusi (vaikkakin miehen kanssa vuorotellen tytön oltua kovin itkuinen tai seuraa vailla), valmistella joulua, kuunnella joululauluja, paketoida lahja. (Olimme sopineet, ettemme tänä vuonna hankkisi mieheni kanssa lahjoja lainkaan toisillemme. Tytölle olin hankkinut viikko aiemmin leikkimaton ja vanhemmilleni teetin vuosikalenterin vauvan kuvista.) Mutta kaikista jännintä oli viettää itse joulua. Pakkasin autoon vauvan, koiran, pikkulahjan, vauvan hoitokassin, koiran hoitokassin, saunakamppeet, omat tavarat, piparimutakakun ja kenties muutaman muunkin tavaran ja hyppäsin sekaan itsekin. Isääni nauratti nähdessäni minut kaikkien kassien ja nyssäköiden kanssa. Aattoiltapäivä pääsi käyntiin. Äitini olisi kovasti halunnut, että tulemme "herroiksi", vaikka mielelläni tekisin ja auttaisin. Joka vuosi sama juttu. Tänä vuonna tosin äidillä oli jäänyt joitakin pikkuhommia kesken, joten pääsin silitys- ja kattauspuuhiin; aina silloin tällöin. Tytöllä iski ilmeisesti tiheän imun kausi, ja vaikka olo muutoin olikin varsin tyytyväinen, niin jonkinlainen kolo tuntui pikkumasussa olevan vähän väliä. Etukäteen olin jännittänyt iskisikö rotarokotteen pelotellut sivuvaikutukset joulumme riemuksi ja ratoksi (tätä varten olin varustautunut kokonaisella vaippapaketilla sekä parilla vaihtovaatekerralla), joten otin tiheät syömiset varsin tyytyväisenä vastaan. Kipaisin välissä joulusaunassakin heittämässä yhdet löylyt. Tehonautiskelua.
Lopulta kaikki oli valmista, isoisäni siskonsa kera saapuneet, joululaatikot nostettu leivinuunista, rosolli ja muut joulusalaatit asetettu pöydälle ja nousimme kuuntelemaan jouluevankeliumia. Tällä kertaa äitini luki sen Karjalan Rautun murteella, joka olikin mainio versio. Tyttö jäi torkkumaan ja ajoittain leikkimään leikkimatolle hihkuen itsekseen roikkuvia leluja, kun taas me muut saimme ruokailla rauhassa. Äitini oli laittanut taas parastaan, ja toki samoilla resepteillä tehdyt ruoat olivat kovin perinteisiä ja toivat mieleen muistoja monien vuosien ajalta. Mikä siinä onkin, että ne tietyt elementit - pöytäliinat, ruokien maut, pähkinä-rusinasekoitus, valaistus, perinteet - tuovat sen joulun tunnun. Oli harmillista, ettei mieheni päässyt seuraamme, mutta onneksi meillä oli odotettavissa myös oma joulumme. Meilläkin alkaa onneksi olemaan jo omia perinteitä ja jonain vuonna koittaa se joulu, jolloin vietämme sitä ensin omalla perheellämme ja muodostamme kokonaan oman kuvion. Jospa tytöllemme jäisi mieleen myös tuttuja tuoksuja, värejä, kuvioita, musiikkia, makuja, jotka jäisivät hänen muistojensa joukkoon.

Joulupäivänä vietimme joulua oman perheen kesken, eikä se mennyt aivan niin rauhallisesti, kuin edellinen ilta oli mennyt. Vauva itkeskeli ja oli tyytymätön oloonsa likipitäen kello 15 lähtien aina puolille öille. Silloin me kaikki sammuimme. Taituroin jouluateriani kanssa yhdellä kädellä yrittäen hyssytellä tyttöä toisella (syöminen ei ollut tällä kertaa ratkaisu pulmaan). Aloittelimme optimistisesti myös Monopoli-pelin (jee! Vihdoin vapaaehtoista peliseuraa!), mutta jouduimme lopulta antamaan periksi, kun jo kolmas jatkamisyritelmä päättyi siihen, kun lähdin heijaamaan tyttöä ympäri asuntoa. Peli odottaa edelleen vierashuoneessa keskeneräisenä; kenties se saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella. No, olen tyytyväinen, jos saan edes joskus lautapelikaverin, vaikka sitten pikkupätkissä. Yritimme katsoa tekstitettyä elokuvaa, mutta tämä yritelmä kaatui siihen, että taisin torkahtaa. Harmillista kyllä, että ensimmäinen perhejoulumme sujui hiukan rauhattomissa tunnelmissa, mutta pikkupätkissä olemme saaneet nauttia joulustakin, vaikka ei aivan yhtäjaksoisesti. Tosin tuossa hötäkässä jäi kokonaan ottamatta perhekuva joulustamme.

Tapaninpäivänä suuntasimme jälleen vanhemmilleni maalle, tällä kertaa koko porukalla. Jouluateria sujui jälleen niinikään säestyksen saattelemana, mutta minulta suorastaan evättiin rauhoitteleminen, jonka vanhempani halusivat kernaasti hoitaa. Eipä tyttö tuossa vaiheessa vaikuttanut muuta vailla olevankaan kuin viihdyttämistä. Se siitä rauhallisesta ateriasta jälleen.
Koitti lahjojen antaminen. Olin hihkunut meidän lahjaamme jo hyvän aikaa, ja naurahdinkin vanhemmilleni, että taisi iskeä paineita, kun nyt heidän "täytyy" innostua kovasti hehkuttamastani lahjasta. Mutta täytyy onneksi sanoa, että innostusta ei todellakaan tarvinnut yrittää. He olivat aivan haltioissaan tytön kuvista. Lopulta isä näytti heidän viimeisimmän matkansa kuvia, jonka jälkeen kehotti meitä kaikkia siirtymään toiseen huoneeseen. Siellä odotti diaprojektori, joka hurisi lapsuudesta tuttuun ja nostalgiseen tapaan! Katsoimme vielä diakuvia samasta kohteesta, joskin 25 vuotta aiemmin. Siellä minäkin viipotin hiekkarannalla menemään, Minni Hiiri -uimapuvussani, vaaleat hiukset hulmuten, lapsen into silmistä säihkyen. En voinut olla miettimättä tytärtämme ja tätä merkillistä sukupolvien jatkumoa.

Tapaninpäivä jatkui perinteisillä kotakahveilla mökillä. Tämä oli ollut minun ehdotukseni, sillä kaipasin itse jo metsään, mutta halusin viedä myös tyttömme hänen ensimmäiselle retkelleen. Hetken käyskentelimme mökin pihalla talvista luontoa ja pientä auringonpilkahdusta ihaillen ja kävimme sitten kahvipöytään kotaan, jossa kamina oli saanut jo aikaan suloisen pienen lämmön. Siinä kelpasi pienenkin olla.

Jollain tavoin olen huokaissut, kun joulunpyhät ovat olleet ohi. Monenlainen hulina ja kekkereiden suunnitteleminen ja viettäminen ovat kestäneet oikeastaan tytön syntymästä lähtien, ja vaikka olenkin kaikesta nauttinut, niin nyt odotan arjen tasaantumista ja sitä, että saa alkaa jo miettimään aivan tavallisia asioita. Viime päivinä olenkin googletellut sopivia leluja kaksikuiselle, vauvauintia, perhekerhoa,  kehitysvaiheita, unirytmejä ja etenkin talvipukeutumista. Tyttö tuntuu kasvaneen ja kehittyneen aivan hujauksessa. Nykyään hän katselee jo silmät suurina, seuraa, huitoo käsillään leikkimaton kaaren leluja, päästelee epämääräisiä kurkkuääniä ja lähes nauraa. Meille on alkanut muodostua jo pieniä omia leikkejä ja nautin sydämeni pohjasta kylpyhetkistä, leikkituokioista sekä tytön ilmeistä ja eleistä. Puhumattakaan imetyksestä. Miten ihanaa.

Juhlahumun jatkoa

Juhlahumua on piisannut ja tänään saattaa olla hetkeksi päivä, jolloin ei tarvitse valmistella tai viimeistellä mitään. Maanantaina vielä vaivasi hienoinen turnausväsymys ristiäisistä (toki kierroksilla olosta johtuvat vaivaiset 3 tunnin yöunet saattoivat hieman vaikuttaa asiaan), mutta en juuri antanut itseni "lysähtää" vielä huilailemaan. Tavoitteeni oli saada ristiäisten kiitoskortit matkaan joulukorttien kanssa siitäkin huolimatta, ettei minulla vielä maanantai-aamuna olla mitään valmiina. Hetken aikaa jo luulin, että tuon päivän saavutukset tulevat jäämään melko laihoiksi, vaikka kyllähän tiskikoneen täytöstä nyt voi olla tyytyväinen, heh. Niin vain innostuin kuvaamaan tyttöä ensin ristiäistamineissa ja sitten joulutunnelmissa erilaisine rekvisiittoineen. Oli sentään hauskaa! Välillä tankattiin niin maitoa kuin untakin ja sitten taas jatkettiin. Toki kuvissa oli ehkä yksi suht onnistunut sadassa kuvassa, mutta onneksi nykyään voi räpsiä. Kuvausprojektin päätteeksi tyttö nukkui levollisesti vierelläni ja minä nyyhkin kuvia ja niissä olevaa rakasta tyttöäni. Voiko olla ihanampaa!

Kävimme Pikkutonttuni kanssa myös viemässä jouluterveisiä työkavereilleni. Miten kiva oli nähdä niin monia tuttuja sekä esitellä omaa ihanaani. Tonttu oli vieraskorea nukkuen koko visiitin ajan, mutta oli hänessä silti ihasteltavaa. Sivumennen mainittakoon, että oli myös perin outoa ja ajatuksia herättävää käydä työpaikoilla (molemmilla osastoillani, vaikka toki olen nykyisin virallisesti vain toisella). Ajatukset ovatkin pyörineet tuon jälkeen silloin tällöin työelämässä, paluussa ja millaista se olisi, mistä itseni löydän sitten aikanaan. Tällä hetkellä ehdottomasti paras paikka on nyt tyttäreni kanssa kotona, se ei muutu miksikään. Mutta kaikkea sitä tuleekin aprikoitua.

Sain tuolla samaisella reissulla teetettyä valokuvia, kun lopulta olimme tehneet päätöksiä kiitos- ja joulukortteihin päätyvistä kuvista. Käsinkosketeltavia valokuvia katsellessani meinasi taas tulla itku. Eikä! Mikä söpöläinen! (Otan täydet oikeudet kehua ja ihastella omaa muruani täällä, sillä onhan kyseessä oma blogini ja sen sisältö. Heh. Jokaiselle se oma lapsi on maailman söpöin ja ihanin.) Ilta kului sitten askarrellen posket innosta punottaen ja joululauluja kuunnellen. Tällä hetkellä kortit ovat matkalla vastaanottajilleen, joten siltä osin tuntuu, että osa joulun urakasta on valmiina ja ristiäisjututkin ovat nyt kunnossa. (Kun vielä järjestäisi kaappiin piilotetut lahjakassit.)

Eilinen oli sitten mitä kummallisin päivä. Sattui nimittäin niin, että kaiken koko syksyn kestäneen juhlahumun (luen tähän äitiyslomalle jäämisen, vauvakutsut, vauvan syntymän ja ristiäiset sekä lisäksi ajoittaiset vauva-onnen hehkuttamiset somessa) lisäksi allekirjoittaneella sattui olemaan vielä syntymäpäivä. Normaalisti pidän juhlista ja vaikka en varsinaisesti odota olevani juhlien keskipiste, niin nautin todella paljon siitä, kun voin kutsua ihmisiä luokseni, suunnitella ja laittaa heille, tehdä hyvää ja saada viettää porukalla kivaa aikaa. Lahjat ja synttärihumu eivät ole se pointti ja se onkin vähentynyt aikuisiällä. Mutta ihmiset on se, mitä odotan eniten synttäreiltä. Nyt oli tiedossa ilta, jolloin mies olisi töissä ja me tytön kanssa olisimme olleet kaksin kotona. Niinpä halusin kutsua ystäviä kakulle. Mitä lähemmäs päivä kuitenkin tuli, sen vaivaantuneemmaksi koin oloni. Kaiken koetun lisäksikö pitäisi vielä "juhlia" minua?! Vitsailin jopa, että "anteeksi, että satuin syntymään tänä päivänä.." Ei pidä käsittää väärin, päivä oli toki onnellinen ja iloitsin onnitteluista, niin Facebook-, Whatsapp- viesteistä kuin puheluista ja etenkin illalla vietetystä ajasta ystäväjoukon kesken. Mutta jotenkin syntymäpäivä ja tyttöön liittyvien hulinoiden lisäksi tämä tuntui aika ylimääräiseltä ja oudolta. Mitä tässä nyt enää juhlimaan ja onnittelemaan, etenkään minua. Painotinkin meille tuleville, että vietetään nyt ihan vaan tyttöjen iltaa (kera 1v 5kk ja 6 vk ikäisten poikavahvistusten) ollen ja nauttien. Siitä koin siis voivani olevani onniteltava, että minulla oli niin ihania ystäviä elämässäni, lähellä ja kauempana!

Tytöllä oli vielä yllätys minulle. Viime yönä saimme nimittäin nukkua kello 1-6:30. Aika luksusta.

Tytön suuri juhla

Tosiasiassa olisin voinut mennä eilen aikaisin nukkumaan, kun tyttökin oli aikalailla unten mailla, mutta kerrankin jäin itsekseni kukkumaan hereille. Ja sitten kuitenkin herään virkeänä kello 4 saamatta enää unta. Kai sitä jollain tavoin käy edelleenkin kierroksilla, vaikka mieluista "stressiä" tämä onkin ollut. Eilen saimme nimittäin viettää tyttäremme ristiäisiä. Varsinaista stressiä en oikeastaan ollut kokenut enää sitten paikan vaihdoksen, vaan sen sijaan olin pelkkää intoa ja odotusta täynnä. Voi, kuinka nautinkaan touhuamisesta, leipomisesta, juhlien pohtimisesta ja suunnittelemisesta! Edellisenä päivänä leivoin vielä suolaisen piirakan ja kakkupohjat toiseen kertaan, sillä en ollut ollut oikein tyytyväinen aiemmin tekemiini (niin, liekö tuo sitten pedanttiutta vai ankaruutta itseä kohtaan). Minulla oli pöydän kulma täynnä erilaisia listoja liittyen juhlien eri vaiheisiin ja valmisteluihin ja näin ollen olin jo iltapäivästä niin valmis, kuin vaan voi olla, pakkaustenkin suhteen. Toisinaan viimeinen yö ennen jonkin jännittävän tapahtumista voi mennä vähän harakoille, mutta täällä kävikin niin, että tyttö söi kaksi tuntia ja itki masuvaivojaan nelisen tuntia. Vitsailin, että näinköhän hän sai ramppikuumeen, kun olin niin intoillut hänellekin tulevasta juhlapäivästä. Niin tai näin, niin minä nappasin itselleni oikein mojovan migreenityyppisen päänsäryn, joka piti vielä tiukasti otteessaan pitkälle seuraavaan aamuun ja päivään.

Ristiäispäivä valkeni siis sellaisessa olossa, että jouduin lopulta vain toimittamaan asioita mekaanisesti suorittaen toivoen, että huono olo hellittäisi jossain vaiheessa. Kehotin meitä juhlapaikalle auttamaan tulevaa äitiänikin ottamaan rohkeasti ohjakset käsiinsä, jos minun järkeni ja logiikkaani eivät tunnu enää pelaavan. Mutta lopulta kävikin niin, että saavuttuamme juhlapaikalle oli päivänsankarilla jo sellainen kolo masussa, että ruokataukoa oli pakko pitää ja minä huhuilin ohjeistuksia sohvan nurkasta. Onpa tuokin oppimisen paikka, että osaa olla sivussa ja luottaa asioiden sujuvan hienosti. Ja sujuivathan ne!

Sukulaisia ja ystäviä alkoi saapua paikalle ja yritin ehtiä käydä heitä moikkaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi vauva sylissä ja talvikengätkin vielä jalassa. Pikaohjeistukset kakun koristelusta, jonka oli määrä tapahtua vasta mahdollisimman lähellä tarjoilua, valokuvaajankin saapuminen paikalle ja kastemekon pukeminen prinsessalle. Kastetilaisuus sai alkaa.

Seistessämme siinä kaiken väen edessä, me, pappi-ystävämme sekä kolme kummeiksi lupautunutta ystäväämme yhdellä sylissään kastemekkoon puettu tyttäremme tajusin taas tilanteen ihmeellisyyden. Todellako! Onko se todella meidän tyttäremme, kenen ristiäisiä saamme nyt viettää?! Ystävämme puhuessa kasteen merkityksestä, lapsesta ja pienen elämästä sekä meistäkin jouduin tuijottelemaan lattiaa pohtien, että kaiken muun taisin huomioida, mutta en nenäliinaa itselleni. Sentään olin hankkinut vedenkestävää ripsiväriä. Pappi puhui nimittäin niin kauniisti ja koskettavasti samalla, kun näin sivusilmällä sylikummin, hyvän ystäväni, heijaavan rauhallisesti nukkuvaa tyttöämme, ettei itku todellakaan ollut kaukana.

Kastetilaisuuden tärkein osuus on toki kaste itsesään, mutta sitä ennen tuli myös tietoon nimi, jonka olimme antaneet tytölle. Katselin papin lausuessa nimeä ystäviemme ja sukulaistemme ilmeitä. Kukaan ei ollut osannut odottaa valintaamme, mutta myöhemmin kuultujen sanojen myötä moni ihasteli valintojamme. Tyttäremme sai kolme nimeä, joista yksikään ei ollut kummankaan suvusta, eikä niillä ollut mitään tarinaa. Nimet olivat kauniita ja ne sointuivat hyvin yhteen. Kuinka kutkuttavaa, kun nyt tytöstä saattoi puhua hänen oikealla nimellään! Tähän mennessä olin tosin onnistunut lipsauttamaan nimen jo muutamaan kertaan, mutta ei edes siinä vaiheessa, kun olin ähkäissyt: "oho! Anteeksi!", ollut äitini aivan tajunnut kuulemaansa, kun ei ollut saanut nimestä selvää.

Kaste oli koskettava. Pappi kastoi rauhallisesti nukkuvan tyttäremme ja piirsi pään päälle ristinmerkin. Minä sain kuivata pään äitini aikanaan minun ristiäisiäni varten tekemällä ristiäisliinalla. Huimaa. Oman tyttäreni. Lopuksi mies sai pidellä papin antamaa kastekynttilää ja päätimme kaste- ja rukoustilaisuuden laulamalla vielä Onneni on olla Herraa lähellä -virren papin säestäessä kitaralla. Sen jälkeen otimme kuvia eri kokoonpanoilla ja tyttö kiersi sylistä toiseen. Hetki oli hauska ja naurua riitti.

Sitten vieraat pääsivätkin kahvipöytään, kun taas päivänsankarilla koitti myös nälkä ja siirryin hiukan sivummalle häntä syöttämään. Oli ihana kuunnella ihmisten puheensorinaa ja osa kävi pitämässä meillekin seuraa. Kovin kauan ei prinsessa jaksanut syödä, sillä juhlahumu oli sen verran uuvuttavaa, että ateria jäi pienemmäksi. Minulle tarjottiin kovasti apua, jotta pääsisin itsekin kahville ja olikin aika erikoista saada juoda kahvi kuumana ilman, että ketään täytyy hytkyttää tai syöttää sylissä samaan aikaan. Olin onnellinen siitä, miltä kaikki näytti; hommat sujuivat, tunnelma oli iloinen ja lämmin, kattaus näytti kauniilta kynttilöiden, kukkien ja nimitaulun koristaessa kokonaisuutta. Ystäväni olivat koristelleet kakut paremmin, kuin olin visioinut ja ne olivat niin hienoja! Yritin saada kierreltyä eri porukoissa tervehtimässä ihmisiä, vaikka melko lyhyiksi visiiteiksi ne jäivät. Tyttöä kierrätettiin sylistä syliin, eikä hän ollut moksiskaan. Kolme pientä tyttöä olivat kovin kiinnostuneita vauvasta ja silittelivät ja lepertelivät hänelle, minkä vain ehtivät. Kehotin ihmisiä ottamaan mukaansa pöytiin koristeiksi laittamiani tytön jalanjälkien kuvia, jotka olivat jääneet yli isänpäivä- ja kutsukorteista.

Aikanaan alkoi olla hyvästien aika ja kuulin keittiöstä tiskikoneen hurinaa ja astioiden kilinää. Juhlat alkoivat olla ohi. Ehdin hädin tuskin pyyhkimään pöytiä, kun minua jo kehotettiin vain olemaan ja nauttimaan vielä päivästä. Keittiöhommat olivat hoidossa tehokkailla ystävilläni, ja olo tuostakin suuresta avusta oli hämmentyneen onnellinen. Vielä viimeinen silmäys siistittyyn juhlapaikkaan, valojen sammutus ja ovien lukitseminen. Nytkö ne olivatkin jo ohi? Ilta meni meidän kaikkien maatessa sohvalla väsyneinä. Tuntui oudolta, että nyt kovasti suunnittelemani juhlat olivat siinä, eikä minulla ollut edes kuvia päivästä. Tästä olin päättänyt ottaa vapauden, sillä tulisimme kyllä saamaan upeita kuvia kahdelta ystävältämme. Mutta päivä tuntui epätodelliselta, kun ei ollut edes kännykkäkuvia, joita katsella. Siitä huolimatta, että edessämme oli lahjakasseja ja onnittelukortteja sekä pöydällä kauniita kukkakimppuja.

Olo on ilosta kupliva. Tyttäremme ensimmäiset juhlat, kastejuhla. Ja nyt hänellä on myös nimi!

Maailma laajeni

Kävin viime viikon torstaina tytön kanssa kahdestaan kaupungilla. Voi että, se oli hauskaa! Toki vähän jännitti alkuun, mutta se oli lähinnä innosta kihelmöivää jännitystä. Huvitti, kuinka havahduin katsomaan tuttuja asioita aivan uudesta vinkkelistä. Kahville mennessä (tästä aloitin. Se piti saada ainakin onnistumaan.) oli katsottava, kuinka vaunujen kanssa liikkuu, miten tuon tarjottimen pöytään, minne voin asettua. Tai sitten eri liikkeissä kiertäminen, sovituskoppeihin meneminen (minne vaunut?), toiseen kerrokseen kulku hissillä, vauvan hoito, imetys sekä oma vessassa käyminen. Kaikkiin löytyi ratkaisu, mutta nauratti, kuinka pöllämystynyt olin ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen. Olin ilmeisesti ollut liian tehokas listoineni ja systemaattisine kulkuineni, että oikein ihmettelin, että mitä sitten pitäisi tehdä. Mitä ihmiset yleensä tekevät ostoskeskuksissa? Halusin kuitenkin kokea juuri tuon vauvan hoidon sekä imetyksen. En kuitenkaan tohtinut vielä imettää käytävällä istuen, vaan hakeuduin verhon taakse nojatuolille. Ja se olikin miellyttävä kokemus! Kaiken kaikkiaan olin varsin kiitollinen tarjoilijalle, joka halusi auttaa tuomalla kahvini minulle pöytään, siisteistä ja mukavista tiloista ostoskekuksessa, lapsiperheitä huomioivista ratkaisuista, kätevistä vauvanhoitopisteistä ja miellyttävistä imetysnurkista. Kirsikkana kakun päällä vielä erään lastenvaateliikkeen myyjä lupasi heijata vaunuja, jos vauva itkisi, sillä aikaa, kun sovitin imetyspaitoja. Ajoin kotiin kuplien. Iltalenkillä olin varma, että mikäli viima ei tempaisisi minua mukaansa, leijailisin pian taivaalla ihan vain ilosta kuplien. Tästä se maailma aukeaa!

Sen jälkeen on sitten tullut käytyä monessa paikassa tytön kanssa, ja oleminen ja asioiden hoitaminen ovat käyneet luontevammiksi. Miten olenkaan nauttinut ihmisten keskellä olemisesta sekä itsenäisemmästä kulkemisesta! Eilen olimme koko päivän kaupungilla sekä kyläluutailemassa ystäväni ja hänen lähes saman ikäisen vauvansa luona. Miten hauskaa tuokin oli. Toki lähteminen vaatii aina enemmän suunnittelua ja pakkaamista, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta ja hyvältä.

Yksi merkittävimmistä reissuista oli sunnuntain messu, jonne pääsimme vihdoin koko perheenä, 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Tunne oli innostava, jännittävä, kömpelö ja onnellinen. Iloitsin kaikista ystävistämme, joita tuli joka suunnasta onnittelemaan ja katsomaan pientä tyttöämme. Oli jännittävää ja kummallista tulla niin tuttuun paikkaan, mutta silti keskeltä sitä vauvakuplaa, jossa olin ollut monta viikkoa. Kaikki ei ollutkaan enää samaa tuttua, vaan tästä lähin se tulisi olemaan kovin erilaista. Jotenkin myös kuplasta tuleminen ihmisten ilmoille tekee vauvan olemassa olon vieläkin todemmaksi. Ei se ole vain kuplaa, vaan täyttä totta! Messu tuntui tosin menevän meillä molemmilla hieman ohi, sillä vilkuilimme vähän väliä vieressäni turvakaukalossa puolinukuksissa olevaa tytärtämme. Sitten hänelle iski nälkä. Olin vakaasti päättänyt huolehtia imetyksestä vaikka sitten kirkonpenkissä istuen, mutta voi sitä paidan kankaiden räpläämistä! Muistin sentään, etten voi aivan miten sattuu availla ja nostella paitaa, vaan pitäisi huomioida muitakin. Lopulta vauvaa alkoi niin hermostuttamaan, että koin paremmaksi siirtyä hieman sivummalle imettämään. No, ei siis aivan mennyt putkeen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Merkittävin hetki messussa oli silti kaikkien ystävien näkemisen, vauvan kanssa olemisen ja messun kokonaisuuden lisäksi ehtoolliselle meneminen. Olin odottanut pitkään sitä, että saisin viedä tyttömme siunattavaksi. Ystäväni siunatessa häntä mieli oikein herkistyi. Tänne alttarille olin niin monta kertaa vienyt meidänkin lapsitoiveemme ja tässä tämä aarre nyt oli!

Kaiken reissaamisen ja kulkemisen lisäksi olo on vauvalla ollut edelleen aika hankala iltaisin ja iltayöstä. Olen pohtinut koliikin mahdollisuutta, mutta miettinyt masuvaivojen johtuvan kenties D-vitamiinista. Ihanasta messusta kotiuduimme itkun säestäessä ja sitä kestikin sitten kuutisen tuntia. Seuraavana päivänä hankin kaupunkireissullamme D-vitamiinisuihketta. Se päivä tuntui olevan heti jo erilainen.
Mutta tänään sain kuulla neuvolassa, että suihketta ei suositella sen huonon imeytymisen vuoksi. Olen hämmentynyt tästä. Suihketta on suositeltu monessakin paikassa, kuten jossain neuvolassakin. Kuulemma pitäisi kokeilla mieluummin vesiliukoista tippaa. Päätin kuitenkin antaa suihketta ainakin tämän viikon, jotta ristiäisiin päästäisi rauhallisemmilla oloilla. Muuten neuvolakäynti meni aika hyvin, mitä nyt vauva oli aika kiukkuinen ja pissasi minun, paitani ja reppuni päälle ollessani ottamassa puhdasta vaippaa hoitokassista. No, mitäs herätettiin juuri syönyt ja makeille unille nukahtanut tyttö... Hämmensi toisaalta myös se, kuinka terveydenhoitaja oli joka vaivaan tarjoamassa lääkettä tai itkuisuuteen helpottavaa patjaa. Selvähän se on, että vauvalle nousee maitoa suuhun tai hän pulauttaa, jos häntä aletaan kääntelemään pian syömisen jälkeen. Ei se silti tarkoita refluksia tai ilmavaivoja...
Mutta näistä huolimatta käynti oli hyvä, pääasiassa sen osalta, että tyttö on kasvanut hienosti ja nyt meni jo neljä kiloa rikki!

Täällä virittäydytään hiljalleen joulukuun tunnelmiin jouluradion sekä -valojen merkeissä. Joulukuun alku on mennyt itseltäni hieman ohi ristiäisvalmistelujen keskellä, mutta otan tämän tällaisena vaiheena ja teho-intoilen joulua sitten niiden jälkeen. Ristiäisvalmisteluihin kuuluu oikein hyvää ja odotan niitä innolla, mutta myös haikeudella. On ollut ihanaa leipoa, suunnitella, valmistella ja odottaa juhlia, tyttäremme kastepäivää. Pian juhlat on juhlittu! Nyt ei tunnu stressaavan mikään; tilapulmakin sai hyvän ratkaisun. Olisi jo ihana päästä kutsumaan rakasta omalla nimellään muidenkin kuullen.