Luottamuspula

(Taas seuraa hieman harmin purkamista, vaikka asiat muuten ovatkin mallillaan. Banaanilaatikot täyttyvät hiljakseen, eikä stressiä muutosta ole. Asiat järjestyvät.)

Kun asiat ovat vihdoin alkaneet sujumaan, edes kerran toukokuussa, sitä on jotenkin odottanut kovastikin tänäistä neuvolakäyntiä. Taustalla on siis paljon epäselvyyttä, itse asioiden selvittämistä, tunnetta, ettei kuunnella, kuulla tai oteta tosissaan sekä turhautumista. Toukokuinen käynti toi luottamusta jälleen noihin käynteihin, joita olin joskus alkuraskauden aikaan odottanut kovastikin. Kuvittelin - hölmö - että neuvolassa kuunnellaan, kerrotaan, selvitetään, otetaan huolia tosissaan, ollaan ajantasalla ja tietoisia minun asioistani (raskauteen liittyen) ja neuvotaan, sillä onhan kyse kuitenkin ensimmäisestä raskaudestani.
Pettymys on ollut karvas, ja luottamuksen saaminen takaisin on kestänyt. Kiitos eräälle terveydenhoitajalle, joka varasi minulle yhden ylimääräisen kerran ihan vain juttelemiseen.
Niinpä olin jo ehtinyt "voimaantua" useista neuvolaan liittyvistä pettymyksistä, ja odotinkin jo pitkään tänäistä neuvolakäyntiä. Siellä kuulemma käytäisi läpi Kela-asioita ja kerrottaisi jotain muutakin.
No, tiesin jo, että sijaisena ollut mukava (joskin valitettavan pihalla ollut hänkin) terveydenhoitaja oli lopettanut työnsä tuolla, ja tilalle oli tullut uusi, puhelimessa ihan mukavalta vaikuttanut terveydenhoitaja. Tällä kertaa minua olikin vastassa sekä hän että joku toinenkin, sillä tämä uusi jäisi pian kesälomalle ja toinen olisi sitten tekemässä nyt hommia yhdessä (en kyllä oikein ymmärtänyt, että kuka tekee ja mitä tai miksi). Heti alkuun tunsin, että tämän hmm.. toisen terveydenhoitajan kanssa ei ihan kemiat kohdanneet jo ensimmäisistä lauseista lähtien. Kyse oli vain hänen muutamista kommenteistaan omiin vastauksiini, joista jo koin, että nyt ei ole kyllä mukavaa.
Käytiin läpi vointia, puhuttiin pitkään työssä jaksamisesta unettomuuteni kanssa. Siihen liittyen terveydenhoitajat pohtivat ajan varaamista neuvolalääkärille, ja ajattelin jo, että ehkä joku todella näkee tilanteeni oikein. Sivumennen sanon, että olen aivan turhautunut tämän asian takia varailemaan aikoja tai käymään missään. Toki, jos joku vauvaa ajatellen kokee, että niin on parempi, niin hyvä, mutta itse koen asiasta lähinnä häpeää ja sellaista, että eihän tämä oikeasti ole mitään. Vaikka nukun 3-5 tuntia yössä pätkittäin. Nyt minulle muistutettiin monta kertaa, että varaisin matalalla kynnyksellä ajan lääkärille. Sanoin lopulta, että minä itse en tule varaamaan enää mitään tuon takia. Jos ei sanominen jossain paikassa riitä, niin en jaksa tätä enää.
Mitattiin verenpaine, hemoglobiini, paino ja vatsan sf-mitta (ensimmäistä kertaa) sekä kuunneltiin vauvan sykettä. Eipä terveydenhoitaja sydänäänten kuunteluunkaan paljoa aikaa käyttänyt; liukuhihnajuttu vain. Kuten koko käyntini.
Raskaustodistus kirjoitettiin, ja kehotettiin toimittamaan se Kelaan. Lopulta oli itse tiedusteltava, että mihin mennessä, mikä lomake on täytettävä ja mikä menee työnantajalle.
Jouduin selvittämään myös toisen sokerirasituksen lähetteistä ja muista verinäytteistä.
Tuli tunne, että kumpikaan terveydenhoitaja ei ole ollut oikein kartalla siitä, mitä neuvolakäynnillä tehdään, mitä kyseisen tulevan äidin taustalla on ja mikä juuri hänen kohdallaan olisi tärkeää. Tiesivätköhän he edes lapsettomuus- ja ivf-taustastani?
Nyt heille tuntui jäävän vain mieleen, että minulle on jotenkin vaikea suhtautua tulevaan vauvaan. Asia ei todellakaan ole niin.
Puheista päätellen heräsi epäily myös siitä, tulemmeko mieheni kanssa pääsemään ikinä synnytysvalmennuksiinkaan. Järjestetäänkö niitä edes "ajoissa"...

Tekisi vain mieli varata aika yksityiseltä ja selvittää tilanne supistusten (kivuttomat ja kivuliaat) ja etenkin vauvan suhteen. Supistuksista mainitsin pariinkin otteeseen, mutta ne kuitattiin vain ihan normaaleiksi. Ymmärrän toki, että niitä on normaalia saada, mutta määrää olisin halunnut tarkistaa. Mikä on liikaa tai mikä ei ole hyvä? Milloin supistukset, stressi, unettomuus ja työ ovat liian iso kombinaatio?
Onneksi potkuja tuntuu jo kädelle joka päivä ja me molemmat juttelemme Hipsuttelijalle.
Nimiasioita pohdittiin illalla myöhään yöhön, mies silitteli mahaani ja kuiskutteli mieleistä nimeä. Hän ihasteli sitä, että nimi on kuin ukkosen jyrinä, kun taas minä hyräilin mielessäni Heino Kasken Yö meren rannalla ja mietistelin nimen olevan kuin sävel.