No, voin sanoa, että niin innostavalta, että maltoin tuskin nukkua, kun sitten koitti se viimeinen yö. Tämä ei johtunut siitä, että asunto olisi ollut niin kamala, mutta näin olen vain aina suhtautunut muuttoihin. Innolla kohti uutta.
Olo oli jo pari päivää aiemmin tuntunut kevyemmältä ja kuplivammalta. Ihanaa, muutto on kohta tehty!
Perjantai kului vielä aamuvuorossa ja sitten miehen syntymäpäivän vietoissa. Halusin pitää kiinni siitä, että hänen päivänsä ei jäisi muuton jalkoihin (, vaikka mies vähän toppuutteli, että eihän tuo nyt mitään..). Tulen itse perheestä, jossa on vietetty toisen nimenkin nimipäiviä (joka tosin osuu nyt yksiin miehen syntypäivän kanssa), ja minusta on ihanaa huomioida syntymäpäiväsankaria.
Herkulliset syötävät järvimaisemissa rentouttivat oloa, ja oli mukava päästä nollaamaan sekä työpäivää että juttelemaan jostain ihan muusta. Kuten reissuista tai haaveista. Ja miehen aloitteesta myös vauvakuplasta ja tulevasta kesälomasta.
Ilta kului muuttoporukan muonituksia valmistellessa sekä synttärikakkua väsäillessä. Hiukan harmitti, että en voisi koristella kakkua kunnolla, pursottimella koristellen, sillä sekin oli jo pakattu johonkin kymmenistä banaanilaatikoista.
Mutta kakku tuli tehtyä ja jäi yön yli tekeytymään. Kuten mekin odottelemaan seuraavaa päivää.
Yö kuluikin sitten rattoisasti painajaisten ja kivuliaiden lihaskramppien merkeissä, mutta niistä huolimatta olin täynnä intoa ja tarmoa kellon herättäessä kello 6. Tänään on se päivä! Me muutamme!!
Tein vielä viime hetken valmisteluja lounasta ajatellen, koristelin kakun (huoh.. no, maku toivottavasti olisi hyvä), pakkasin vielä muutaman jätesäkillisen ja sitten soikin jo ovikello ja hyppäsin äitini matkaan kera siivouskamppeiden ja autoon mahtuneiden banaanilaatikoiden.
Hyvä, kun maltoin aloillani pysyä, ja äitiä vain nauratti.
"Taidat olla aika innostunut?", hän nauroi.
"Todellakin!", hihkaisin ja kiinnitin oven pieleen koristeen. Tämä olisi nyt meidän kotimme.
Seurasi useiden tuntien siivousoperaatio, jonka aikana minä puunasin keittiön kaappeja, äiti huiski mopilla pitkin ja poikin, mies kantoi laatikoita omalla autollamme, joukkoon liittyi ystäväpariskuntamme ja homma eteni hämmentävän nopeasti. Oli jo pohdittava sitä, olisiko tuttavalta lainattava muuttoauto sittenkin saatava aiemmin.
Isä lupasi selvittää asiaa ja tuota pikaa tulikin tieto, että tämä järjestyisi ja lisäksi apuvoimiksi tuleva toisen ystäväpariskunnan olisi myös mahdollista tulla aiemmin. Laatikkopino kasvoi, jätesäkit lisääntyivät. Ihmettelin jälleen kerran, että mistä nämä oikein tulivat. Kuten olin jo pakatessakin pohtinut: kotimme taitaa olla jonkinlainen runsauden sarvi, vaikka kuinka olemme yrittäneet setviä turhia tavaroita pois ja tehdä hankintoja harkiten. Mutta kun piano. Ja ompelukone. Ja tarvikkeet. Ja ja ja.
Olohuone alkoi täyttyä huonekaluista. Sadetta pukkasi melko lailla ja pohdimme jo huolestuneena pianon siirtämistä.
Mutta juuri silloin, kun lisäapuvoimat saapuivat, ja miehiä oli pianon joka kulmalle sade taukosi ja aurinko valaisi tuon muuttomatkan autoon ja sitten tänme uuteen kotiin, pianon neljänteen sijaintiin. Se pääsi turvallisesti paikalleen (mittasin oven pielestä etäisyyttä: minä plus mahani) ja kutsuin kaikki koolle kahvipöytään. Sydän täyttyi riemusta, kun saimme istuttaa koko muuttoporukan pienen pöytämme ympärille ja viettää hetken yhteistä aikaa. Nosti pöytään Hellapoliisin ohjeella tehdyn mansikkakakun ja yllätimme mieheni laulamalla hänelle onnittelulaulun. Kiitollisena jokaisesta mukana paikalla ja hengessä olleesta kaatelin kahvia kuppeihin, tein mehua lisää, kuuntelin ja katselin.
Sitten oli taas aika palata työn ääreen.
Saamamme apuvoimat olivat korvaamattomia ja ihmettelin vain, kuinka upeasti kaikki sujuikaan. Toki, kun tekijöitä on kahdeksan kahden sijaan, niin asiatkin tapahtuvat ripeämmin. Oli myös mukava, kuinka jokainen osasi sanoa, milloin olisi nälkä tai tarve lähteä jo pois. Kenenkään ei tarvinnut vetää itseään ihan loppuun. Oli myös aikaa kuulumisten vaihdolle ja juttelulle. Vertailtiinpä myös hiukan minun ja aamulla tulleen ystäväni mahoja; lasketuilla ajoillamme on kahden päivän ero.
Lopulta jäimme uuteen kotiimme kaksin kera ripotellen olevien laatikoiden, kokoamattomien huonekalujen, siivoustarvikkeiden ja paljaiden seinien. Ei oikein jaksanut puhuakaan. Tuijotin seinää päästä varpaaseen väsyneenä.
"Onko pakko liikkua, jos pitäisi mennä suihkuun ja nukkumaan?", tuumin ja kokosin vielä itseäni hetken ennen kyseisiä toimia. Mies sen sijaan riensi television pariin, järjesteli johtoja ja piuhoja ja huikkasi makuuhuoneen ovelta:
"Komisario Montalbanon seikkailujen uudet jaksot tulevat!". Hän jäi katsomaan sitä ja minä odottamaan unta uudessa kodissa siitä kiinni kuitenkaan saamatta. Uudet äänet ja kesäyön valoisuus valvottivat. Mieli ei vielä jaksanut hirveästi askaroida sen asian parissa, että vauva tulisi juuri tähän kotiin, vaikka ajatus hymyilyttikin. Tai sitten vain se esti unta tulemasta, että monen vuoden odotuksen ja viikkojen uurastuksen olimme nyt muuttaneet.
Ja pisteet myös itselleni! Osasin pitää näppini erossa (ainakin pääasiassa) painavimmista kantamuksista jättäen ne ei-raskaana-oleville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti