Ylireagoiva hormonihullu

Tuollainen olo minulla on vietettyäni tunnin puhelimessa.
Edellinen yö meni todella omituisesti. Nukuin vain muutaman tunnin, sillä erilaiset kylki- ja kohdun vihlonnat valvottivat monta tuntia,ja oloakin etoi. Kävin yöllä syömässäkin. Ja sitten taas hereille kello 5.Oloa ei yhtään helpottanut tieto tänään alkavista kahdesta yövuorosta.
Mies muistutti minua monta kertaa aamulla, että soittaisin töihin ja jäisin kotiin huilimaan.
Viestittelin joillekin ystäville voinnista, joka toisaalta helpottaa, mutta jättää minut - kuten missä tahansa muussakin neuvon kysymisessä - yksin: minun täytyy kuunnella omaa vointiani.
Tiedän, ettei kukaan voi sanoa puolestani, missä rajanveto töistä pois jäämiselle on, mutta vaikka pidänkin puoleni, niin tällaisessa asiassa olen vähän turhankin tunnollinen. Töihin menen, vaikka pää kainalossa.
Aioin soittaa neuvolaankin neuvoa kysyäkseni, mutta sitä ennen olo ehti jo mennä vieläkin oudommaksi; jomottavat selkä- ja vatsakivut saivat olon tärisemäänkin, ja tuijottelin lähinnä kelloa, että voisin soittaa neuvolaan.
Puhelinvastaajan viesti oli karu: tänään terveydenhoitajan soittoaikaa ei olisi.
Tähän päivään mennessä olin onnistunut tyynin mielin toteamaan monenlaisen tuntemuksen, vihlonnan ja kivun olevan normaalia, mutta nyt erilaiset pelot alkoivat saada valtaa. Tajusin, että tulisin romahtamaan totaalisesti, jos tämä raskaus menisi kesken. Niin ei saisi käydä.
Itkuhan siinä pääsi. Okei, osittain ehkä vähäisten yöunien johdosta, mutta pääsi kuitenkin.
Soitin osastonhoitajalle, ja mutisin itkuisena, etten uskalla tulla töihin. Ilmeisesti itku tehosi, sillä hän kehoitti suosiolla vain lepäämään nyt ja katsomaan tilanteen huomenna uudelleen. "Jos et kerran ole nukkunutkaan, niin ethän sä jaksa yövuoroa..."
Soitin sitten äitiyspolille, vaikka periaatteessa en ollut vielä edes heidän asiakkaansa, vasta aikaa ultraääneen odottamassa.Tyly hoitaja vastasi minulle, ettei asiani kuuluisi heille, sillä olin vasta niin alussa. "Jos oikein kovasti huolettaa, niin sitten neuvolaan tai yksityiselle lääkärille", hän neuvoi minua. Lupasi sentään katsoa uä-ajan, johon oli tehty varaus. Aika oli aivan surkea. Yövuoron jälkeinen aamu, kello 10, ei oloa ainakaan kohentanut.
Neuvolasta tuli puhelu. Ilmeisesti siellä oltiinkin töissä.
Keskustelin eri terveydenhoitajan kanssa kuin aiemmin, ja hän ei oikeastaan edes ymmärtänyt, mikä pulmani oli. Yritin selittää, että ei minulla ole ollut mitään hätää, mutta tänään olen ollut säikkynä jomottavista selkä- ja vatsakivuista. Miten tulisi toimia? Ovathan ne normaaleita?
Tässä kohtaa olin ehtinyt surffailla jo niin monessa numerossa ja tilanteessa, etten enää jaksanut olla reipas hoitaja, vaan kuulostin varmaan vain yliherkältä ja -varovaiselta ensikertaa raskaana olevalta... sekopäältä. Pääviesti, jonka terveydenhoitajalta sain, oli, että "raskauteenHAN kuuluu monenlaiset kivut ja säryt. Että mitähän nyt pitäisi oikein sanoa. Nyt varmaan päällimäisenä on hormoniryöppy. Haluaisitko keskustella psykologin kanssa?"
Sitten hän pohti, että yleensä yövuorot lopetetaan vasta (unohdin jo tarkat viikot) rv 28:n tienoilla. (En minä tarkoittanut, että ne pitäisi lopettaa heti paikalla!)
Jossain vaiheessa olin jo vähän tympääntynytkin terveydenhoitajaan, joka tuntui todella pitävän minua ylireagoivana hormonihulluna ja hänen aikansa tuhlaajana.
Ärsytti se, että edes soitin sinne.
Ärsytti, että en pystynyt pitämään itseäni koossa, vaan märisin ties kuinka monelle eri taholle.
Ärsytti, että vaikka tavallaan pystyn ajattelemaan asiat järjen valossa, niin enhän minä silti kaikkea tiedä. En ole ikinä ollut aiemmin raskaana.
Ärsyttää, että asiat eivät ole sujuneet, vaan joudun onkimaan lähes kaiken itse tietooni. Koska neuvolasta oli unohdettu tehdä lähete äitiyspolille ultraäänitutkimukseen, tuotti sen ajankin vaihtaminen tänään melkoista päänvaivaa hoitajalle. Puhelu sisälsi myös tokaisun "tuo aika menee sitten melko myöhälle, mutta se on sitten sinun vastuullasi". Kaikeksi onneksi sain ihan kelpo-ajan, joskin sekin on melko outo, eikä kovin ihanteellinen. Olisi ollut kivempi nähdä Itu ihan hereillä, eikä suoraan yövuoron jälkeen klo 7:45.

Jotenkin harmittaa, että juuri, kun olin jo hiukan ollut pääsemässä mielenkin kanssa mukaan tähän touhuun, niin yhtäkkiä huomaan vain ajattelevani itseäni turhasta ylireagoivana ja hormoneista sekaisin olevana tytönheitukkana.

(Toisaalta jälleen kerran oivia ammatillisia huomioita: sillä on todella isoa painoarvoa, millä kohtaa puhelimessa neuvoa kysyvän asiakkaan. Tekeekö hänelle tunteen naurunalaisuudesta vai turvallisuudesta ja luottavaisuudesta, vaikka lopputulos muuten olisikin sama.)

(Tänään rv 11+0!)