Viikonloppu sujui kuitenkin ihanasti. Ensin tavattiin kaksi ihastuttavaa pientä prinsessaa. Toinen oli aivan ihastunut Frozenin Elsaan ja jakeli meille tekemiään taideteoksiaan. Nuorempi kamppaili kiinnostuksen ja vierastuksen välillä, mutta suostui kyllä syliin ja väläytti hurmaavaa hymyään hymykuoppineen. Ilta vierähti myöhäiseksi, ja vierailu oli mielenkiintoinen sekoitus lapsiperheen arkea itkukohtauksineen ja Disney-filmeineen mutta myös aikuisten illan viettoa viinilaseineen ja juustotarjottimineen. Minua kosketti paljon ruuhkavuosia elävien vanhempien ajatukset. Perheen isä, siis mieheni veli, kertoi havahtuneensa eräänä iltana saunassa väsyneenä maatessaan, että tässä on kaikki, mistä hän on aina haaveillut. On ihana vaimo, kaksi tervettä tyttöä, työtä ja asunto juuri siltä alueelta, jossa hän on aina halunnut asua. Olkoonkin, että arki kahden pienen lapsen kanssa toisen käydessä töissä ja toisen opiskelemassa kaukana on raskasta. Mutta siitä huolimatta. Hänellä on ihan kaikki, mitä hän tarvitsee.
Meitä kahta virkisti sunnuntainen kaupunki-ilta. Välit olivat olleet meillä aika viileät ja kriisiytyneet, mutta nyt en itseasiassa muista edes syytä. Ei sillä, että kertoisin sen tänne, mutta itsekseni vain pohdin. Lapsettomuus ja sen aikaan saama paha olo ovat olleet taustalla, mutta kuinka se sitten jälleen kerran kärjistyi meillä on taas toinen juttu. Hassua, kuinka ihmismuisti toimii noin! Kävimme kaupungilla istumassa iltaa ja selvittämässä välejämme. Tuli siinä sanottua yksi sun toinenkin harmistuttava asia, mutta ilta päättyi onneksi siihen, että kävimme vielä "yksillä", minä hörpin onnellisena kaakaotani (oi, mieliteot) ja silittelimme jo onnellisena toistemme kättä. Niin ne asiat tuli onneksi selvitettyä.
Puhuimme ainakin "kepeämmästä yhdessäolosta". Paljon tässä on tullut vuosien varrella vain käsiteltyä ja oltua "asialinjalla". Niinpä maanantaina pääsimme harjoittelemaan sitä kepeyttä hakiessamme kummipoikaa, 4v, päiväkodista. Itselleni jo tuo oli melkoista seikkailua, sillä en ole ikinä käynyt päiväkodissa! Mutta hienoltahan tuo vaikutti, ja poika oli niin reipas! Mutta ujous iski autossa. Eipä hän olekaan niin paljoa ollutkaan kanssamme ihan kolmisin. Onneksi vierastus jäi autoon, sillä Leo´s Leikkimaahan päästessämme poika ei meinannut pysyä housuissaan! Niin paljon hienoja ja kivoja paikkoja olisi ollut, minne mennä. Välillä piti muistuttaakin, että kyllä me ehdittään jokainen nurkka ja kolkka, kiipeilypaikka ja trampoliini kokeilla. Näin aikuisena ("köh") voi sanoa, että kiva paikka oli! Itsekin mahtui seikkailemaan oikein hyvin! Kummipojan into ja yhdessä tekeminen oli päivän paras juttu. Kaksi tuntia hujahti kuitenkin nopeasti ja hiki tuli pintaan tuolla 4-vuotiaan kanssa ryömiessä ja kiivetessä. Veimme pojan vielä syömään, joka oli sekin melkoinen seikkailu hänelle. Illalla jäimme hänen vanhempiensa kanssa vielä kahvittelemaan ja juttelemaan.
Mieli oli jostain syystä kuitenkin todella levännyt, kun lähdimme seuraavana päivänä kotiin ja jäin valmistautumaan yövuoroihin. Teki hyvää päästä pois tutuista kuvioista, tavata sukulaisia ja jutella elämästä, myös parisuhteista.
Olen oppinut myös uuden sanan. Dinkkuus. Elämme dinkkuelämää. Siis vähän kuin sinkku, mutta yhdessä. En tiedä, onko tuo nyt hyvä ilmaisu vai ei, mutta olen taas osannut iloita näistä ajoista. Miten on kiva, kun saa nukkua edes sen neljä tuntia kolmen yövuoron välissä. Kun saa inspiroitua ruoanlaitosta ja tehdä vaikka korianterilla höystettyä tofukasviskastiketta, punajuurikikhernepihvejä tai pinaattijuustokastiketta. Kukaan ei ole vinkumassa pelkkiä makaroonilaatikoita, uunimakkaroita tai lihapullia. Ja kuinka on kiva, kun voi siivota rauhassa ja käydä sen päätteeksi juoksulenkillä. Tai sitten tänään, kun flunssanpoikanen on alkamassa, saa levätä, jos siltä tuntuu.
Pieni syyllisyyden tunne häilyy jossain mieleni taustalla. Olenpa itsekäs, kun ajattelen kaikkea tuota! Mutta en suostu kuuntelemaan sitä, sillä nämä ovat minusta juuri niitä asioita, joihin on nyt kiinnitettävä huomiota. Mitä siitäkin tulisi, jos koko elämäni vain murehtisin ja surisin jotain, mitä minulla ei ole. Ei se tee minusta yhtään huonompaa mahdollisesti-äitiä.
12 päivää lähtöön. Ihan hurjaa. Moni asia on edelleen auki esiin tulleiden käänteiden vuoksi, mutta uskon kaiken järjestyvän. Olen jo hankkinut ensimmäiset tuliaiset: salmiakkia, lakua, suklaata. Löysin myös Finlaysonilta kivan meikkipussin sekä Lumenen kynsilakkoja. Eilen meillä toimitettiin suuretsintöjä, kun ryhdyin etsimään pin-koodia K-Plussakorttiini. Siihen on liitettynä mastercard-ominaisuus (eli käytännössä siis toisin päin), mutta en ole käyttänyt sitä koskaan maksuvälineenä. Koska Visa Electronini ei yleisesti ottaen toimi Kanadassa, niin olen päätynyt ottamaan Mastercardin käyttöön. No, Pin-koodi olikin sitten hukassa. Mieskin ryhtyi oikein tositoimiin ja käänsi ympäri niin lehtikotelot kuin omatkin paperinsa, kurkisti sisävarastoon ja katsoi työpöydän laatikot. Minäkin pengoin omat paperini, lehtikorin ja kaikki mahdolliset, mutta koodi oli ja pysyi hukassa. Tapanani ei todellakaan ole heittää tuollaisia roskiin. Ei minulla ollut mikään hätä asiasta, sillä jotenkin vain luotin sen järjestyvän. Päädyin kuitenkin op:n sivuille näpytelläkseni viestin uuden pin-koodin tilaamisesta. Juuri, kun olin painamassa lähetä-nappulaa, mies hihkaisi: "Odotas! Mitä papereita nää on? Jotain sun juttuja......." Meni hetki, mies selasi vimmatusti paperipinkkaansa, ja hihkaisi:
"Nyt se löytyi!" Mikä tuuri, ja aivan viime hetkellä.
Pin-koodi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos se voi järjestyä - vaikka sitten viime hetkellä - niin kyllä voi niin moni muukin asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti