Fysioterapian juttusilla ja yhden päivän viikonloppu

Aion pitää tänään hyvällä omallatunnolla vapaapäivän koko muutto-ajatuksista. Sitä paitsi mies näytti pakanneen yhden laatikon. Ajattelen myös niin, että hiljakseen, kun tekee, niin hyvä tulee, ja latautumispäiviä joka tapauksessa tarvitsee. Tällä hetkellä meneillään on vähän kyllästyminen koko touhuun; olenhan jo touhunnut aika lailla. Toisaalta vain odotelemme, että muuttoviikko koittaisi (2 viikon päästä), jolloin koti voidaan oikeasti laittaa pakettiin. Nyt olen vähän himmaillut sen suhteen; onhan täällä vielä kiva elellä niin, että tavarat ei ole ihan levällään tai verhot jo pois ikkunoista.

Toisaalta odotan vain muuton jälkeistä aikaa ja kesälomaa. Sitä, että saa jättää nuo ajatukset jo taakse ja keskittyä vain elämään ja vauvan tuloon. Moni puhelee, että kohtahan se vauva jo syntyykin (toki omissa ajatuksissa on melkoinen ihme, jos selviämme raskausviikko 30 asti. Ei tässä oikeasti mitään riskiä ennenaikaisuuteen ole, vaan kyse on vain omasta kokemusmaailmastani.). Huomaan hätkähtävän. Ei vielä! Haluaisin ensin ehtiä miettimään asioita, nauttimaan, totuttelemaan, ymmärtämään edes hitusen tästä koko prosessista!

Ympärilläni tapahtuu koko ajan. Maha kasvaa (ilmeisesti), ihmiset huomaavat ja kommentoivat sitä, kyselevät vointia, läheiseni kieltävät ehdottomasti nostelemasta painavia muuttolaatikoita ja olen kuullut, että tekemäni saliliikkeet ovat sittenkin vähän... ei niin suositeltavia. En ole halunnut ennen muuttoa tehdä kovin paljon hankintoja vauvalle, ja sen vuoksi ehkä ihan ympäristökään näytä siltä, että jotain olisi tapahtumassa. Saan suhteellisen normaalisti liikuttua (tosin juoksemisen jätin rv 16:n jälkeen kokonaan), ja omaa vointia täytyy lähinnä välillä toppuutella supistelujen tai järkeilyn vuoksi. Kauniita sanoja, tsemppejä ja onnen toivotuksia on todella vaikea välillä ymmärtää, sillä oma pää ei tunnu ajoittain vieläkään olevan oikein mukana. En oikeastaan tiedä, kuinka monella se tässä vaiheessa on. Arki rullaa niin kiireisenä ja ajatukset täyttää niin työt, niihin liittyvät ongelmakohdat, muuttomietteet sekä ihan vain se, että välillä on vain otettava kaikkeen irtiotto ja vietettävä aikaa yksin tai yhdessä, ilman, että puhutaan sanallakaan töistä, muutosta, asunnosta, vauvasta tai muusta sellaisesta. Jutellaan vaikka ihan vain siitä, että mitä meille kuuluu, mikä minua tai sinua on viime aikoina innostanut ja inspiroinut, mistä on iloinnut ja miten ihania asioita meillä on.

Treffipäivänä. Uskalsin kysyä cashew-pähkinöiden korvaamista mansikoilla. :D

Kävin tänään fysioterapeutilla neuvolan lähetteen myötä. Lähete oli tehty terveydenhoitajan "säikähdettyä" juoksemistani, eikä hän ollut osannut antaa kovin hyviä neuvoja liikunnan suhteen. Olin melko lähellä jo perua koko aikaa, sillä enhän enää juossut ja kuvittelin tekeväni jo suhteellisen oikein salilla. Olin jättänyt vatsarutistukset ja pitkien vatsalihasten treenaukset väliin jo toisella kolmanneksella. Mutta onneksi menin, vaikka sitten silmät sikkurassa onnettomasti nukutun yön jälkeen.
Oli mukava jutella sellaisen kanssa, jolla on itsellään kokemusta raskauksista, himoliikkujan liikunnasta raskauden aikana sekä raskaudesta palautumisesta. Sain monenlaisia vinkkejä, ja olikin mukava käydä läpi liikkeitä, joita yleensä teen salitreenissäni. Olen kai sellainen puupää, että minulle on väännettävä rautalangasta tällaisetkin asiat. Mitä tarkoittaa käytännössä syvien vatsalihasliikkeiden treenaaminen? Onko syväkyykky kahvakuulalla hyvä? (Ei.) Mites reiden loitontaja -laite? (Ei.) Ai, siitäkö se pieni vihlaisu aina johtuu...
Okei, voi olla, että ensi kerralla salille mennessäni joudun hieman tuumailemaan, mutta ainakin tiedän jo paremmin, mitä kannattaa jatkaa ja millaisia juttuja kehitellä pois jätettävien tilalle.
Olisin kenties voinut näistäkin lukea netistä, mutta toisaalta olen siinäkin mielessä puupää, että jonkun "auktoriteetin" on kerrottava minulle, että on himmailtava tai että joku juttu ei tee hyvää. Toki olen ollut hyvällä suunnalla, mutta silti "omaa oloa kuunnellen" on minulle aika hankala neuvo. Sen verran olen kuitenkin huomannut, että joistakin liikkeistä on tullut todella epämiellyttävä olo, ja silloin Puupääkin on ymmärtänyt jättää sen liikkeen pois. Ja supistelut nyt on toinen asia. Silloin hiljennetään.

Yhden päivän viikonloppu (siis torstai) tuntui monelta päivältä saadessani viettää sen ihanan ystäväni kanssa. No, kera hyttysten ja sittemmin alkaneen sateen, mutta yhtä kaikki; saimme nauttia luonnosta ja sen hoivasta, hyvästä nuotiolla tehdystä ruoasta ja innostavista ja syvällisistä keskusteluista. Kuinka kiitollinen mieli on siitä, että on tämäkin ystävä, jonka kanssa kulkea hetken aikaa samoja polkuja, pohdiskella itseään ja kipu- ja kasvukohtiaan, mietiskellä tulevaa äitiyttä ja vanhemmuutta, kasvatusta ja tuotakin kasvupolkua. Kaikki tämä turvallisessa ilmapiirissä. Ihminen ihmiselle.
Sen jälkeen, kun minä pedanttina ihmisenä murehdin kahvimaidon unohtamista ja huolehdin siitä, valmistuvatko appelsiineihin tehdyt suklaakakut pienellä hiilloksella ystäväni muistutti lempeästi, että tämäkin on minulle opin paikka. Ei kaiken tarvitse olla täydellistä. Ja sehän se vasta onkin täydellistä. Kuinka asiat sujuvat, vaikka eivät menekään suunnitelmien mukaan. Kakkujen kypsyessä hiljakseen, pikkusateen ropistessa laavun kattoa vasten saimme jatkettua juttua kaikessa rauhassa. Täydellistä.

Ystäväni ottama kuva

Yhden päivän viikonloppu alkaa tulla pian päätökseen. Aion jatkaa vielä irtiottoa ja heittäytyä toiseen maailmaan, jättää Spotifylle lukuhetkiin tarkoitettua musiikkia ja syventyä hyvän kirjan vietäväksi. Ja ehkä haaveilla jo uudesta patikointiretkestä.