Onnen siemeniä

Tämä on nyt nähtävästi kaikkea muuta paitsi lapsettomuusblogi, ainakin hetkellisesti. Toisaalta mitään ei ole lokakuuhun asti tapahtumassa (paitsi lääkkeen syömistä ja infokäynti, ellei joku ihme tapahdu ja raskaus ala ilman hoitoja. Sorry, not with my luck.)
Toisaalta sitähän tämä elämä on; välillä mennään syvissä vesissä, ja maailmaa katselee synkkien lapsettomuuslasien läpi. On kuin jokainen lapsiin, raskauteen ja lapsiperhearkeen liittyvä sana olisi lihavoitu. Sitten on taas onneksi niitä hetkiä, jolloin ajatukset ovat täysin muissa asioissa.
Itselleni kirjoittaminen on aina ollut tärkeä tapa purkaa ajatuksia kuin ajatuksia. Välillä olenkin miettinyt tämän blogin funktiota tässä yhtälössä, olen lopulta päätynyt siihen, että minunpa on elämäni ja blogini, heh. Lukekoon ken jaksaa ja kiinnostaa. (Ja tervetuloa toki, olisihan se kiva kuulla mahdollisista lukijoistakin! :) ) Uskon useimpien bloggaajien kirjoittavankin juuri omia ajatuksia selvittääkseen ja tehdäkseen itselle asioita näkyvämmäksi.

Tällä hetkellä elän lapsettomuusrintamalla seesteistä vaihetta. Vähän tosin ärsytti, kun elämäntilanteeseeni vedottiin, kun oli kyse työuupumuksesta. En ollut edes maininnut asiasta tällä kerralla, mutta toisaalta minäkin olen kokonaisvaltainen ihminen, ja kai tuollainenkin väkisinkin vaikuttaa taustalla...
On aikoja, jolloin on kova kiinnostus lukea muita lapsettomuusblogeja, FB-keskusteluja ja saada vertaistukea. Ja sitten on niitä aikoja, jolloin syöksyy innolla elämän muihin puuhiin iloiten siitä, että saa ja voi. Kaikella kunnioituksella, lämmöllä ja rakkaudella, välillä on myös aikoja, jolloin ei jaksa lukea blogeja ja keskusteluja. Tilanteet tuntuvat itselle niin kaukaisilta. Toisaalta kyse on myös itsesuojelusta; nyt, kun olen taas elämän virrassa mukana, en halua miettiä suruja.(Seuraan keskusteluja kyllä, FB-virrassa, mutta vähän taka-alalta.)

Ja näinhän sen kuuluukin mennä, ajattelisin. Syksyyn on vielä pitkä matka, eikä minulla ole mitään tarvetta rypeä ja rämpiä tätä aikaa, vaan iloita ja elää. Siksi takerrunkin sellaisiin kommentteihin, kuten erään ystäväni: "En ole oikeastaan edes varma, haluanko lapsia." Halusin heti kuulla perustelut. En siksi, jotta voisin jotenkin paremmin hyväksyä tuollaisen kannan, vaan siksi, että se toisi itselleni lisää perspektiiviä elävästä elämästä omaan tilanteeseemme. Jotain, jolla pysyisin paremmin pinnalla, näkisin tämän hetken ilot ja mahdollisuudet. Ehkä jotain siementä, josta voi jonain päivänä kasvaa jotain kaunista.






Tällä hetkellä olen oikein iloinen elämäntilanteestamme. Tietenkin asiassa vaikuttaa se, että olen hypännyt täysillä huomenna alkavaan seikkailuun (mielessäni tosin ajattelen sen olevan The Seikkailu II, onhan kyseessä jälleennäkeminen 11,5 vuoden jälkeen, uusilla twisteillä.). Ja toisaalta myös edeltänyt väsymys.

Ja ehkä minua on alkanut jo vähän jännittääkin. Pakkauksia en ole päässyt vielä aloittamaan, vaikka lista onkin ollut tekeillä jo kuukauden. Mutta rupesi jo vähän naurattamaan päivän puuhat, kun kömmin vihdoin nukkumaan puolen yön tietämillä. Siivous, kaksi ruokaa, kauppareissu, koiralenkki, pianotunti, raakaleivonta, jumppatunti, karviaishilloke, kaksi koneellistä pyykkiä. Olen keksinyt siis kaikkea muuta puuhattavaa kuin pakkaamisen! Mutta miten kivaa on ollut! Ihan lauantaifiilis.