Vaahterasiirappi laukkuun levinneenä ainakin paljasti jotain. Valokuvat kännykän muistissa. Vancouverin Science Worldin leima vasemmassa kämmenselässä. Karmea väsymys yli vuorokauden kestäneestä matkanteosta. Onnellisuus ja myös kaipuu sydämessä. Kyllä. Unelma kävi toteen.
Selasin äsken kuvia, pistin vaatteet pyykkiin ja pälpätin hetken matkasta. Piristyin kummasti ja niin kävi miehellekin. Hän painui kaupunkiin ostoksille, kun minä jäin vielä ihastelemaan suklaahippu- ja jellokokoelmaani.
Matka oli huimasti enemmän, kuin olin koskaan uskaltanut toivoa. Huimasti. On ollut äärettömän tärkeää, että tein matkan yksin, sillä niin paljon on ollut käsittelemistä jo ihan vain ihmisten tapaamisesta yli 10 vuoden jälkeen. Ensi kerralla on jo ihan toisenlaista.
Jollain tavalla reissu osui myös lapsettomuuden kipuun. Nautin olostani niin paljon, lapsettomuuden kipu oli poissa. Pystyin jopa hetken aikaa miettimään sitä, että onko meidän todella tarkoitus saada omia lapsia? Jos olisimmekin kaksin? Tulin myös menneeksi itsekseni paikkoihin, joissa oli paljon lapsiperheitä. Söpöjä, mutta ei onneksi kirpaisevan söpöjä. Katsoin paluumatkalla myös raskaudesta kertovan elokuvan (Bridget Jones´ Baby), eikä se kirpistänyt kuten yleensä. No, ehkä vähän. Niissä kohdin, kun isä(t) huolehtivat Bridgetistä tai onnen tunne on yhteinen vauvaa ihmetellessä. Sitten taisin mikrosekunniksi torkahtaa.
Nyt puran tavaroitani, käyn läpi koettuja hetkiä ja ajatuksia. Olen jo joutunut hieman orientoitumaan arkeen laitettuani työsähköpostia ja miettimään huomista menoa (mukavaa). Olisihan se hauska liihotella vielä hetken yläilmoissa, mutta aika aikaansa kutakin. Ihanaa olla kotona, oman rakkaan luona.
P.S. Että tämä blogspot on kyllä pöljä. Heittää kuvat minne sattuu, ei tee, mitä minä pyydän. Tekstinkäsittelyvaiheessa sivu on ihan "riittävän" näköinen (kun ei enempään pysty tämän ohjelman itsepäisyyden takia), mutta esikatseluvaiheessa sivulla on ihmeellisiä välejä. No. Ei voi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti