Ikä on vain numeroita ja muita ryppyjä

Vielä joulukuussa naureskelin poteneeni ikäkriisiä. Tai sellaiseksi ainakin vitsailin omaa tuumailua elämästäni. Todettuani, että olin joka tapauksessa tullut johtopäätökseen tyytyväisyydestä elämääni, minulle kuittailtiin, että sellainen rankka ikäkriisi sitten.

Mutta kyllähän tässä nyt alkaa jo vähän mietityttämään. Vaikka minulle hämmästeltiin, että en ole muuttunut pätkääkään kymmenessä vuodessa, niin kyllähän minä noita ryppyjä ja juovia löydän jo kasvoistani. Välillä huomaan tarkkailevani kovinkin kriittisesti myös Facebookiin laittamiani kuvia. Ovatko silmäpussit liian isot? Entä nuo rypyt silmien kulmissa? Jos niitä vain ajattelisi naururypyiksi? Minulla on aina ollut vaikeuksia saada ihmiset uskomaan ikäni, sillä tiedän näyttäväni nuoremmalta. Ja oikeastaan jo vertailukuva lähtömainingeista syksyllä 2005 parin viikon takaiseen lentokenttäkuvaan näytti: aika nuorelta sitä edelleen näytetään. Mutta silti. Tulkaa katsomaan vaikka. Kyllä täällä on jo ryppyjä.

Melko usein ikä on ollut hengästymistä aiheuttava asia, kun olen miettinyt lasten saantia. Ajattelin aina, että lapset ovat tervetulleita heti, siis häiden jälkeen, mieluiten nuorena. Ollessani 24-vuotias viettäessämme juhannushäitä ajattelin, että ei kai tämäkään vielä mikään paha ikä ole. Ja niinhän meille tolkutettiin vielä jonkin aikaa. Vuosien varrella itsellenikin tuli jo huolestunut olo, että tässähän ollaan kohta riskisynnyttäjiä, liian vanhoja, kun lapset menevät kouluun, enkä jaksa enää touhuta! En halunnut sellaiseksi ylivarovaiseksi +40-vuotiaaksi ensisynnyttäjäksi, joihin olen joskus törmännyt (anteeksi tällainen vertaus, se on tosi huono. Otetaan se vain liioitteluna.). Mies on muutaman kerran sanonut, että hänestä tuntuu, että me saamme ensimmäisen lapsemme, kun olen 32-vuotias. 32!! Ja siihen oli silloin vielä 4 vuotta aikaa. Nyt se on...kahden vuoden päästä! Iän lisääntymistä ja huolta lasten saamisesta tai lapsettomuudesta ei helpottanut myöskään se, kun välillä hän totesi, että hänen oma takarajansa on 32-vuotta. Ja se on vieläkin aiemmin. Ainakin vuoden.

Yhteiskunta tekee asiasta vieläkin "helpomman" toitottamalla jatkuvalla syötöllä syyllistämissävytteisiä uutisia syntyvyyden vähenemisestä ja ensisynnyttäjien keski-iän nousemisesta. Samaan syssyyn heitetään myös muistutuksia korkeammalla iällä synnyttämisen riskeistä. Kuules, yhteiskunta! Minä olisin jo moninkertainen äiti, jos se olisi riippunut tahdostani!

En minä tosiasiassa pode kovin suurta ikäkriisiä. On vain hassua, että samanvuotiset ystäväni täyttävät pyöreitä tänä vuonna. Toiset juhlat ovat jo nurkan takana. Se tarkoittaa siis sitä, että minäkin saan "kohta" alkaa suunnittelemaan kekkereitä (siis joulukuussa). Mutta ajattelen silti, että aina on aihetta juhlaan!:)

Toisaalta minussa ja terveystiedoissani tapahtuu paljon sellaistakin, josta en ole ollut tietoinen tai jota en ole huomannut. Sain soiton lapsettomuuspolilta muutama päivä sitten. Minusta otetuissa verinäytteissä kilpirauhasarvo TSH oli yllättäen ollut korkea, 8,45, viitearvojen ollessa 0,4-4,0. Nyt sitä halutaan vielä kontrolloida yhdessä muiden kilpirauhasarvojen kanssa. Se voi viitata siis kilpirauhasen vajaatoimintaan (joka edelleen vaikuttaa myös raskautumiseen). Toisaalta en ole tästä uutisesta yllättynyt, sillä äidilläni on taustaa sekä kilpirauhasen liika- että vajaatoiminnasta. Mutta en vain ollut odottanut sitä näin pian.

Lisäksi sain eilen postia. Kutsun kohdunkaulansyövän seulontatutkimukseen. Siis näitä ikäjuttuja!! Tästäkö se nyt alkaa!
Tuli ihan sellainen olo, että kun vuosi vaihtuu siksi vuodeksi, jolloin täytän 30 alkaa kaikki ikääntymiseen liittyvät asiat tapahtua rytinällä.
En ajattele tästä alkavan "alamäki", vaan ennemminkin haluaisin ajatella elämän vain siirtyvän uusille ulottuvuuksille. Tulevasta vuosikymmenestä voi tulla vaikka miten hieno. Ainakin olen kuullut, että silloin kaikki turha parikymppisen epävarmuus jää pois, ja saa ihan rauhassa olla oma itsensä. Kuulostaa ihanalta. <3

Mitä ajatuksia Sinulle on herännyt iän lisääntymisestä? Entä parikymppisestä kolmekymppiseksi siirtymisestä? :)

Työvuoromuutosten johdosta teenkin nyt pari yövuoroa. Viime yö sujui ongelmitta, sillä tuntuu, että olen edelleen aika lailla Kanadan ajoissa. :) Vapun tuloa en ole oikein vielä ymmärtänyt, sillä pääsiäinenkin meni tavallaan ohi. Onneksi bongasin erään vapputapahtuman maanantailta, niin pääsemme syömään munkkia ja juomaan simaa. Vuosi sitten paistoin ihka ensimmäiset munkit itse (ilman äidin apua), ja ai että. Mutta nyt en yövuorojen myötä taida kyetä. Tai mistä sitä tietää, vaikka innostuisikin. Kyllähän minä olen vielä nuori ja jaksavainen! ;)

Vuoden takaisia iloja

Elämän kepeys, mitä se on?

Alkuvuonna osastollamme käynyt sairaalapastori käytti useassa kohdin termiä elämän kepeys. Ihastuin tuohon termiin välittömästi ja etenkin sen saatesanoihin. Vaikka töissä (ja omassa elämässä) on välillä raskaita vaiheita, niin silti tulisi pyrkiä säilyttämään elämän kepeys. Vain silloin jaksaa kohdata vaikeampia asioita.

Olen kotoisin pieneltä maatilalta, jota vanhempani pitävät, ja jota ovat isäni vanhemmat pitäneet. He ostivat tilan tullessaan evakosta Karjalasta, kumpikin vanhempiensa maatiloilta. Minäkin olen hoidellut vasikoita, lypsänyt lehmiä, osallistunut heinänpaalaustalkoisiin, rehumiesten muonituksiin, perunannostopäiviin. Vanhempani eivät ole kuitenkaan koskaan olettaneet (toisin kuin isäni vanhemmat ainoasta pojastaan), että jompi kumpi minusta tai veljestäni jatkaisi tilanpitoa. Olemme saaneet vapaasti valita ammattimme, joskin jossain vaiheessa intoilemani näyttelijän tai pianistinura eivät saaneet kovin suurta kannatusta isäni taholta. ;) Elämä on ollut käytännönläheistä perunanviljelyistä marjanpoimintaan, säätiedotteiden seuraamisesta erilaisten muovipakkausten säilyttämiseen. On ommeltu vaatteita, neulottu sukkia, säilötty hilloa, tehty mehuja. Naapurit on tunnettu vuosikymmenten ajalta, ja peltojen reunoja pitkin hiihdelty (silti en vieläkään meinaa muistaa kaikkien peltojen nimiä. Ne kun ovat kulkeneet omistajien nimien mukaan.). Perinteet, käytännönläheisyys, asettuminen ja elämän vakiintuminen ovat olleet automaattisia asioita elämässä.



Muutettuani opiskelemaan kuvittelin, että tästä se maatilan emännän ura urkenee (siitä huolimatta, että olin opiskelemassa sairaanhoitajaksi kaupungissa, kerrostaloasunnossa asuen). Tein hilloja, säilöin pikkelsiä, tein ruokaa pakkaseen, pesin talteen kaikki erimalliset ja -muotoiset muovipurkit - kuten äiti oli tehnyt. Tein tarkkaa kirjanpitoa kuluista (värikoodit eri osa-alueille! Kuun yhteissumma jokaisesta!), suosin Valiota, luin ajoittain Maaseudun tulevaisuutta (tämä lähinnä koti-ikävissäni :D) kuten isä oli tehnyt. Moni näistä asioista karsiutui vuosien varrella, osa jaloistui omannäköisekseni, jotain lisäsin, ja jotain jäin miettimään. Silti vielä pitkään naimisiinmenon ja yhteenmuuton jälkeen kuvittelin, että minun tulee toimia, kuten maatilan emäntä. Keitä iso satsi puuroa (niin, että siitä riittää useammaksi päiväksi), leivo sämpylöitä samalla uunin lämmityksellä, tee viikkosiivous perjantaisin, tamppaa matot ulkona, hoida kasvimaata, keitä hillot, ompele verhot, keitä jälkiruoaksi kiisseliä, syö aina pöydän ääressä, älä lue samalla. Ajattelin koko ajan, että kaiken tämän tekeminen varmistaa sen, että minusta tulee kelpo maatilan emäntä, perheen äiti ja yhteiskuntakelpoinen ja kätevä nainen.

Jossain vaiheessa alkoi lamppu jos toinenkin syttyä. Tajusin jossain mieleni sopukoissa, että ei minusta ole missään vaiheessa ollut tulossa maatilan emäntää. Ei minulla ole ammattini puolesta tarvetta edes kasvattaa maahan sellaisia juuria, että asettuisin tässä ja samantien juuri siihen paikkaan, johon olen kapsäkkini ensimmäiseksi iskenyt ja oveen laittanut nimeni. Minun ja mieheni on mahdollisuus asettua, minne haluamme, eikä sen mukaan, minne omat vanhempamme ovat talon rakentaneet ja työstäneet meille ammattia. Ja mitä kaikkeen moneen yksityiskohtaan, niin ne kuittaan sanomalla, että tarvitseeko ihan kaiken olla aina niin vakavaa ja elämän vakiintumiseen tähtäävää? Jos joskus haluaisinkin syödä aamupalaksi vaikka smoothieta sohvalla röhnöttäen, niin ei se välttämättä tarkoita sitä, että mahdolliset lapsemme tulevat kasvamaan vinoon tästä mahdollisesti-äitinsä hetkellisestä hairahduksesta. Ja jos vielä lukisi lehteäkin samalla! Hui kauhistus!





Elämän kepeys - mtä se on?
Se voi - ja onkin - myös kaikkea edellä luettelemaani. Nautinhan minä, jos saan joskus jotain aikaan käsilläni. Iloitsen siitä, että kokeiluni keittiössä eivät ole ainakaan kauhean tuomitsevia sanoja saanut, ja yleensä ruoka on saatu syötyä.
Mutta mitä muuta se on? Miten säilyttää ja pitää yllä elämän kepeyttä?
Etenkin, kun kyse olisi ennen kaikkea tästä hetkestä ja näistä tunnelmista. Ei siitä, että kuinka kerään jo valmiiksi vauvanruokareseptejä, ompelen vauvanvaatteita ja suunnittelen vauvanhuoneen sisustusta (en ole tehnyt mitään näistä. Itseasiassa minulla ei ole enää yhtään ompelemaani vauvanvaatetta tallessa). Elämän kepeys ei minusta voi perustua vain haaveisiin ja unelmiin. Sitten kun olemme oikea perhe. Sitten, kun meillä on lapsia. Lasten kanssa voi tehdä niin paljon kaikkea kivaa. Mutta kun niin voi nytkin! Miten se on sitten niin vaikea ymmärtää? Miksi ei voisi vain heittäytyä täysillä, ei vain 95%:sesti? Loput 5% ovat nimittäin täynnä sellaisia ajatuksia, että lasten kanssa ei kai voi tehtä näin, tai että sitten lasten kanssa taas uudestaan. Tai että onkohan tämä nyt ihan oikein, kun lapsiperheetkään eivät voi tehdä näin. Olenko liian itsekäs?


Olen tehnyt paljon kivoja asioita, joita ei todellakaan olisi voinut tehdä lasten kanssa. Ja etenkin viime matkalla heittäydyin täysillä siihen hetkeen, jossa elin. Mieli ja sydän lauloivat aarioitaan, ihan pelkästä onnellisuudesta. Oli paljon hetkiä, jolloin huomasin nauttivani taas jollain uudella ja raikkaalla tavalla elämästä, sen mahdollisuuksista ja hetkistä. Nyt ehkä tämän koko ajatusmyräkän johtoajatus: kuinka säilyttää tuollainen elämän kepeys? Kuinka asennoitua niin, että elämän ei tarvitse tähdätä pelkästään asettumiseen, pysyvyyteen, käytännönläheisyyteen? Siihen, että kun jotain teen, niin sitä tulen tekemään vielä 80-vuotiaana? Kuinka elää kepeästi sekä nyt kaksin ollen sekä osata elää kepeästi myös lasten myötä?
(Tosin, täytyy todeta näin esikatselun jälkeen, että kannatan ehdottomasti kestäviä, ekologisia, käytännönläheisiä arvoja! Kuvista päätellen käytän vain kertakäyttöjuttuja.. :D Piti päästä käyttämään reissukuvia kuvituskuvina...)

Millaisia ajatuksia Sinulla on? Mitä elämän kepeys Sinulle tarkoittaa?



P.S. Tää on ihan hirveää. Blogspot on kyllä nyt niin surkea, kun pelleilee noiden kuvien kanssa. Tässä täytyy alkaa jo miettiä muuttojuttuja, jos tämä aina vain pahentunut vaiva vain jatkuu...

Home, safe and sound.

Tänään tallustin tihkusateessa laukkuani ylämäkeä pitkin raahaten ja pohdin silmät sikkurassa, että tapahtuiko tuo kaikki? Kävinkö 10 (loppujen lopuksi 11 paluulennon peruunnuttua) päivän reissussa? Tapasinko oikeasti vaihtariperheeni ja kävinkö oikeasti Kanadassa? Siis siellä, minne olen 7 vuotta haikaillut meneväni? Oikeasti?

Vaahterasiirappi laukkuun levinneenä ainakin paljasti jotain. Valokuvat kännykän muistissa. Vancouverin Science Worldin leima vasemmassa kämmenselässä. Karmea väsymys yli vuorokauden kestäneestä matkanteosta. Onnellisuus ja myös kaipuu sydämessä. Kyllä. Unelma kävi toteen.

Selasin äsken kuvia, pistin vaatteet pyykkiin ja pälpätin hetken matkasta. Piristyin kummasti ja niin kävi miehellekin. Hän painui kaupunkiin ostoksille, kun minä jäin vielä ihastelemaan suklaahippu- ja jellokokoelmaani.

Matka oli huimasti enemmän, kuin olin koskaan uskaltanut toivoa. Huimasti. On ollut äärettömän tärkeää, että tein matkan yksin, sillä niin paljon on ollut käsittelemistä jo ihan vain ihmisten tapaamisesta yli 10 vuoden jälkeen. Ensi kerralla on jo ihan toisenlaista.

Jollain tavalla reissu osui myös lapsettomuuden kipuun. Nautin olostani niin paljon, lapsettomuuden kipu oli poissa. Pystyin jopa hetken aikaa miettimään sitä, että onko meidän todella tarkoitus saada omia lapsia? Jos olisimmekin kaksin? Tulin myös menneeksi itsekseni paikkoihin, joissa oli paljon lapsiperheitä. Söpöjä, mutta ei onneksi kirpaisevan söpöjä. Katsoin paluumatkalla myös raskaudesta kertovan elokuvan (Bridget Jones´ Baby), eikä se kirpistänyt kuten yleensä. No, ehkä vähän. Niissä kohdin, kun isä(t) huolehtivat Bridgetistä tai onnen tunne on yhteinen vauvaa ihmetellessä. Sitten taisin mikrosekunniksi torkahtaa.

Nyt puran tavaroitani, käyn läpi koettuja hetkiä ja ajatuksia. Olen jo joutunut hieman orientoitumaan arkeen laitettuani työsähköpostia ja miettimään huomista menoa (mukavaa). Olisihan se hauska liihotella vielä hetken yläilmoissa, mutta aika aikaansa kutakin. Ihanaa olla kotona, oman rakkaan luona.





P.S. Että tämä blogspot on kyllä pöljä. Heittää kuvat minne sattuu, ei tee, mitä minä pyydän. Tekstinkäsittelyvaiheessa sivu on ihan "riittävän" näköinen (kun ei enempään pysty tämän ohjelman itsepäisyyden takia), mutta esikatseluvaiheessa sivulla on ihmeellisiä välejä. No. Ei voi mitään.

Matkamietteitä sairaspediltä

Reissu alkaa ylittämään jo puolen välin.
Tällä hetkellä naputtelen kännykkääni pahoinvoinnin niin salliessa. Sellainen nimittäin iski tänään kaupungilla ollessani. Ostoskeskuksen penkillä maatessa tuli mietittyä kaikenlaista cashewpähkinöistä auringonpistokseen, vatsataudista.. noh.. raskauspahoinvointiin. Jälkimmäiseen en vain tosin jaksa uskoa Femostonin ensimmäisen laatan aiheuttamien sivuoireiden vuoksi. En usko, että siinä rytäkässä olisi mikään pystynyt tarttumaan kiinni. Mutta tässä sitä nyt sitten ollaan ja podetaan. Ehkä huomenna olo on hehkeämpi.

Mutta muuten reissu on mennyt upeasti. Monta yllätystä on tullut vastaan, ja luultavasti suurin ja vaikuttavin on ollut ajatusmaailman muuttuminen. Ei tästä tainnutkaan tulla ympyrän sulkeutumismatka, vaan tästä alkaakin uusi luku. On tehnyt hurjan hyvää (joskin osittain on ollut myös rankkaa) kohdata joitakin menneisiin liittyviä asioita ja käydä niitä läpi ihmisten kanssa. Olen yllättäen tavannut myös tuttuja vaihtarivuodelta, ja saanut huomata, että huolimatta joistakin tapahtuneista asioista minut on hyväksytty avosylin viettämään pääsiäistä heidän kanssaan.

Paljon on ollut prosessoitavaa tällä matkalla. Paljon. Eilisiltanakin katsoimme elokuvaa pienempien lasten kanssa ja minä nukahdin kesken kaiken! Huomaan, että välillä on aika "over-whelming" tämä kaikki. Mutta tämä on hyvä.

Jollain lailla ajatus, joka on tullut mieleeni jo ennen tänne tuloa, on vahvistunut. Mitä luultavammin jokin on pidätellyt minua, olen ollut joltain osin sisimmästäni rauhaton ja tähän maahan liittyvät asiat ovat kutsuneet luokseen niin, että en ole enää voinut kuin seurata kutsua. Olen miettinyt, että matkalla voi olla vielä paljon suurempia merkityksiä, kuin osaan vielä aavistaakaan. Kenties tästä alkaa jokin uusi ajanjakso, jolloin syntyy jotain uutta. Joko ajatuksia elämästä näin tai sitten henkisten juttujen selvittämisen jälkeen jopa raskaus.
Ken tietää. Mutta mikä matka tämä onkaan ollut. Fyysisesti ja psyykkisesti. Toisaalta myös eräänlainen kevätsiivous, jolloin uusille ajatuksille ja asioille tulee tilaa. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen saamastani mahdollisuudesta tulla tänne. Olen saanut rauhan.

Voihan Kanada. ❤

Lisäys hieman myöhemmin.
Äsken kävi perheen äiti kyselemässä vointiani. Kyselipä siinä samalla, että voisinkohan olla raskaana. (Hän on tietoinen tilanteestamme.)

Onnen siemeniä

Tämä on nyt nähtävästi kaikkea muuta paitsi lapsettomuusblogi, ainakin hetkellisesti. Toisaalta mitään ei ole lokakuuhun asti tapahtumassa (paitsi lääkkeen syömistä ja infokäynti, ellei joku ihme tapahdu ja raskaus ala ilman hoitoja. Sorry, not with my luck.)
Toisaalta sitähän tämä elämä on; välillä mennään syvissä vesissä, ja maailmaa katselee synkkien lapsettomuuslasien läpi. On kuin jokainen lapsiin, raskauteen ja lapsiperhearkeen liittyvä sana olisi lihavoitu. Sitten on taas onneksi niitä hetkiä, jolloin ajatukset ovat täysin muissa asioissa.
Itselleni kirjoittaminen on aina ollut tärkeä tapa purkaa ajatuksia kuin ajatuksia. Välillä olenkin miettinyt tämän blogin funktiota tässä yhtälössä, olen lopulta päätynyt siihen, että minunpa on elämäni ja blogini, heh. Lukekoon ken jaksaa ja kiinnostaa. (Ja tervetuloa toki, olisihan se kiva kuulla mahdollisista lukijoistakin! :) ) Uskon useimpien bloggaajien kirjoittavankin juuri omia ajatuksia selvittääkseen ja tehdäkseen itselle asioita näkyvämmäksi.

Tällä hetkellä elän lapsettomuusrintamalla seesteistä vaihetta. Vähän tosin ärsytti, kun elämäntilanteeseeni vedottiin, kun oli kyse työuupumuksesta. En ollut edes maininnut asiasta tällä kerralla, mutta toisaalta minäkin olen kokonaisvaltainen ihminen, ja kai tuollainenkin väkisinkin vaikuttaa taustalla...
On aikoja, jolloin on kova kiinnostus lukea muita lapsettomuusblogeja, FB-keskusteluja ja saada vertaistukea. Ja sitten on niitä aikoja, jolloin syöksyy innolla elämän muihin puuhiin iloiten siitä, että saa ja voi. Kaikella kunnioituksella, lämmöllä ja rakkaudella, välillä on myös aikoja, jolloin ei jaksa lukea blogeja ja keskusteluja. Tilanteet tuntuvat itselle niin kaukaisilta. Toisaalta kyse on myös itsesuojelusta; nyt, kun olen taas elämän virrassa mukana, en halua miettiä suruja.(Seuraan keskusteluja kyllä, FB-virrassa, mutta vähän taka-alalta.)

Ja näinhän sen kuuluukin mennä, ajattelisin. Syksyyn on vielä pitkä matka, eikä minulla ole mitään tarvetta rypeä ja rämpiä tätä aikaa, vaan iloita ja elää. Siksi takerrunkin sellaisiin kommentteihin, kuten erään ystäväni: "En ole oikeastaan edes varma, haluanko lapsia." Halusin heti kuulla perustelut. En siksi, jotta voisin jotenkin paremmin hyväksyä tuollaisen kannan, vaan siksi, että se toisi itselleni lisää perspektiiviä elävästä elämästä omaan tilanteeseemme. Jotain, jolla pysyisin paremmin pinnalla, näkisin tämän hetken ilot ja mahdollisuudet. Ehkä jotain siementä, josta voi jonain päivänä kasvaa jotain kaunista.






Tällä hetkellä olen oikein iloinen elämäntilanteestamme. Tietenkin asiassa vaikuttaa se, että olen hypännyt täysillä huomenna alkavaan seikkailuun (mielessäni tosin ajattelen sen olevan The Seikkailu II, onhan kyseessä jälleennäkeminen 11,5 vuoden jälkeen, uusilla twisteillä.). Ja toisaalta myös edeltänyt väsymys.

Ja ehkä minua on alkanut jo vähän jännittääkin. Pakkauksia en ole päässyt vielä aloittamaan, vaikka lista onkin ollut tekeillä jo kuukauden. Mutta rupesi jo vähän naurattamaan päivän puuhat, kun kömmin vihdoin nukkumaan puolen yön tietämillä. Siivous, kaksi ruokaa, kauppareissu, koiralenkki, pianotunti, raakaleivonta, jumppatunti, karviaishilloke, kaksi koneellistä pyykkiä. Olen keksinyt siis kaikkea muuta puuhattavaa kuin pakkaamisen! Mutta miten kivaa on ollut! Ihan lauantaifiilis.

It´s so amazing!

Täytyy ihan kirjoittaa ylös päivän ihmeellisyydet. Todennäköisesti ilman tätä saattaisin jo parin viikon päästä ihmetellä, että mikä on, kun ei yläkerrasta kuulu mitään ja täällä rämmitään.

Siispä.
Työkuviot saivat tänään niin inhottavan käänteen, että aamupuuron syömisestä ei tahtonut tulla oikein mitään. Minä kun fiksuna tyttönä menin lukemaan työsähköpostini jo heti ylös kömmittyäni katkonaisen yön jäljiltä. Ajattelin vain tarkistaa, oliko esimies vastannut perjantaiseen sähköpostiini. Ja hiuksethan siinä meinasi nousta pystyyn! Tilanne tuntui niin absurdilta, että en oikein tiennyt, mihin olisi pitänyt ryhtyä. Kahvin sain sentään kitattua kurkusta alas puuron kera. Välillä itketti, mutta erikoisesti päivän teksti Rick Warrenin kirjassa What an earth am I here for? käsitteli juuri sopivasti vaikeuksien kestämistä.

"God keeps His promise, and He will not allow you to be tested beyond your power to remain firm; at the time you are put to the test, He will give you the strenght to endure it, and so provide you with a way out." 1. Cor. 10:13

(Okei, myönnetään. Luin tuon vasta nyt kunnolla ajatuksella, mutta uskon, että tuo oli sopivasti siivittämässä raejuuston, maapähkinävoin ja puuron yhteiseloa.)
Tärisytti. Kiehutti. Ei tämä voinut olla totta! Ja minä kun olin vain vähän väsynyt!
Puristin käsiäni nyrkkiin ja purin uhmakkaasti hampaani yhteen. Kyllä minä jaksan!!!Tulevaan työterveyslääkärin tapaamiseen ja sen jälkeiseen yhteydenottoon esimiehen kanssa olisi vielä tunteja jäljellä, joten nyt ei voinut kuin odottaa.
Ja minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko panikoitua tai tehdä jotain järkevää.

Yllätyin itsekin, millaiseksi tuo järkevä osoittautui. Koin nimittäen yllättäen pakottavaa tarvetta astella Hellaksen äärelle ja alkaa soittamaan ylistyskappaleita. Ylistämään ja kiittämään Jumalaa. Soittelin ja lauleskelin hetken. Sitten aloin systemaattisesti käymään läpi Viisikielisen kiitos-aiheisia lauluja, ja miten kiitollisuus ja ylistys suorastaan virtasivat minusta! Jokin ihmeellinen ilo valtasi oloni! Tuntui, että minulla oli taustallani maailman etevin Työsuojeluvaltuutettu, jonka käsissä kaikki ratkeaisi. Jatkoin jammailua pistämällä Pekka Simojoen Nordic Praise -levyn Spotifysta soimaan ja ai että. Ryhdyin kokeilemaan raakaleivonnaisten tekemistä ja pelkästään taateleiden, hunajan ja maapähkinävoin kombo sai hymyn huulille.

Okei, tuli siinä samalla muristua parille ystävälle tilanteesta. Kovasti tsemppasivat, toinen ihan soitti minulle. Niin kultaisia.
Sitten lähdin suoriutumaan päivästä.

-------

Tässä kohtaa en mene liian paljon tapahtumien kulkuun töissä sen yksityiskohtaisemmin. Sen sanon kuitenkin, että tuli itkettyä, kuohahdettua, täristyä. Mutta myös saatua tukea ja halauksia työkavereilta sekä lämpimiä toivotuksia. Ja tuli myös juteltua esimiehen kanssa.

Ja sitten menin seuraavaan tapaamiseen, suunnittelupalaveriin ystävien seuraan. Mutta suunnittelu muuttuikin maailmanparantamistapaamiseksi, ja miten hienoa se olikin. Juuri tämän vuoksi olin lähtenyt mukaan suunnittelemaan erästä kevätpäivää, jotta saisin tutustua ihmisiin seurakuntayhteisöstämme. Ja tuo hetki meidän kolmen kesken oli jotain sellaista, jonka ei olisi toivonut päättyvän. Nauroin, että olenpas minäkin, kun paiskaan kaiken tämän ikävän suoraan tähän lattialle. Mutta toiset vain, että siksi me ollaan tässä. Ja sitten otettiin lisää kahvia. Mukana tuomani sydänkeksit sen taisivatkin kertoa. Tämä oli sitä jotain.
Tehdessämme lähtöä tuntui jotain puuttuvan, kunnes yksi meistä tokaisi: "Nyt tuntuu, ettei tätä voi olla lopettamatta rukoukseen. Mut mä en osaa rukoilla ääneen."
"No mä voin rukoilla!", tokaisin ja hyppäsin sohvalle sen kummemmin ajattelematta. Vaikka minuakin vähän jännittää tuollainen. Ja niin sitä rukoiltiin. Siunausta alkavalle viikonlopullekin, sillä siltä minusta tuntui. Viikonlopulta.
Lähtiessämme kotia kohti oli maailma taas rutkasti parempi. Reppu tuntui hämmentävän paljon keveämmältä . Miten hyvä on yhdessä kulkea.

Huh sentään. Nyt ihan oikeasti vain menee kylmät väreet kaikesta tänään kokemastani.
Olen saanut jälleen kerran huomata, kuinka ihania ja rakkaita ystäviä olen saanut ympärilleni. Jumala on niin hyvä! Voi että!

"It´s so amazing! Now we can all come join sing together and praise Him!"
Nordic Praise: It´s so amazing.

"Tosi monelle on käynyt niin, että kun relaa, niin sitten tuleekin raskaaksi..."

Kävin työterveyshuollossa tällä viikolla. Torstaina hoitaja olisi passittanut minut kotiin jo saman tien. En suostunut. En todellakaan voisi lähteä. Tulevat työvuorot, sovitut suunnittelutunnit, hurja kiire osastolla ja sitä rataa. En.
"No, tule sitten käymään huomenna uudestaan," hoitaja sanoi.
Olen ollut niin kiukkuinen ja itkuinen. On ollut paha olla. Olen huomannut myös, että olen saanut ihmeellisiä kolotuksiakin. Melkein alkoi jo naurattaa, että tätäkö se jo teettää, kun 30-ikävuoden rajapyykki lähenee. Mutta totta puhuakseni en jaksa. En avaa töihin liittyvää tilannetta tänne sen enempää kuin että on ollut raskasta. Olen saanut hienosti tukea ja tsemppiä, ja olin ajatellutkin jaksavani "vaikka päällä seisten" nämä loput työvuorot ennen ensi viikolla alkavaa lomaa. Mutta sitten tuli päivä, jolloin raja tuli vastaan. Itketti ja kiukutti vain. Enkä edes ole sellainen, että päästäisin suustani inhottavia asioita!
Kävin eilen, perjantaina, uudelleen työterveyshoitajalla, joka melkein heti nakkasi käteeni sairaslomatodistuksen.
"Olen huolissani jaksamisestasi. Ei lomakaan saa mennä siihen, että yrittää toipua uupumuksesta."
Sitten hän vielä tarkisti, että meillähän oli lapsettomuushoidot meneillään.
"Nekin ovat todella rankkoja. Mutta olen vuosien varrella kuullut, että tosi monelle on käynyt niin, että kun relaa, niin sitten tuleekin raskaaksi."
Just. Kiitti.

Mutta nuo asiat eivät oikeastaan ole sen ihmeemmin olleet mielessä lukuunottamatta eilisiä ivf-hoitoja varten käytyjä labroja. "Tuloksissa kestää sitten viikko," minulle kerrottiin. "Ettet ihmettele." No, minähän saan tietää niistä vasta syyskuun infokäynnillä, joten sama tuo.
Ehkä asioita on myös tietoisesti pyrkinyt pitämään pois mielessä, tai ainakin asennoitumaan siihen, että onni ei ainakaan lapsen lailla potkaise. Että elämä jatkuu kahdestaankin, ja hyvänä se jatkuukin. Pakko.

Toisaalta ehkä tuo töihin liittyvä väsymys ja tiiviit työpäivät ovat auttaneet siinä, ettei aikaa ole jäänyt liiaksi jännittämään ja miettimään ensi viikon lähtöä. Sen verran kyllä ehdin jo alkaa huolehtimaan, että jos nappaankin töistä jonkun taudin! Se olisi ihan hirveää! Jo matkalla olo itsessään, mutta siinä tapauksessa en todellakaan voisi mennä tapaamaan perhettä tai ainakaan syöpäsairasta äitiä.
Mutta sovitaan, että taudit pysyvät nyt loitolla.

Ystäväni lähettämä matkan toivotus -kortti.

Hei, olen E. Minulla on palava into seikkailla elämässä.

Olen viime päivinä (okei. Viikkoina.) askaroinut paljon mielessäni erilaisten listojen parissa. Pentikin tuotteiden. Marimekon kuvioiden. Aku Ankan, Muumien, Angry Birdsin, Tatun ja Patun, Fazerin, Pauligin ja ties minkä kanssa. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki sopivia tuliaisia Kanadaan. Jotain, joka olisi suomalaista, mutta ei liian outoa, että se jäisi käyttämättä. Mutta silti jotain kivaa. Samaan aikaan olen pähkäillyt pakkauksia, kuvaesitystä elämästäni sekä jatkuvasti vaihtuvien tilanteiden johdosta myös eri jatkoyhteys- ja majoitusvaihtoehtoja. Olen yrittänyt etsiä itselleni vaatteita. Olen pyrkinyt myös kerrankin olemaan rohkea vaatevalinnoissa, mutta myös järkevä. Jotain, mikä istuisi ja sopisi, olisi laadukasta, mutta ei liian kallista, ja josta tykkäisin. Tällä yhtälöllä en ole onnistunut löytämään juuri mitään. Pää sauhuaa välillä eikä uni tahdo oikein mahtua sekaan.

Mutta tosiasiassa olen ihan superinnoissani! Harvoin käytän noin superlatiiviadjektiiveja, mutta tähän se sopii paremmin kuin koskaan. Tämä ei ole vain matka, vaan samalla myös aikamatka. Ulottuvuus on sekin, että tajusin olevani täpinöistäni myös tosi onnellinen. Mikä muu (kuin kirjoneulesukan neulominen) olisi saanut minut viime aikoina aivan kerta kaikkisen innostuneeksi? Mistä muusta olisin penkonut näin paljon asioita? Mieleeni pyrkii tuossa konseptissa vain lapsettomuus ja lapsettomuushoidot, mutta "innostus" saa kyllä aika vahvan surullisen kaiun. Mutta tämä. Tämä  se on nyt jotain.

On vain sinänsä harmi, että vaikka mielestäni pidänkin nämä asiat aika lailla itselläni, niin sekin pieni maininta tällaisesta asiasta on saanut kahdenlaisia reaktioita. Osa (ja suurin osa) on ollut hämmästyneitä, kenties hieman harmistuneitakin, mutisseet jotain "onpa hienoa" ja vaihtaneet puheenaihetta. Pari ystävää on sitten intoillut ihan täysillä kanssani tästä. Ja miten se on ollut kuin mannaa. Uskoisin, että en todellakaan juokse mainostamassa tästä asiasta, mutta silti on harmi, että minulle tulee tunne, kuinka tästä ei oikeastaan kannattaisi puhua, tätä täytyisi ryhtyä heti jotenkin vähättelemään, perustelemaan ja pyytelemään anteeksi (siis keneltä?). Ikään kuin reissaaminen olisi joltain toiselta pois. Mutta tuntuu, että se on vallitsevaa kulttuuria täällä päin. Vahingossakaan ei saa olla enempää kuin naapurilla.

Mutta olen vain päättänyt nyt iloita siitä, mitä mahdollisuuksia minulla on lapsettomana. Tai mieluummin haluaisin jättää tuonkin kategorisoinnin väliin. Miksi en vaan voisi olla ihminen, nainen, aikuinen, elämän retkeilijä, seikkailija? Minusta nuo kuvaavat minua paremmin, kuin leimaava, surkutteleva lapseton. Tahattomasti lapseton. Elämä täynnä itkua, pohjatonta surua, parisuhteen ja oman identiteetin kriisiä. (No joo, mutta eihän se ole koko tarinani!)
Miten olisikaan hienoa esittäytyä: Hei, olen E. Minulla on palava into seikkailla elämässä.
Joo. Siihen ei olisi kellään minkään sortin nokan tai muunkaan koputtamista. Ehkä olan. Että vau, hienosti menee.

Ystäviä ja seikkailuita

Viime viikonloppu vierähti edellisen kirjoituksen tunnelmissa väsynein mielin. Vapailla lähdimme mieheni perheen luokse sukuloimaan. Kiersimme muutamassa kyläpaikassa ja reissun pääjuttu oli viedä kummipoika viettämään lupaamaamme kummipäivää. Kuten pohdin etukäteen, niin ajankohtaan nähden minua ahdisti ja uuvutti ajatus lasten kanssa olemisesta. Kokisinko itseni vain epäonnistuneeksi? Olisinko muita huonompi?

Viikonloppu sujui kuitenkin ihanasti. Ensin tavattiin kaksi ihastuttavaa pientä prinsessaa. Toinen oli aivan ihastunut Frozenin Elsaan ja jakeli meille tekemiään taideteoksiaan. Nuorempi kamppaili kiinnostuksen ja vierastuksen välillä, mutta suostui kyllä syliin ja väläytti hurmaavaa hymyään hymykuoppineen. Ilta vierähti myöhäiseksi, ja vierailu oli mielenkiintoinen sekoitus lapsiperheen arkea itkukohtauksineen ja Disney-filmeineen mutta myös aikuisten illan viettoa viinilaseineen ja juustotarjottimineen. Minua kosketti paljon ruuhkavuosia elävien vanhempien ajatukset. Perheen isä, siis mieheni veli, kertoi havahtuneensa eräänä iltana saunassa väsyneenä maatessaan, että tässä on kaikki, mistä hän on aina haaveillut. On ihana vaimo, kaksi tervettä tyttöä, työtä ja asunto juuri siltä alueelta, jossa hän on aina halunnut asua. Olkoonkin, että arki kahden pienen lapsen kanssa toisen käydessä töissä ja toisen opiskelemassa kaukana on raskasta. Mutta siitä huolimatta. Hänellä on ihan kaikki, mitä hän tarvitsee.

Meitä kahta virkisti sunnuntainen kaupunki-ilta. Välit olivat olleet meillä aika viileät ja kriisiytyneet, mutta nyt en itseasiassa muista edes syytä. Ei sillä, että kertoisin sen tänne, mutta itsekseni vain pohdin. Lapsettomuus ja sen aikaan saama paha olo ovat olleet taustalla, mutta kuinka se sitten jälleen kerran kärjistyi meillä on taas toinen juttu. Hassua, kuinka ihmismuisti toimii noin! Kävimme kaupungilla istumassa iltaa ja selvittämässä välejämme. Tuli siinä sanottua yksi sun toinenkin harmistuttava asia, mutta ilta päättyi onneksi siihen, että kävimme vielä "yksillä", minä hörpin onnellisena kaakaotani (oi, mieliteot) ja silittelimme jo onnellisena toistemme kättä. Niin ne asiat tuli onneksi selvitettyä.

Puhuimme ainakin "kepeämmästä yhdessäolosta". Paljon tässä on tullut vuosien varrella vain käsiteltyä ja oltua "asialinjalla". Niinpä maanantaina pääsimme harjoittelemaan sitä kepeyttä hakiessamme kummipoikaa, 4v, päiväkodista. Itselleni jo tuo oli melkoista seikkailua, sillä en ole ikinä käynyt päiväkodissa! Mutta hienoltahan tuo vaikutti, ja poika oli niin reipas! Mutta ujous iski autossa. Eipä hän olekaan niin paljoa ollutkaan kanssamme ihan kolmisin. Onneksi vierastus jäi autoon, sillä Leo´s Leikkimaahan päästessämme poika ei meinannut pysyä housuissaan! Niin paljon hienoja ja kivoja paikkoja olisi ollut, minne mennä. Välillä piti muistuttaakin, että kyllä me ehdittään jokainen nurkka ja kolkka, kiipeilypaikka ja trampoliini kokeilla. Näin aikuisena ("köh") voi sanoa, että kiva paikka oli! Itsekin mahtui seikkailemaan oikein hyvin! Kummipojan into ja yhdessä tekeminen oli päivän paras juttu. Kaksi tuntia hujahti kuitenkin nopeasti ja hiki tuli pintaan tuolla 4-vuotiaan kanssa ryömiessä ja kiivetessä. Veimme pojan vielä syömään, joka oli sekin melkoinen seikkailu hänelle. Illalla jäimme hänen vanhempiensa kanssa vielä kahvittelemaan ja juttelemaan.

Mieli oli jostain syystä kuitenkin todella levännyt, kun lähdimme seuraavana päivänä kotiin ja jäin valmistautumaan yövuoroihin. Teki hyvää päästä pois tutuista kuvioista, tavata sukulaisia ja jutella elämästä, myös parisuhteista.

Olen oppinut myös uuden sanan. Dinkkuus. Elämme dinkkuelämää. Siis vähän kuin sinkku, mutta yhdessä. En tiedä, onko tuo nyt hyvä ilmaisu vai ei, mutta olen taas osannut iloita näistä ajoista. Miten on kiva, kun saa nukkua edes sen neljä tuntia kolmen yövuoron välissä. Kun saa inspiroitua ruoanlaitosta ja tehdä vaikka korianterilla höystettyä tofukasviskastiketta, punajuurikikhernepihvejä tai pinaattijuustokastiketta. Kukaan ei ole vinkumassa pelkkiä makaroonilaatikoita, uunimakkaroita tai lihapullia. Ja kuinka on kiva, kun voi siivota rauhassa ja käydä sen päätteeksi juoksulenkillä. Tai sitten tänään, kun flunssanpoikanen on alkamassa, saa levätä, jos siltä tuntuu.
Pieni syyllisyyden tunne häilyy jossain mieleni taustalla. Olenpa itsekäs, kun ajattelen kaikkea tuota! Mutta en suostu kuuntelemaan sitä, sillä nämä ovat minusta juuri niitä asioita, joihin on nyt kiinnitettävä huomiota. Mitä siitäkin tulisi, jos koko elämäni vain murehtisin ja surisin jotain, mitä minulla ei ole. Ei se tee minusta yhtään huonompaa mahdollisesti-äitiä.

12 päivää lähtöön. Ihan hurjaa. Moni asia on edelleen auki esiin tulleiden käänteiden vuoksi, mutta uskon kaiken järjestyvän. Olen jo hankkinut ensimmäiset tuliaiset: salmiakkia, lakua, suklaata. Löysin myös Finlaysonilta kivan meikkipussin sekä Lumenen kynsilakkoja. Eilen meillä toimitettiin suuretsintöjä, kun ryhdyin etsimään pin-koodia K-Plussakorttiini. Siihen on liitettynä mastercard-ominaisuus (eli käytännössä siis toisin päin), mutta en ole käyttänyt sitä koskaan maksuvälineenä. Koska Visa Electronini ei yleisesti ottaen toimi Kanadassa, niin olen päätynyt ottamaan Mastercardin käyttöön. No, Pin-koodi olikin sitten hukassa. Mieskin ryhtyi oikein tositoimiin ja käänsi ympäri niin lehtikotelot kuin omatkin paperinsa, kurkisti sisävarastoon ja katsoi työpöydän laatikot. Minäkin pengoin omat paperini, lehtikorin ja kaikki mahdolliset, mutta koodi oli ja pysyi hukassa. Tapanani ei todellakaan ole heittää tuollaisia roskiin. Ei minulla ollut mikään hätä asiasta, sillä jotenkin vain luotin sen järjestyvän. Päädyin kuitenkin op:n sivuille näpytelläkseni viestin uuden pin-koodin tilaamisesta. Juuri, kun olin painamassa lähetä-nappulaa, mies hihkaisi: "Odotas! Mitä papereita nää on? Jotain sun juttuja......." Meni hetki, mies selasi vimmatusti paperipinkkaansa, ja hihkaisi:
"Nyt se löytyi!" Mikä tuuri, ja aivan viime hetkellä.

Pin-koodi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos se voi järjestyä - vaikka sitten viime hetkellä - niin kyllä voi niin moni muukin asia.