Jokin käsittämätön rakkaus

En oikeastaan jännittänyt sitä, ennen kuin vasta yövuoron viimeisinä tunteina. Mietin hoitamiani lapsia, kaikilla erilaiset taustat, lähtökohdat, terveys ja tulevaisuus. Sitten iski pieni muotoinen pelko: mitä, jos meidän lapsellamme on jotain erityistä? Millainen lapsemme tulee olemaan?

Työvuoro päättyi aikanaan, hymy leveni levenemistään, askel keveni ja huikkasin: "Moikka! Mä lähden tästä... lomalle!"
Sitten pyrähdin pukuhuoneelle vaihtamaan työvaatteet omiini, kävin noutamassa mieheni pääaulasta ja marssitin meidät vähän turhankin ripeästi äitiyspoliklinikalle. Esitin urheaa ja sellaista, ettei minua jännitä. Jäin taatusti kiinni höpöttäessäni levottomasti milloin eilen hajonneesta tiskikoneesta, milloin yövuoron aikana loppuneesta hirvittävästä päänsärystä, milloin töistä. Mies vilkuili kelloa ja pohti, miksi meitä aina odotutetaan. Sitten nimemme kutsuttiin ja pomppasin salamana ylös.

Alkuhaastattelun jälkeen sain käydä tutkimuspöydälle kätilön ultrattavaksi. Tovin kuluttua ultraäänilaitekin suostui yhteistyöhön ja oli aika lähteä tutkimaan, mitä Itu puuhaili.
Ja Itupa puuhaili! Kätilöä oikein nauratti, millainen väkkärä ja pyryharakka tuolla kohdussani oikein seikkaili. Jo heilutteli käsiään, pyöri ja hyöri, käänsi päänsä pois, poikkoili miten sattui. Sen, mitä tässä vaiheessa (rv 12+4) pystyi näkemään, tarkistettiin aivot, rakenne, sydän, virtsarakko ja pituus. Lopuksi myös niskapoimu.
Aivan aluksi olin hiukan - yövuoron tokkuraisin silmin, eh - järkyttynyt siitä, millaiselta alienilta Itu oikein näytti, vaikka toki silmät olivatkin sikiölle oikeassa paikassa ja niin edelleen. Seurasin herkeämättä ruudulta, kuinka Itu tuntui pyörivän tarkoituksella yrittäen välttää "kameraa" kätilön selostaessa meille koko ajan, mikä mikäkin osa ja väri on. Ja niin hän alkoi olla hän.
Itkuhan siinä pääsi. Hän on siinä.
Käynnin lopuksi kätilö syötti ultraamansa tiedot ohjelmaan, jossa oli myös ikäni, verinäytetulokseni ja muutama muu tekijä. Riski kromosomihäiriöön osoittautui matalaksi.
Kiitimme ja lähdimme mukanamme nippu kuvia temppuilevasta ja kättään (5 sormea!!!) heiluttelevasta Idusta. Mies oli yhtä hymyä. Minua itketti, mutta vain ja ainoastaan siitä onnen ja rakkauden huumasta, joka humahti minuun nähtyäni hänet, joka pitää jumppatuokioitaan kohdussani.
"On tullut ihan äitiinsä! Yhtä levoton," mies naurahti ja sai minutkin hihittämään.
Sitten istuimme alas ihailemaan kuvia. Otimme molemmat niistä kuvia, sillä olin kuullut, etteivät nuo ultrakuvat säily kovin kauan. Lähetin vanhemmilleni kuvan suurennetusta heiluttavasta kädestä. Mies lähetti kuvan äidilleen. Oli jo korkea aika saada uutinen hänenkin ja heidän puolen suvun tietoon.

Ja nyt olen kotona. Aamupuurot on syöty, pitäisi mennä nukkumaan. Olin yövuorossa, yritän muistutella itseäni. Ei Itu mihinkään katoa.
Hän on minussa turvassa.
Hellin vielä ajatusta: meistä tulee perhe.