Ei näin

Tänään on ollut aamu, jolloin olen huomannut vaikeaksi nousta ylös. Ei sängyssäkään ole oikein hyvä olla, sillä olen ottanut käyttöön uuden, ihan liian paksun tyynyn, ja niskani on kipeä. Mutta ei vain tekisi mieli nousta. Miksi pitäisi? Lopulta kaikki fyysiset syyt komentavat ylös; on vessahätä, janottaa ja on nälkä. Huomaan miettiväni, että miksi on oltava koko ajan nälkä, vaikka vain itseäni varten syön.

Ota minulta pois tämä suru, Jumala.

Tällaista minä en todellakaan halua. Että itkeä tihrustan milloin mistäkin asiasta, joudun miettimään syitä päiville, etsimään iloa, pakottautumaan nauttimaan asioista, joista tiedän nauttivani. En todellakaan halua olla jatkuvasti surumielinen, raskas(öh. meinasin kirjoittaa raskaus)mielinen, ahdistunut tai sellainen/tällainen, joka ei osaa miettiä muuta. Mutta eihän tuo edes pidä paikkansa. Niin. Olenhan tällä kuluneella viikolla ollut oikeasti todella inspiroitunut ja innostunut esimerkiksi omasta ilta-ajasta miehen mentyä jo nukkumaan. Mieltä on oikein kutkuttanut, kun olen uppoutunut eri blogeihin ja sivustoihin lukiessani luonnonkosmetiikasta, BDA-vapaista muoveista, ekoteoista ja sokerittomista herkuista. Ja sitten olen innostunut tuosta tunteesta. Olla innostunut jostakin. Ja sitten: olla innostunut jostakin muusta kuin selvittämään erilaisia asioita liittyen lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin. Mutta silti huomaan, että tapahtui yksikin hieman hankalampi asia (kuten se, että koira sotki keittiön maton tai että poltin pinaattikeiton pohjaan. Tai ihan vain se, että yhtäkkiä mieleen tunkeutuu taas ajatus siitä, että minähän en sitten voi saada niitä lapsia), niin hetki sitten vallinnut ilo on harmaantunut, olo on raskaampi.

Ota minulta pois tämä haave.

Tänään tulee viikko loman aloittamisesta. Aika on tehnyt todella hyvää. Kerrankin olen osannut olla suunnittelematta ihan liikaa ajalleni, ja olen saanut pysähtyä. Ja miten olenkin pysähtynyt! Ihan kaikki on pysähtynyt, enkä oikein muista tai jaksa tehdä mitään. Aikomus oli tehdä joulusiivous, leipoa jouluun ja leipoa ensi viikon juhliin. Mutta siivous on vasta tuloillaan (tänään), joulua en ole jaksanut miettiä ja leivontakirjoja olen vasta pintapuolisesti selaillut. En ole oikeastaan liikaa ottanut stressiä tästä lomasta. Ehkä ihan hyvä näin.

Eilen huomasin miettiväni, kuinka hyvää loma on myös tehnyt työn vuoksi. Miten on ollut helpottavaa, ettei minun tarvitse olla päivittäin onnittelemassa tuoreita vanhempia, ihastelemassa vauvoja tai hoitaa vanhempia lapsia. Niin paljon kuin työstäni tykkäänkin. Nyt on vain ollut parempi näin.

Anna minulle jotain muuta.

On kulunut melkein neljä vuotta siitä, kuin kuulin murskaavat sanat: "Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et tule saamaan koskaan lapsia." Hetkeä myöhemmin gynekologi kuitenkin ehätti korjaamaan sanojaan mutisemalla, että onhan sotavuosienkin jälkeen saatu lapsia. Mutta ne sanat kummitelevat yhä silloin tällöin. En ehkä syyllistä itseäni enää niin voimakkaasti kuin pari ensimmäistä vuotta, mutta silti se karu tiputus maan pinnalle (tai jopa vähän syvemmälle) sattuu vieläkin. Jos sellaista ei olisi tullut, tai en olisi lähtenyt selvittämään syytä sille, ettei vain tärppää, niin mitenköhän nämä vuodet olisivat menneet? Jos olisimme haaveilleet ensin jostain ihan muista asioista, niin millaista elämää olisimme viettäneet? Olisimmeko onnellisempia? Olisimmeko voineet välttää huonot parisuhdeaikamme? Millaista elämämme olisi nyt? Jostain syystä mieleeni tulee vain yksi asia: olisimme ehkä paljon rennompia ja iloisempia.

Sitä haluaisin. Että olisimme paljon rennompia ja iloisempia, kävi miten kävi.
Koska elämä on sen arvoista.

Minne jäi vitskut?

Tänään on pp16 (vai dpo16?).
Ten negatiivisen raskaustestin, vaikka huomasin jo aamusta kuukautisten alkaneen Lugesteronista huolimatta.
Hoitaja soitti polilta, ja vaikka asia ei varsinaisesti ollutkaan niin mukava, niin se pieni hetki hänen kanssaan oli mukava. Miten paljon voikaan saada aikaan sillä, kuinka kohtaa toista! Hoitaja tuntui siinä lyhyessä hetkessä rohkaisevan ja tukevan valtavasti, vaikka lapsettomuus ei ollutkaan hävinnyt mihinkään. No, palataan asiaan vielä keskiviikkona, päästäänkö jo tähän uuteen kiertoon aloittamaan hoitoa.

Kysyin myös voinko tehdä vielä jotain lisää auttaakseni asiaa. Hoitaja sanoi, ettei mitään enempää ole tehtävissä. Terveelliset ruokailutavat, sopivasti liikuntaa, vitamiinit... Mainitsin sokerittomasta kokeilustani, johon hoitaja totesi, ettei sellaista tarvitse tehdä. Jos olisin ylipainoinen, mutta koska olen "siron mallinen", niin mieluummin toisin päin.

Jäin miettimään näitä. En ole ihan samaa mieltä tuosta sokerittomuudesta, mutta voihan olla, että hoitaja tarkoitti sokerin maltillista käyttöä. (Ja kenties itse syynään omaa sokerin käyttöäni vähän turhankin tarkasti... Olenko liian kriittinen?) Kokeilumielessä voisin kuitenkin jatkaa vielä jonkin asteisella sokerittomalla. Muutamia poikkeustilanteita lukuunottamatta... ;)

Tajusin illalla unohtaneeni erään todella tärkeän asian. Hoitajan mainitsemat vitamiinit! Kenties ennen lapsettomuushoitoja olin ehtinyt jo niin monta purkkia syömään multivitaa raskautta suunnitteleville (ja tetraa greippimehua), että olin jo vähän luopunut toivosta. Kävin illalla linkkua odotellessani hieman shoppailemassa ja kassiini tarttui omega-kolmosia, multivitaa sekä pellavansiemenrouhetta ja mulperimarjoja herkutteluhetkiin.

Heh.
Mutta oli miten oli, niin huomaan tämän päivän tuoneen piristystä aiempien päivien murheellisiin aallokkoihin. Vietimme mieheni kanssa molemmat hieman omia vapaapäiviä; mies itsekseen ja minä ystäviäni tapaamassa Helsingissä. Teki muuten tosi hyvää molemmille. Nyt ajatustilaa tuntuu olevan taas enemmän ekologisille teoille, mies on pohtinut talokauppoja.

Tunteiden vuoristorataa

Kyllä - piinapäiviksihän nämä päivät ovat sitten siirtyneet. Muka niin rauhallisena odottelin ja melkein hyrisin onnellisista asioista. Sen sijaan tämä viikko on ollut jo aika vastakohta edelliselle. Päästyäni reissusta kotiin testasin jo heti sunnuntai-iltana negan. Siitä tosin jäin miettimään, että onko testissä sittenkin haamujen haamu tai vain viivanpaikka. Ja siitäpä ne testaukset sitten lähtivät. Lähes joka päivä, aina uudestaan toivon nostaessa päätään ja aina uudestaan epätoivo ja murhe vetivät alakuloon. Tänään kai olisi ollut se varsinainen testipäivä, kaksi viikkoa ovulaatiosta. Toivo oli jo oikeastaan enää pieni hiipuva hiillos, ei enää sen kummempaa. Olin jo eilen lueskellut Lapsettomuushoidot-lehtistä ja perehtynyt seuraavaan hoitoaskeleeseen, ivf-hoitoon. Tuskin se vielä tulisi kyseeseen, mutta onpahan jo vähän valmistauduttu siihen.

Huomaan tänään olevani jo hieman reippaammalla mielellä. Aiemmin tällä viikolla olen aloittanut päiväni musertavassa surun ja epätoivon aallokossa. On ollut harmaata. Kurkku ona kuristanut. Mitään ei oikein jaksaisi, eikä huvittaisi. Pinnallisesti olen iloinnut joulukuusta (olen oikeasti oikein ihastunut joulukuuhun), tapahtumista, asioista, tekemisistä, mutta todellisuudessa mikään ei ole oikein tuntunut kiinnostavan. "Viikon liikuntasuoritukset" ovat tuntuneet vain suorituksilta, enkä ole jaksanut mennä jumppiinkaan. Paleleminen ja väsymys ovat syöneet energiaa. Ja koko ajan voimistuva tieto, ettei meille tulekaan vielä lasta.

Olin eilen jo hyvin lähellä laittaa viestiä lapsettomuuspolille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt, olisivat kuitenkin vain kehottaneet testaamaan lisää. Veisin turhaan heidän työaikaansa. Maanantaina sitten. Jospa päästäisiin jo suoraan seuraavassa kierrossa jatkamaan hoitoja, kuten vähän lupailivat.

Mutta aika hauskoja valopilkkuja on tähänkin kiertoon mahtunut. Tulin kerran jutelleeni erään uuden työkaverini kanssa, ja hänen kysyttyä lapsihaaveista kerroin asiasta suoraan. Onkin ollut jännä, kuinka olemme tästä eteenpäin lähentyneet jollain lailla. Ystävystyneet? Hän on jo kovasti tsempannut näissä jutuissa ja kysellyt testien tuloksia. Mieltä on lämmittänyt kovasti, kun joku on noin halunnut myötäelää vierellä.

Ilmoittaudun tänään Simpukan jäseneksi. Olin pitkään miettinyt, ettei yhdistys ole minua varten - tämähän on vain ohimenevä vaihe. Nyt asia on tullut jotenkin lähemmäksi. Ehkä esimerkiksi Simpukka-lehdestä olisi jotain iloa synkkään tilanteeseen.

Hassua, että vain reilu viikko sitten hehkutimme miehen kanssa, että nyt tuntuu, että kaikki tapahtuu rytinällä ja samaan aikaan! Jos asunto meneekin kaupaksi, löydämme uuden kodin ja saamme lapsen! No, tällä hetkellä tuntuu, että asunto saattaakin mennä kaupaksi, mutta sitten onkin edessä vuokra-asunnn etsiminen... Ei siis ihan niin, kuin olimme ajatelleet...

P.S. Nyt alkoi loma! Ensi viikolla tosin saan varmaan juhlia itsekseni uutta kiertoa kuukautisten merkeissä, äh.

Yökköilyä

Olen pitkästä aikaa yövuoroissa. Työvuoroihini tuli muutoksia, mutta ihan mukavaa tämä on vaihteeksi. Päivätkin ovat täynnä ohjelmaa, kun käyn aiemmin sovituissa jutuissa. Aika kuluu nopeasti (vaikka välillä klo 4 aamuyöstä asiaa ei meinaisi millään uskoa).

Viikonlopuksi lähden reissuun viettämään ystäväni syntymäpäiviä. Kivaa saada senkin myötä muuta mietittävää. Aika jännä ajatella, että jo viikon päästä voinkin tehdä raskaustestin! Sunnuntaina tulisi 10 päivää ovulaatiosta, jonka sanotaan olevan aika, jolloin Pregnyl ei enää vaikuttaisi testin tulokseen. Saa nähdä, vaikka tulisi saman tien pelattua varman päälle ja testattua vasta, kun aikaa on kulunut 14 vuorokautta.

Mutta miettimisestä puheen ollen... No joo, olen kyllä miettinyt, mitä testi tulee näyttämään, ja tiedostan kyllä päivien kulumisen (tai kulumattomuuden). Jostain syystä en koe itseäni kärsimättömäksi, ainakaan kovin paljoa. Voisiko sanoa, etten jaksa vatvoa asiaa koko ajan, kun ei se siitä mihinkään etene. Päiväni ovat niin täynnä mukavaa tekemistä, että jo nekin vievät aikaa.
Mutta samalla olen melko rauhallinen, kuin vain odottelemassa niitä hyviä ja toivottuja uutisia. Lupaa kertoa asiasta. Lupaa alkaa miettimään, että tästä lapsesta tulee sitten sen niminen, mistä olemme jutelleet.

Tai sitten... Enpä tiedä. Jos pieniä asioita miettii, niin tänään aloittamani Lugesteron on melko ällöttävää puuhaa. (Tai siis sen jälkeiset ajat) Mieluiten pistelisin Menopuria. :D Eli melkein odotan nyt sitä, että tuon saisi lopettaa ja joko kuulla iloisesta uutisesta tai siirtyä taas uuteen hoitokiertoon...

Mutta sillä välin olen pistänyt tuulemaan. Koti on nyt putsattu, huomenna tulee kiinteistönvälittäjä käymään ja ottaa kuvat kodistamme. Usean vuoden aikaiset mietteet muuttotoiveista ovat vihdoin konkretisoitumassa. Tai ainakin se ensimmäinen liike: oma asuntokin on myytävä ensin. Saa nähdä, tulenko hoitamaan vauvaa tässä kodissa, vai asummeko jo varsin pian uudessa...

(Heh, voi minua. Puhun jo "vauvasta", kuin sellainen olisi jo tuloillaan!)

P.S. Nykyään tulee otettua tosi vähän kuvia, ja lisäksi minua vaivaa jonkin sortin laiskuus, että lähtisin selailemaan netistä kuvitusta. Ajatustenvirran purkuhan tässä tosin on tärkein.

Irrottelua

Tämän kierron piikittelyt ovat menneet sitten keväistä keveämmin. Hoksasin jossain vaiheessa, että lääke ei tunnu niin kurjalta, kun sen tuikkasee nopeasti. Tai oikeastaan se oli mieheni, joka harjoitteli minulla lääkehoidon näyttöjä varten.
Pientä päänvaivaa on tullut pistosten ajoittamisesta, sillä olen yrittänyt hilata niitä puoli tuntia kerrallaan iltaa kohti. Näin ollen olen kuljetellut lääkeampullia ja ruiskuja mukanani myös töissä. Mutta hyvin on sujunut. Jonkinlaista rutiinia olen ollut jo huomaavinani. :)
Ultrareissuja on mahtunut kaksi. Ensin tsekattiin, että lääke toimii, ja sovittiin, että tuli mitä tuli, niin 75 IU:lla jatketaan. Ultrakäynnit ovat ajoittuneet aina työpäivien keskelle, ja totta kai myös kiireisten sellaisten, joten - onni tai epäonni - en ole ehtinyt noita käyntejä kovin paljoa stressaamaan. Ennemmin on ollut tunne odotustilassa jo 45 minuuttia odotellessani, että jos ei kohta pääse, niin minä painun takaisin töihin.

Toinen jännä seikka on sitten työvaatteissa odottelu. Eräänäkin päivänä odotustilassa oli myös pyörätuolissa istuva kärsivän näköinen mummo ja tämän kaksi keski-ikäistä tytärtä. Sellainen valittaminen, marmattaminen, kärsimätön popina oli käydä jo työstä! Samalla toinen heistä loi minuun jatkuvasti merkitseviä katseita, ikään kuin olisi minun vikani, ettei heidän äitinsä ole vieläkään päässyt ajalleen - siitä huolimatta, että he tulivat paikalle 20 minuuttia etuajassa... No, ei tainnut tämä hoitsu olla nyt hyvä, ja huomenna näppis-palstalla taas kohistaan epäkohteliaasta hoitohenkilökunnasta.

Edellisin ultrakäynti oli kp 17, ja tuolloin lääkäri oli yhtä myhäilyä. "Tuosta tehdään teille lapsi!", hän totesi hymyssä suin. Vasemmassa munasarjassa oli 14mm:n suuruinen pyöreä rakkula, josta nyt sitten povataan meille jälkipolvea. Sain ohjeistuksen pistää irrotuspiikin (Pregnyl) torstaina, siis eilen, ja aloittaa ensi viikosta myös Lugesteronit. Niin, ja kaikkein tärkein: järkätä yhteistä aikaa miehen kanssa joka toinen päivä. ;)

Ja olihan se yhtä riemua! Ihan kuin olisin jo saanut vahvistuksen raskaudesta! Olo oli kevyt kuin höyhenellä, aurinko paistoi ja trallallaa. Eilen pistin Pregnyl-piikin, ja nyt sitten odotellaan.

Sitä on jotenkin kuvitellut, että tämä toinen Menopur-kierto olisi ollut jotenkin helpompi. Tavallaan kyllä, sillä asia on jo tuttu, ja nyt pääsee taas tekemään jotain raskautumisen eteen. Mutta voi sitä väsymystä! Minua on vaivannut aivan mahdoton väsymys, jota ei todellakaan helpota pitkät työpäivät ja huonosti nukkuminen. Aivan harmittaa, että sen kerran, kun meillä on yhteisiä vapaita, niin minä olen vain väsynyt. Epäilen tuon johtuvan Menopurista. Olen myös muutamana päivänä potenut melko etovaa oloa. Voisin jopa väittää tuota raskauspahoinvoinniksi, ellen tietäisi, että se vauvaksi aiottu köllöttelee vielä munasarjassa tiukasti kiinni. Ja se, mitä tapahtui eilen töissä, johtunee myös Menopurista. Olo oli aamulla merkillisen väsynyt, ja jo ajatus kävelylenkistä uuvutti. Pahoinvointi tuli ja sitten meni. Sain töissä raportin, ja nousin hetken päästä ylös lähteäkseni vaihtamaan infuusioruiskua potilaalle. Yhtäkkiä silmissä vain pimeni.

Hetki kesti vain sekunnin, kaksi, mutta lysähdin lattialle istualleen. Työkaverini toi minulle tuolia, vettä, mittasi verenpaineen, katsottiin myös verensokeri. Kaikki ok, mutta olo oli huimaava. Huilin hetken aikaa nojatuolissa, siirryin sitten imetyshuoneen sängylle pötköttelemään. Jonkin ajan päästä apulaisosastonhoitaja tuli luokseni ja totesi, että voisi olla nyt parempi vain lähteä kotiin. Hän kirjaimellisesti heitti minut, sillä asumme samalla suunnalla. Aoh oli kovasti sitä mieltä, että olen tehnyt liikaa töitä, ja nyt kroppa vain päätti ilmoittaa sen. Enpä tiedä, kenties. Mutta enemmän ajattelisin tämän johtuvan lääkkeestä.
Olo jäi illaksi aika hassuksi. Ja kun nälkä tuli, niin olo oli hetkessä huono.
Tällainen tilanne kävi viimeksi keväälläkin, kun olin pistänyt Menopuria suunnilleen näin pitkään.

Tällä hetkellä on aika kiusaantunut olo. Harmittaa tuo eilinen tapahtuma töissä, harmittaa, että olen joutunut "autettavaksi", ja että jouduin siirtämään työni muille (vaikka olin muutenkin ollut "ylimääräinen" miehityksessä). Harmittaa, että olen ollut niin väsynyt ja saamaton. Harmittaa sekin, että käydessäni tänään jumppatunneilla minua joutui ohjaaja ohjaamaan (taas! Ja aina se sama ohjaaja!). Sen jälkeen, kun olin ehtinyt jo hukkaamaan lippuni. Voi että, kuinka kömpelöksi tunnen välillä itseni. Harmittaa sekin, että minulla on sarjalippuja tuonne jumppapaikkaan, ja käyntejä pitäisi tahkoa helmikuun loppuun asti, etteivät ne mene hukkaan. Ja minä kun niin tykkään liikunnasta (ainakin olen aina tykännyt)!

Mutta on minulla myös iloa. Huomenna lähden hyvän ystäväni kanssa Hectorin keikalle! Saa jotain ihan muuta mietittävää. Olemme laittamassa myös asuntoamme myyntiin. Hiphei! Ihana talokin olisi jo kiikarissa, mutta voi olla, että emme saa omaamme ajoissa pois alta. Mutta Meidän Koti odottelee kyllä jossain.

Sitten kuitenkin!!

Vitiisen minuutia eilisen tekstin jälkeen kilahti kännykkäni sähköpostiviestin merkiksi.
Polilta oli vastattu.
"Hei, nyt se on tehty! Aloitat lääkkeen heti! Soitan sinulle", oli kirjoitettu kiireellä ilman allekirjoitustakaan. Sitten soi puhelin. Ihana hoitaja antoi kiireessä aikaansa, pahoitteli unohdusta, kehotti menemään saman tien apteekkiin ja aloittamaan pistokset. Sanoin ymmärtäväni, sillä tällaista valitettavasti vain sattuu.
Tuli itku.
Käytin koiran nopeasti pihalla, ehdin huikata miehelle lähteväni käymään kaupungissa. Muistin sentään vaihtaa kotoiluvaatteet hieman säädyllisempiin.
Sitten hurautin 25 kilometria kaupunkiin, nakkasin auton parkkihalliin ja kipaisin apteekkiin.
"Hmm. Tää varaus on eri kokoinen kuin reseptillä."
Sydän jätti taas yhden lyönnin väliin. Ei voi olla...
Onneksi isompaa kokoa löytyi apteekista.
Tuli itku. Varmaan kolmas päivän aikana, ja kolmannesta syystä.
Kiiruhdin takaisin autoon ja ryhdyin laimentamaan lääkettä saman tien. Tuikkasin 75 yksikköä napani viereen ja käynnistin auton. Jos joku sattui näkemään puuhani on mahtanut jo epäillä narkkaritouhuja. Tai mitä lie. Mutta taas mennään!

Arvasin, että jotain tapahtuu taas

Taas ollaan jännitetty. Aiempi Terolut-kierto päättyi siis siihen, että polilta kerrottiin, ettei heillä ole kuin pari päivää mahdollista ultrata, ja että kuukautiset alkoivat +- vääräänä päivänä.
Toinen Terolut-kuuri tuli syötyä, sitten odotettiin kuukautisia, otettiin yhteyttä poliin ja odotettiin vastausta. Minulla oli jo mielessä kauhuskenaario, jossa polilta kerrotaan, ettei heillä nyt satu olemaan minulle aikaa ennen kp 5, koska lääkärit ovat lomalla ja aikoja ei ole. Sitten pitäisi odottaa seuraavaan kiertoon, ja ai kappas, tuleekin joulutauko, joten palataan asiaan tammikuussa.

Onneksi sain kuitenkin viestin töihin, että tiistaina voitaisi ultrata, joten iso paino tipahti harteilta. Ainakin jotain tapahtuu.
Käyntiä en sitten ehtinyt enempää jännittää, kun renkaiden vaihdot sekä hurja kiire töissä pitivät ajatukset ihan muualla. Tuuliviirinä pyyhälsin lopulta paikalle posket punaisena. Sanoivat poliltakin, että jospa nyt voitaisi tehdä useampi kierto peräkkäin, kun on niin siirtynyt koko ajan.... (ja että joulutaukoa ei kuulemma ole!)

Ultrattiin. Todettiin rakkuloiden määrä. Katsottiin endometriumin paksuus. Ja oikeastaan en jaksanut niin kiinnittää niihin huomiota. Odotin vain, että nyt voisi tehdä jotain. Lääkäri pohti Menopurin annosta, lupasi vielä konsultoida toista lääkäriä. Palattaisiin asiaan vielä seuraavana päivänä. Pyyhälsin takaisin töiden pariin. Ajatukset olivat olleet jo puoliksi diabeteksen ohjauksessa ja toisen potilaan suonensisäisissä nesteissä. Hakisin lääkkeen seuraavana päivänä tuplavuoron jälkeen.

Flunssa iski eilen. Olihan se ollut vain ajan kysymys, kun mies oli köhinyt ja niiskutellut jo jonkin aikaa. Olo oli väsynyt ja hieman flunssainen, mutta ajattelin jaksavani. Joitakin muutoksia potilasjakoon oli tehtävä. Pohdin, jos lähtisinkin jo aamuvuoron jälkeen kotiin. Olo kuitenkin piristyi, ja jäin vielä tekemään illan. Onneksi muutama potilas ehti kotiutua, kirjoittelin joitakin hoitotyön yhteenvetoja, vilkuilin kelloa. Autoin muita, selvittelin asioita, vein lääkkeitä, vilkuilin kelloa. Ja sitten lähdin töistä, ajoin keskustaan ja menin Yliopiston Apteekkiin. Kerroin apteekkarille tehneeni lääkkeelle varauksen. "Joo. Ja missähän resepti on?"

Kylmää vettä niskaan. Matto jalkojen alta. Isku päin kasvoja.
Mä tiesin.
Sopersin itku kurkussa kiitokset mukavalle ja myötätuntoiselle apteekkarille, kävin maksamassa calcichew´t, magnesiumit ja sinkit ja sitten itku vain otti vallan.
Mä tiesin.
 Lääkäri oli ilmeisesti unohtanut tehdä reseptin konsultoidessaan toista.
Jotainhan oli tapahduttava. Eihän se vain voi mennä niin, että me päästäisiin jatkamaan hoitoja.
Olen siis siinä uskossa, että hoitokierto aloitetaan kp5, ja tästä johtuen luulen, että hoitoja siirretään. TAAS.

Itkin asiaa miehelleni. Laitoin viestiä parille ystävälleni.
Ja otin ensimmäistä kertaa tänä vuonna melatoniinia nukkumaan käydessäni.
En halunnut jäädä tämän asian kanssa pyörimään valveille.

Voihan olla, että hoitoja päästäänkin jatkamaan. Odotan vielä vastausta.
Mies pohti jo, että jospa tälläkin on joku tarkoitus. Että meidän ei edes kuuluisi saada lasta hoidoilla. Toiveikas puoli minussa ajattelee ihan samalla lailla. Ryhdyin kierron alussa sokerittomalle. Toivon siitäkin olevan apua.

Katsotaan. Odotetaan. Toivotaan.