Liikunta raskauden aikana

Eilen oli taas päivä, jolloin sain oivan muistutuksen siitä, että täällä tapahtuu jotain kummia. Pohdin nimittäin miehelle, että tavallaan olin ehtinyt taas jo unohtaa raskauden. Tai ehkä kyse on vain siitä, että en näytä raskaana olevalta tai emme voi tehdä vielä valmisteluja. Siihen on pitänyt jo tottua, että minun on syötävä jotain 1,5-2 tunnin välein, sillä muuten voi huono tai etova olo iskeä. Ja töissäkin melkein-pyörtyilen. Yövuorossakin tilanteen edellisenä päivänä nähnyt päivystävä lääkäri oli kysellyt vointiani, ja joko voin jo paremmin. "Jooo.... Kyllä tämä tästä," mutisin.
"Tosi ärsyttävää, kun sitä tulee silloin tällöin," hän sanoi. Ihan kuin olisi tiennyt, mistä on kyse. Tuona yövuorona olin muutenkin viittä vaille kertomassa kollegoilleni, sillä toinen heistä oli rientänyt mittaamaan minulta verenpaineet ja toinen muuten vain oli tiennyt tapahtuneesta. Mutta en vain pystynyt.
Huomasin muutenkin jaksavani jo nyt yövuoroissa huonommin. Toki on otettava huomioon tämä poikkeuksellinen tilanne, että olen tehnyt sairaslomalta palattuani öitä joka viikko. Johan siinä selväpäisemmänkin toverin pään menee sekaisin. Nytkin olin torkkumassa tämän tästä. Nolostellen mutisin naureskeleville yökkökavereilleni, että kyllä minä yleensä pysyn hereillä paremmin... Riippuu myös ihan yöstä, kuinka mahdollista moinen on. Jälkimmäisessä kaivoin esille neulontatyöni, vaikka varsinaisesti ei edes neulotuttanut. (Nukahdin silti.)

Eilen tunsin myös vihdoin voivani vetää taas juoksulenkkarini jalkaan. Pitkästä aikaa.Edellisen kerran olin käynyt juoksemassa helmikuun puolivälissä, siis juuri alkionsiirron jälkeen. Myöhemmin olo meni hankalammaksi (ei juoksusta johtuen), ja jo kävely sai minut vain taapertamaan lyheneviä lenkkejä, kunnes en saanut liikkua niitäkään hyperstimulaation toteamisen jälkeen. Sittemmin olen käynyt hiihtoladuilla, ja se on ollut tosi kivaa.
Kaipasin kuitenkin myös vuosia harrastamaani liikuntaa. Mies hieman tarkisteli, olinko liikkunut kuinka paljon edellisenä päivänä. En ollut päässyt edes ulos.
Niinpä puin innoissani juoksutamineet ylleni, sidoin lenkkareideni nauhoja kiinni, houkuttelin koiran miehen iltapalaa kärttämästä ja sittten lähdimme. Oi sentään! Olipas kivaa antaa taas jalkojen viedä, tuulen tuivertaa poskilla ja hengityksen löytää sopivaa rytmiä. No, enemmän se kuulosti varmaan puuskutukselta, mutta mielestäni siihen nähden, että taukoa edellisestä lenkistä oli 1,5 kuukautta, pärjäsin aika hyvin. Poskien puna ja lämpöinen, liikuntaa saanut kroppa tuntuivat kivoilta, kun tein loppuvenyttelyjä.

Kuvituskuva. Täällä on vielä ihan talvi.

Mutta olo jäi ristiriitaiseksi. Olin huolellisesti lukenut, että liikunta on varsin suositeltua raskauden aikana, eikä juoksuharrastukselle ole mitään esteitä ensimmäisen, tai toisenkaan kolmanneksen aikana. Pulssitasoa pyrin muistamaan. Sykemittaria minulla ei ole, mutta yritin ajoittain himmailla hiukan itseäni, jotta en aivan täysiä vetäisi. Mutta odottamaani euforista liikunnanjälkeistä oloa en kuitenkaan aivan tuntenut. Mielen tasolla olin kyllä mielissäni, että kerrankin tuli liikuttua. Kroppa kuitenkin oli omituinen. Tuli ehkä jopa hieman outo olo lenkin jälkeen, eikä mikään maistunut. Hiukan väkisin otin iltapalaa, mutta olo jäi edelleen oudoksi. Puuhailin pari tuntia muuta, ja ennen nukkumaan käymistä oli otettava vielä toinen leipä. Silti sängyssä pohdin oloani pitkään. Onko minulla vieläkin huono olo? Nälkä? Heräänkö neljältä etovaan oloon? No, en herännyt neljältä, mutta talviaikassa heräsin klo 5.
Oli päästävä syömään.

Mitä tämä siis oikein tarkoittaa? Tulisiko minun himmailla vieläkin enemmän? Hiihtoreissuiltakin olen huomannut, että tarpeeksi pitkä matka saa aikaan huonon olon.
Ystäväni oli ollut huolissaan, että syönkö riittävästi. Todellakin syön, kun en muutakaan voi saadakseni etovan olon pois. Ennen juoksulenkkiä syömäni päivällinen oli ollut hyvän kokoinen, joten tuskin siitäkään oli kyse. Ehkä yövuoro tekee vain tepposiaan.

Alan kuitenkin olla siinä pisteessä, että pelkkä syöminen ja kävelylenkit alkavat ärsyttää. Totta kai syön, se on selvä, mutta totuttuani käymään 1-2 ryhmäliikuntatunnilla ja useita kertoja viikossa erilaisilla sykettä nostavilla aerobisilla lenkeillä (juoksu, hiihto, pyöräily, luistelu, patikointi, uiminen, vuodenajasta riippuen), on tällainen pitkittynyt hidastuselämä alkanut hiljalleen harmittamaan. Alun järkytyksen (hyperstimulaation alussa) kaltaista en ole kuitenkaan kokenut, sillä nyt saan kuitenkin liikkua normaalisti ja voinnin mukaan. Siinä onkin opin paikka itselleni. Pitäisi aina muistaa, että nyt en liiku vain itseni vuoksi, vaan kyydissä on koko ajan myös joku toinen.
Ryhmäliikuntatunneille en ole vielä tänä keväänä uskaltanut lähteä. Yksi suosikkitunneistani on ollut monipuolinen lihaskuntoa kehittävä ja sykettä nostava tehotreeni, mutta pelkään, etten kykene (enkä varmasti kykenekään) aikaisempiin suorituksiin. Kyse on vain omasta päästä; ei kukaan tuijottele minua, enkä tavoittele olevani parempi muita, mutta silti. Huohottaisin siellä vain niin, ettei kukaan kuulisi enää musiikkiakaan ja lopulta pyörtyisin.
Kotona olen tehnyt muutamia kertoja lyhyitä treenejä kevyillä painoilla, mutta olisi vielä selvitettävä tarkemmin, millaisia liikkeitä olisi varottava, ja mitkä olisivat suositeltavia. Ymmärtääkseni vielä alkuraskaudessa nämä eivät ole olleet niin tarkkoja. Kotona ja omissa oloissa liikkuminen on ollut muutenkin helpompaa, sillä olen huomannut kumartelujen ja tiettyjen liikkeiden saavan pääni suhisemaan ja silmissä tummenemaan. En haluaisi tätä tapahtuvan jumpissa (, jossa myös edellä mainitsemani päivystävä lääkäri käy).

Kuva Googlesta

Olin kirjoittamassa, että en ole ollut tavoitteellinen liikkuja, mutta se ei ehkä pidäkään paikkansa. Olen usein mennyt vähintään tietyn mittaisen lenkin, ja vaikka aika ei peruslenkeillä olekaan ollut tärkein juttu, niin matkasta ei ole tingitty. Olen joskus treenannut niin paljon, että olen haaveillut juoksevani "joskus" maratonin, ja sitten se on realistisoitunut puolimaratoniin. Se on selvä, että sille en ainakaan ole nyt treenaamassa. Aiempi osallistuminen puolikkaalle on jäänyt ihan siitä syystä, että olen ottanut juoksemisesta liikaa paineita ja alkanut suorittamaan, ja se on kavalin asia viemään ilon harrastuksesta.
Lihaskuntotreeni ei juurikaan ole ollut tavoitteellista, mutta olen silti pyrkinyt tekemään sitä tiettyjä määriä viikossa.
Olen tottunut näkemään itseni tietyssä koossa ja kunnossa, ja se on varmaan osasyy, miksi liikunnan muuttuminen ja osin myös puuttuminen alkaa jo hiukan harmittamaan. Muuttuva vartalo tulee olemaan osa raskautta, jonka olen ainakin näennäisesti tiedostanut ja hyväksynyt. Aika näyttää, kuinka tiedostan ja hyväksyn sen käytännössä, kun niin alkaa tapahtumaan.

Toisaalta tästä seuraa myös jatkopulma, jonka kanssa olen paininut jo vuosia. Koiramme tarvitsee myös liikuntaa ja virikkeitä. Itsepäinen otus onkin sitten sen puutteesta (ja varmaan siitäkin huolimatta) purkanut turhautumistaan asioihin, jotka saavat minut raivon partaalle. Eikö se nyt jo ala uskomaan?! (Olen miettinyt jo vauva-aikaa koiran kanssa..........)
Meidän perheessämme koira on vain koira, eikä meitä pyörittävä kuningatar, mutta joudumme jo nyt tekemään joitakin ratkaisuja, jotta se ei pääsisi tahallaan tekemään väärin. Ja sekin ärsyttää.
Mutta mielestäni koirasta, jonka on itse ottanut, on kyettävä huolehtimaan.
Yritä siinä sitten löytää hyvää tasapainoa etovan olon, hermojen menetyksen ja väsymyksen välillä.

Millaisia kokemuksia Sinulla on raskauden aikaisesta liikunnasta? Mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä? Mitä muutoksia olet tehnyt? Kuinka pää on pysynyt mukana?