Tunnen itseni tärkeäksi

Eräänä päivänä sain ajatuksen: tunnen itseni tärkeäksi. Kasvoin tämän mietteen myötä ainakin kolme senttiä. Varsinaisesti en ole voinut kuin hetkittäin palata tuohon oivallukseen, sillä päivät ovat täyttyneet hyvin lahjakkaasti banaanilaatikoiden purkamisesta, uusien rutiinien opettelusta, järjestelyiden ja luovimisten suunnittelusta (mitä kehitellä vessan kaapiston puuttuvan peilioven tilalle? Mihin laittaa nämä tavarat? Kuinka kiinnitän avaintaulun naulaamatta reikiä seinään?), siivoamisesta, marjojen keräämisestä sekä työpäivistä. Ihan koko aikaa en ole kuitenkaan halunnut käyttää mihinkään "järkevään", vaan olen saattanut polkaista pyörä- ja uintiretkelle vaikka melko myöhään illalla. Kuinka olen nauttinutkaan!

Elämä on ollut mukavaa uudessa kodissa. Tuntuu jännältä ajatella, että huomenna tulee vasta viikko siitä, kun upea muuttoporukkamme auttoi meitä tuomaan tavaramme uuteen majaamme. Silti - pienoisesta sekamelskasta huolimatta - tästä on tullut meille jo koti. Vain toissapäivänä hoidosta tullut koira on edelleenkin hieman ihmeissään, ja sen melkein näkee ajattelevan: "Okei, tämä on jo nähty. Milloin mennään kotiin?"
Luulen kuitenkin, että koiralla on isompi kaipuu maalle, jossa se sai viettää riemukkaissa merkeissä viikon. Ja toisaalta uskon, että tämä uusi koti ja sen takapiha tulee olemaan sille lopulta paljon kivempi paikka, kuin entinen asunto, jonka ikkunatkin olivat niin korkealla, ettei koiraparka nähnyt ulkomaailmasta mitään.

Rönsyilijä siis vauhdissa. Tunnen itseni tärkeäksi, mutta tällä en suinkaan tarkoita sitä, että iloitsen joistakin uuden kodin jutuista tai tehdystä työstä. En sitäkään, että minulta kysytään apua töissä, jossa olen itse kriiseillyt. Oikeasti olen tuntenut oloni tärkeäksi sen vuoksi, että kannan lasta. Vartaloni kasvattaa pientä ihmistaimea, pyrkien suomaan sille parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Minun vartaloni! Se on sittenkin pystynyt siihen! Pienellä avulla kuitenkin, mutta raskauden jatkuminen on ollut ihan vartalostani kiinni! Ja nyt tämä vaihe lähenee jo pian viimeistä raskauskolmannesta. Olen siitä sekä innoissani, ihmeissäni että hiukan jännityksissäni. Koen vieläkin jääneeni ehkä jostain paitsi (mistä?), vaikka tosiasiassa olen vain elänyt niin sumussa. Saatan yhä edelleen kummastella kasvanutta vatsaani, ihmetellä, että treenihousuni ovat käymässä pieneksi, jaksamiseni ei ole aivan samaa tasoa kuin normaalisti ja ylipäänsä sitä pientäkin "touhotusta" ympärilläni. Vatsaani ihastellaan, veikkaillaan vauvan sukupuolta sen muodon perusteella, kysellään jaksamistani ja muistutetaan kuuntelemaan oloani. Mutta kaikesta huolimatta minussa on elämä. Se kasvaa minusta riippumatta, omalla tahdollaan ja tarmollaan. Tehtäväkseni jää vain huolehtia tästä vartalosta ja pyrkiä antamaan sille sopivasti lepoa ja liikuntaa, ravintoa ja rentoutumista.
Aika tärkeä tehtävä. Valmistella uutta elämää tähän maailmaan. Tehdä tietä uudelle ihmiselle.
Hipaisen vatsaani, tunnen pienen potkun. Ajattelen lempeästi tästä vartalosta, jota olen kauan sitten halunnut vain rangaista.
Tunnen itseni tärkeäksi tämän suuren tehtävän parissa.