Kaikenlaisesta se ihminen osaakin huolehtia

Heräsin tänä aamuna itkuun. Olin unessani haahuillut haamun lailla synnyttäneiden osastolla. Missään ei näkynyt vauvaa. Kukaan ei maininnut sanallakaan hänestä. Olin ollut hiestä märkä, huolesta suunniltani, ja hoitajamaisesti pohtinut, jospa oma crp- tai leukosyytti-arvoni olisivat nousseet mahdollisen infektion vuoksi. Surin sitä, että en pystynyt huolehtimaan syntyneestä lapsestani. Jossain vaiheessa tulin säikähtäneenä ajatelleeksi, jos vauva onkin siirretty keskolaan! Epäselväksi jäi lopulta, että oliko hän todella syntynyt hyvin ennenaikaisena, vai kärsinkö jostain merkillisestä voimakkaasta raskauden aikaisesta muistinmenetyksestä, eikä vauva tosiasiassa ollut edes syntynyt.
Kesti hetken aikaa päästä takaisin todellisuuteen. Vauva ei ollut syntynyt vielä, elämme vasta rv 8+1. Mitään hätää ei ollut. Minulla oli vain ihan käsittämätön nälkä. Oli siis noustava, jotta olosta ei kehittyisi huonoa oloa. Nyt uni huvittaa, mutta on silti jäänyt kaihertamaan. Ihan kamalaa, jos olisikin itse niin sekaisin, ettei pystyisi huolehtimaan omasta lapsestaan!

Tapasin eilen rakasta ystävääni ja kaiken kahvittelun ja juttelun lomassa avauduin myös ensiviikkojen tunnemyräkästä. Tosiasiassa syvimmät tunteeni olivat hyvin pitkään kovin negatiivisia, ja vain järjen äänellä ajattelin, että olenhan minä ihan oikeasti onnellinen tilanteesta. Kerroin ärsyyntymisestä ja kiukustumisesta, siitä, kuinka muutaman päivän sisään sain sekä kuulla raskaudesta että kaikista lähimmiltä ja rakkaimmilta huolehtivia ja hyvää tarkoittavia kehotuksia varoa ja ottaa rauhallisesti. Lisäksi samaan syssyyn mahtui vielä ystäväni kieltäytyminen suunnittelemastamme reissusta, jos minulle tai vauvalle sattuisi jotain. Mietin kiukuspäissäni joskus jopa sitä, että olin pilannut kaiken, ja mitä jos vain perutaan koko juttu. En myöskään voinut moneen viikkoon oikein syvällä sisimmässäni luottaa, että kaikki todella oli kunnossa, kun samaan aikaan olo kuitenkin oli etova ja huono, huimasi, enkä edelleenkään voinut toimia normaalisti. Viime perjantainen varhaisultra, asioiden käsitteleminen ja nyt tämä avautuminen huojensivat mieltä. Ystäväni, aina niin viisas ystäväni, sanoi uskovansa, että ajatukseni ja tunteeni ovat ihan tavallisia ja luonnollisia. On varmasti hyvin vaikea ymmärtää monen vuoden yrittämisen jälkeen, että vauva olisi todella tulossa. Lisäksi hän pohti, että näiden asioiden läpikäyminen tässä vaiheessa on varmasti erittäin tärkeää, sillä joskushan tällaiset tunteet yllättävät vasta vauvan syntymän jälkeen. Silloin voi tulla synnytyksen jälkeinen masennus.
Nyt edellä mainitut tunteet ja ajatukset tuntuvat aivan oudoilta, ehkä jopa syyllisyyden tuntoa tuovilta. En todellakaan ajattele niin, että haluaisin perua raskauden. Ehkä kaikki nämä ovat sitten vain sitä tunnemyllerrystä, jota poliltakin lohdutettiin kuuluvan asiaan.

Ja ne huolet.
Hengähdin tänään tutkiessani käyttämääni Veg1-monivitamiinivalmistetta, että siinä ei onneksi ole ollut A-vitamiinia. Sain nimittäin vasta eilen aikaiseksi hankkia raskausmonivitamiinivalmisteen. Käytin tähän mennessä vegaaniaikoihin tarkoitettua valmistetta. Vähentääkseni huolta ja järjestelemistä en todellakaan pyri nyt vegaaniuteen. Jos tarkkoja ollaan, niin kaikki kauramaito- ja -jugurttituotteet saavat minut voimaan jo ajatustasolla pahoin, puhumattakaan oluthiivajauheesta. Koska pyrkimys olisi syödä monipuolisesti, niin mieluummin syön nyt sitä, mitä tekee mieli. Vaikka sitten raejuustoa puuron ja kasvissosekeiton päällä.
No, toinen huoli liittyy sitten foolihappoon. Olenko ehtinyt jo aiheuttamaan ongelmia, sillä Veg1-valmisteessa oli 200ug ja raskaudenaikainen tarve olisi 400ug... Lohduttaudun ajatuksella, että moni ei edes tässäkään vaiheessa tiedä olevansa raskaana.
Entäs sitten Thyroxin, kilpirauhasen vajaatoimintaan tarkoitettu lääke. Polilta ei ollut ollut mainintaa, mutta neuvolasta kehottivat heti nostamaan annosta 25 ug.
Rokoteasioitakin olen ehtinyt monta päivää ja monesta eri numerosta selvittämään. Työni puolesta minulla on oltava tietyt rokotteet voimassa, mutta eräs niistä, hinkuyskä-yhdistelmä (Boostrix) aiheutti päänvaivaa sekä työterveyshuollossa että polilla. Tulkkasimme kaikki THL:n tavallaan-toisaalta-ohjeita, mutta epävarmaksihan siitä jäi. Sain numeron teratologiseen yksikköön, josta vastaus oli selkeä: tutkimustietoa ei ole alkuraskauden aikana otettuna, joten suositeltavaa olisi odottaa vielä muutama viikko.

Yllätin itseni pohtimasta asuntoamme. Kuinka huolehdin, ettei pieni kupsahda rappusia pitkin alakertaan opetellessaan kävelemään? Miten varmistan, että portti on aina kiinni? Vilkaisin eräänä päivänä jopa Etuoven ilmoituksia...
Herkuttelenko liikaa? Juonko edelleen liikaa kahvia (sekin on vähentynyt roimasti aiemmasta)? Syönkö riittävästi kasviksia? Kuitua? Mitään? Olen mielestäni syönyt aika terveellisesti ja kasvisvoittoisesti aiemmin, mutta nykyään pistän suuhuni, mitä pystyn. En sentään hampurilaisilla ja pizzalla elä, mutta huomaan, että tavat ja tottumukset ovat muuttuneet. Herkkumättöjä en tosin oikeasti vedä; kantti ei kestä.
Hiihtoreissuilla koppaan kilttinä tyttönä sukset kainaloon jyrkissä (ja tähän aikaan vuodesta hyvin liukkaissa) mäissä, sillä tällä kertaa kyydissä on myös joku toinen. Kyllähän minä itse olisin laskenut monetkin mäet, mutta nyt vaistomaisesti otan varman päälle.

Sitten mietin taas sitä pientä, vinhasti sykkivää sydäntä, ja ajattelen:
"Ei se nyt mihinkään tipahda."