Ehkä pientä konkretisoitumista - ensimmäinen neuvolakäynti

Aamulla pakkasimme itsemme hyisenä -13 asteen kevätaamuna autoon ja lähdimme ajelemaan kohti neuvolaa. Olin ollut aiemmin varma paikasta, mutta pitipä osoitetta lähteä vielä tarkistamaan - eipä siellä ollut tullut aiemmin käytyä.
Tänään koittaisi ensimmäinen äitiysneuvolakerta. Meiltä kyseltiin kaikenlaisia kysymyksiä perusterveyteen, liikuntaan, alkoholiin, ruokailuun ja töihin liittyen. Terveydenhoitaja nauroikin, että ensimmäinen kerta on aina vähän enemmän tietokoneen hoitamista, kun konkreettisten asioiden läpikäymistä. Sain melkoisen nipun papereita; lähetetteitä verikokeille, ohjeet sokerirasitukseen, vältettävien ruokien lista, ohjeistuksia liikunnasta, äitiyskortille muovitaskun ja lisäksi vielä lukemista tulevista seulonnoista. Minusta otettiin verenpaine, paino, hemoglobiini-näyte sormenpäästä ja kävin antamassa pissanäytteen. Vastasin sujuvasti kysymyksistä liittyen imetykseen, synnytykseen ja raskausoireisiin ja havahduin jälleen kerran siihen, kuinka utopistista tämä vieläkin on! Kaikki se, että olen jatkuvasti nälkäinen - kiitos mahani ilmiannosta -, en jaksa tavalliseen tapaan ja minussa tapahtuu koko ajan jotain omituista on... omituista. Siis yhä edelleen. Jossain vaiheessa terveydenhoitaja sanoi ammattiini viitaten, että huomauttaisin sitten, jos läpikäytävät asiat tuntuvat liian itsestäänselviltä. Minusta hän saisi kertoa minulle kaiken mahdollisen, ihan kuin muillekin odottajille. Olinhan nyt hmm.. tuleva äiti? odottaja? hmm..., enkä hoitaja. Tuntui mukavalta, kun terveydenhoitaja tarttui aika nopeasti myös mietteisiini siitä, kuinka on ottanut ajoittain koville, ettei voi touhuta ja liikkua entisenlaisesti. "Meidän psykologi juttelisi kanssasi oikein mielellään. Miltä sellainen kuulostaisi?", hän tiedusteli. Minusta ajatus tuntui hyvältä. Olenhan ehtinyt pyöritellä päässäni yhtä sun toista, ja vaikka osaan tunnistaa ja sanoittaa monia tunteia ja ajatuksia, enkä oikeastaan mistään ole huolissani, niin varmasti tuollainen ennakointi voisi olla oikein hyvä. Onhan tämä aika outoa ja uutta. Todellakin, uutta.

Lisäksi selvisi ainakin mahdollinen syy huimaukselleni. Pika-hemoglobiinitesti nimittäin oli juuri ja juuri alle viitearvojen, ja jopa laskenut 20-30 pykälää helmikuisista näytteistäni! Aika merkillistä, mutta asia tarkistetaan vielä ensi viikon verinäytteissä. Olisihan se ollut vielä kiva saada ensimmäisellä neuvolakerralla tehtyä ja puhuttua jotain konkreettista, vaikka ymmärrettävästi alku on aina tällaista. Kotona varasin ajat ensi viikolle verinäytteille ja odottelen aikaa äitiyspoliklinikalle ultraäänitutkimukseen. Jännää, kuinka harvoin Suomessa ultrataan, sillä serkkuni mukaan Saksassa seurataan raskauksia jopa kahden viikon välein.

Vielä tämä päivä aikaa hengähtää ennen palaamista töihin (huoh).
Päivän polttavimmat kysymykset:
Mistä löytäisin äitiyskortilleni sellaisen ihanan retrokuosisen suojan, joita katkeransuloisesti ihastelin marraskuun kädentaidot-messuilla?
Keitä voisi pyytää kummeiksi (haha, todellakin ajankohtaista!)?
Tutustua lisää kiintymysvanhemmuus-aiheeseen.
Käydä hiihtämässä.
Hahmottaa, että muutaman päivän päästä Itu-Alkiomme ei ole enää alkio, vaan sikiö. Ja että tänään on jo/vasta/kuitenkin rv 9+1. 

Huomaan, että yhä edelleen - ja kenties ihan ymmärrettävästi - mieltä varjostaa, ja vaaleanpunaisia haaveita vaimentaa epäilys siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Tai ennemmin pelko siitä, että jotain tapahtuu, ja että emme pääse siihen asti, että voisin pakata sairaalakassin valmiiksi ja lähtisimme yhdessä koitokseen. Ehkä yritän vielä suojella itseäni siltä pettymykseltä, että jos tämä hyvä ei tapahdukaan meille. Jos se hyvä otetaan sittenkin pois, ennen kuin olemme edes tajunneetkaan siitä vielä.