Hei, olen E. Minulla on palava into seikkailla elämässä.

Olen viime päivinä (okei. Viikkoina.) askaroinut paljon mielessäni erilaisten listojen parissa. Pentikin tuotteiden. Marimekon kuvioiden. Aku Ankan, Muumien, Angry Birdsin, Tatun ja Patun, Fazerin, Pauligin ja ties minkä kanssa. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki sopivia tuliaisia Kanadaan. Jotain, joka olisi suomalaista, mutta ei liian outoa, että se jäisi käyttämättä. Mutta silti jotain kivaa. Samaan aikaan olen pähkäillyt pakkauksia, kuvaesitystä elämästäni sekä jatkuvasti vaihtuvien tilanteiden johdosta myös eri jatkoyhteys- ja majoitusvaihtoehtoja. Olen yrittänyt etsiä itselleni vaatteita. Olen pyrkinyt myös kerrankin olemaan rohkea vaatevalinnoissa, mutta myös järkevä. Jotain, mikä istuisi ja sopisi, olisi laadukasta, mutta ei liian kallista, ja josta tykkäisin. Tällä yhtälöllä en ole onnistunut löytämään juuri mitään. Pää sauhuaa välillä eikä uni tahdo oikein mahtua sekaan.

Mutta tosiasiassa olen ihan superinnoissani! Harvoin käytän noin superlatiiviadjektiiveja, mutta tähän se sopii paremmin kuin koskaan. Tämä ei ole vain matka, vaan samalla myös aikamatka. Ulottuvuus on sekin, että tajusin olevani täpinöistäni myös tosi onnellinen. Mikä muu (kuin kirjoneulesukan neulominen) olisi saanut minut viime aikoina aivan kerta kaikkisen innostuneeksi? Mistä muusta olisin penkonut näin paljon asioita? Mieleeni pyrkii tuossa konseptissa vain lapsettomuus ja lapsettomuushoidot, mutta "innostus" saa kyllä aika vahvan surullisen kaiun. Mutta tämä. Tämä  se on nyt jotain.

On vain sinänsä harmi, että vaikka mielestäni pidänkin nämä asiat aika lailla itselläni, niin sekin pieni maininta tällaisesta asiasta on saanut kahdenlaisia reaktioita. Osa (ja suurin osa) on ollut hämmästyneitä, kenties hieman harmistuneitakin, mutisseet jotain "onpa hienoa" ja vaihtaneet puheenaihetta. Pari ystävää on sitten intoillut ihan täysillä kanssani tästä. Ja miten se on ollut kuin mannaa. Uskoisin, että en todellakaan juokse mainostamassa tästä asiasta, mutta silti on harmi, että minulle tulee tunne, kuinka tästä ei oikeastaan kannattaisi puhua, tätä täytyisi ryhtyä heti jotenkin vähättelemään, perustelemaan ja pyytelemään anteeksi (siis keneltä?). Ikään kuin reissaaminen olisi joltain toiselta pois. Mutta tuntuu, että se on vallitsevaa kulttuuria täällä päin. Vahingossakaan ei saa olla enempää kuin naapurilla.

Mutta olen vain päättänyt nyt iloita siitä, mitä mahdollisuuksia minulla on lapsettomana. Tai mieluummin haluaisin jättää tuonkin kategorisoinnin väliin. Miksi en vaan voisi olla ihminen, nainen, aikuinen, elämän retkeilijä, seikkailija? Minusta nuo kuvaavat minua paremmin, kuin leimaava, surkutteleva lapseton. Tahattomasti lapseton. Elämä täynnä itkua, pohjatonta surua, parisuhteen ja oman identiteetin kriisiä. (No joo, mutta eihän se ole koko tarinani!)
Miten olisikaan hienoa esittäytyä: Hei, olen E. Minulla on palava into seikkailla elämässä.
Joo. Siihen ei olisi kellään minkään sortin nokan tai muunkaan koputtamista. Ehkä olan. Että vau, hienosti menee.