Näkyykö se jo naamasta?

Suurin osa ajatuksistani raskauteen liittyy lähinnä sellaiseen häkeltyneeseen ja kainostelevaan tunnetilaan. Tuntuu edelleen, että uutinen tuli keksittyä jostain, ja melkein alkaa jo hävettää puhua siitä. Eiköhän tämä leikki ole jo nähty, huijattu riittävästi muita? Voidaan palata takaisin normaaliin.
Onko kyse sitten pienistä viikoista (tänään kuitenkin jo rv 6+1), pelosta menettää kaikki tämä vai siitä, että meitä molempia taitaa jännittää ensi viikonvarhaisultra. Miestä on jo pitkään mietityttänyt kovasti se, että onko ylipäänsä olemassa mitään elämää. Ehkä vasta ultran jälkeen voi hiukan hengähtää.

Aika ajoin itseänikin epäilyttää tilanne oikein toden teolla. Ei väliä, vaikka pari viikkoa sitten tehdyt verinäytteet näyttivät todella hyviä tuloksia, ja jos rehellinen olen, niin kyllähän minusta tuntuu koko ajan joltain. Ehkä olen oppinut sietämään niin monenlaista tunnetta ja oloa, että en oikein osaisi heti vetää suuria johtopäätöksiä asioista. Mutta ei tämä nyt ihan normaaliakaan ole.

Se, että räjähtelen miehelleni.
Se, että väsähdän totaalisesti kävelylenkeillä.
Se, että mikään ei tunnu maistuvan, mutta jotain pitäisi kuitenkin syödä, jotta pysyy tolpillaan ja olo jokseenkin siedettävänä.
Se, että etova olo vaivaa nykyisin lähes koko ajan. Aamut ja viime kokemusten mukaan yövuoron jälkeisiltä unilta herättynä.
Ei tämä ole normioloani.

Tein yrittääkseni vakuuttaa kenties meitä molempia yli jääneen Apteekin Raskaustestin (ajattelin ClearBluen viikkonäytöllisen olevan tähän hätään nyt turha investointi). No, testiviiva lävähti näytölle saman tien, säilyen koko ajan kontrolliviivaa kirkkaampana.

Miestä on rohkaissut tuo testi, että omituiset oloni.
Puhisin ja puhkuin eilen huonoa oloani kenties hieman kalpeana kasvojen väriltäni ennen yövuoroon lähtöä.
"Mut eikös tämä ole hyvä asia?", hän totesi. "Kai se jotain hyvää tarkoittaa?"
Ei auta, kuin miettiä, että juu näin on. Ärsyttäisi, jos tätä pitäisi olla ihan turhaan.

Palasin töihin lauantaina suuren jännityksen vallassa. Edellisöitä olivat siivittäneet rohkaisevat painajaisunet, ja moni asia painoi mieltä. Survival Kit -laukkuuni pakkasin kasan hedelmiä, ruisnappeja ja pohdin vielä pysähtyväni matkalla ostamassa Vichy-pullon. Nyt takana on jo kolme neljästä yötä, ja helpottaa huomata, että olen kyennyt sekä pysymään hereillä, suht tolpillani että huolehtimaan töistäni. Olo on ollut kyllä huono, mutta se on hälvennyt tuntien kuluessa.

Viime yön sain ilokseni olla edellisellä osastollani, ja juttelin erään kollegani kanssa. Hän kyseli hymyillen kuulumisiani. Koska kyseessä oli sellainen henkilö, jonka kanssa olen keskustellut näiden aihepiirien asioista ennenkin, kerroin tilanteen.
"Mä arvasin! Olisin voinut vannoa, että jotain on meneillään, kun näin sut käytävällä. Kasvojen väristä arvasin..."
Toisaalta en ihmettele, mutta toisaalta asia myös huvittaa. Voiko sen jo nähdä?