On se elämä vaan kummallista.
Kun on ensin vuosia ja vuosia ollut siinä uskossa ja ajatuksessa, että oma kroppa ei toimi ja hyviä uutisia ei juuri tule ilman lääketieteen apua, niin aivan yhtäkkiä sitä on ihan pää pyörällä. Siis mitä täällä oikein tapahtuu??
Ilo syyskuussa alkaneista kuukautisista on kestänyt. Ilo ja kiitollisuus. Vau, kehoni toimii!
Innostuin myös kuukautissovelluksesta ja ai että, kun oli hauska täytellä sitä ja kuulostella oman kehon tuntemuksia. Nyt se oli sellaista uteliasta, levollista, innostunuttakin seurailua, jonka koin olleen oppia siitä "matkasta", jota olen tehnyt jo loppuvuodesta. Matkasta naiseuteen, syklisyyteen... Ja tässä sitä oltiin!
Jollain tavalla tuo kierto tuntui jännältä. Rauhaa täynnä olevalta, mutta myös virtaavalta. Hyvältä, elinvoimaiselta, uudenlaiselta. Ja siltä, että jotain upeaa on vielä luvassa.
Täysin omien tuntemusten varassa en mennyt, vaan seurailin testeillä mahdollista ovulaatiota. Tästä en ole ihan varma, onko tuo hyvä vai stressiä lisäävä, sillä tottahan me nyt päätimme ottaa selvää, mitä tämä kierto tuo tullessaan. Kyllä sitä taas tihrustettiin (siis minä), vertailtiin, tutkailtiin ja pähkättiin, että olisiko tämä nyt sitten ovulaation lähestymiseen liittyvä juttu vai mitä.
Kunnollista vahvaa plussaa en koskaan saanut, mutta tummimman viivan joskus kp 20-21 tienoilla. Se kuitenkin jätti vähän kumman olon. Olisiko se muka ollut niin myöhään? Mutta mielenkiintoista ainakin on ollut!
Loma oli ja meni. Se oli sentään ihana. Teki niin hyvää ottaa totaalitauko töistä, ja jollain uskomattomalla tavalla koin valtavaa ja syvällistä rauhaa heti lomaa edeltävien vapaiden aikana. IHANAA. Loma oli toki arjen sävyttämä kerhoineen ja menoineen, alkoi ja päättyi sairasteluilla, mutta ehdittiin sentään käymään Oulussa lasten kanssa, tavata ystäviä, sain pestyä ikkunat loppuun ja lyhennettyä sekä meidän että naapurin verhot. Hiukan tein surutyötäkin, kun loma oli päättymässä. Mutta olin valmis.
Pari viikkoa meni ihan hulluissa rytmeissä. Yleensä teen noin kaksi yötä kolmessa viikossa, mutta nyt tein kahdeksan yötä kolmessa viikossa. Parin viikon aikana siis 6, joista 4 oli ylimääräistä. Oli päiviä ja öitä, jolloin tuntui siltä, että kuukautiset alkavat ihan just, sillä niin kovasti juili. Kiva siinä sitten olla yötä vierihoitajana näiden epäilyjen kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kävin jo miettimään, että sekoitinko kroppaani nyt aivan tolkuttomasti tekemällä noin paljon yövuoroja ja nukkumalla vähän. Olisiko uusi kierto alkanut muuten?
Tein varmuuden vuoksi raskaustestejäkin, jotka olivat negatiivisia. No, tosiaan, imetyksen lopettamisen jälkeen kiertohan saattaa olla mitä vain. Siispä odottelemaan.
Jostain kumman syystä sain päähäni tehdä raskaustesti eräästä yövuorosta tultuani, olisiko ollut kp 37.
Siihen piirtyi melko nopeasti hailakka viiva kontrolliviivan viereen.
Ja kahteen muuhun sinä päivänä tekemääni testiin.
Ja seuraavana päivänä kahteen eri merkkiseen testiin.
Siis selvä positiivinen!
Koitti arkipäivä, kuopuksen neuvola.
Käynnin lopuksi kerroin terkalle tilanteesta ja kysyin: "Mitä nyt pitää tehdä?"
Tilanne oli minulle täysin uusi. Testit olivat nyt aivan selvästi positiivisia, vaikkakaan ei vielä vahvoja. Mutta silti ensimmäisiä sellaisia ikinä.
Olinko minä siis raskaana? Mitä nyt tapahtuisi? Eihän minulla ollut edes tukilääkettä käytössä, voiko tämä edes onnistua?
Kerroin muutamalle läheiselle, jotka kertoivat, että tekisi niin mieli hihkua, pomppia, iloita, mutta tiesivät siitä mielen kamppailusta, jota nyt kävin.
Ei meille käy näin, ei tämä ole totta. Tämä on vain jotain pilaa, ei nämä testit toimi. Kaikki tekemäni rfsu:n testit olivat saman sarjan testejä, viallisia aivan varmasti. Ja Clearblue? No, joku vika aivan varmasti.
Pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä ollutkaan totta.
Ja samaan aikaan...
Se syvä rauha ja levollisuus... Kaikki on hyvin.
Neuvolan terveydenhoitaja kehotti tekemään testejä ja katsomaan, jatkavatko ne tummumistaan. Toivoin, että saisin lähetteen hcg-arvolle.
Kävin labroilla ja sain seuraavana päivänä tuloksen. 86. Eli?
No niin, ja google laulamaan... Yksittäinen arvo ei kertoisi mitään, vaan se, miten se nousisi. Mutta silti...
Terveydenhoitaja kehotti käymään viikon päästä uudelleen, jotta nähtäisi, jatkaako arvo nousuaan.
Taisi olla täysi virhe pyytää hcg:n mittaamista, sillä minähän sitten pähkäsin pääni puhki noita arvoja, yrittäen pitää itseäni rauhallisena ja luottavaisena. Jollain tavoin sainkin pidettyä, ja eräs kuuntelemani podcast toi tietyllä tavalla levollisuutta. Ei naiset ennenkään ole ravanneet labroilla ja tehneet kymmeniä testejä, vaan kuunnelleet oloaan ja luottaneet. Minäkin voisin tehdä niin.
Nuo labrat oikeastaan kävivät lopulta ahdistamaan ja jo tulleiden raskausoireiden lisäksi olin myös kiukkuinen kuin ampiainen. Ärsytti ja jännitti. Olin kuitenkin tehnyt 1-2 raskaustestiä joka päivä, ja ne olivat koko ajan tummuneet.
Tänään sain kuulla toisen näytteen arvon heti aamusta. 1322.
Laskin, että hcg oli tuplaantunut oikeaoppisesti. Kaikki on hyvin!!
Nyt tuntuu, että asiat ovat lähteneet rullaamaan oikein toden teolla. Soitin jo tänään neuvolan aikaa varatakseni ja laitoin lapsettomuuspolille viestiä, että me emme olekaan nyt marraskuussa tulossa pakastealkion siirron suunnitteluun. Voi, kuinka ihanan ja koskettavan puhelun sainkaan kätilöltä!! Hän onnitteli ja oli niin valtavan onnellinen puolestamme! Iloitsi, että kehoni toimii!!
Tänään menin myös ensimmäistä kertaa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle. Täyttäessäni esitietolomaketta oli siellä kohta "Olen raskaana", ja ruksin sen. Hoitaja katsoi minua hämmästyneenä ja onnessaan ja tarkisti asian. Olimme vasta keskustelleet asiasta äitien saunaillassa, joten tilanne oli totta kai tosi onnellinen. Mutta sitten hän sanoi: "Sitten en voi tehdä sulle mitään."
Oli nimittäin niin, että kalevalaista jäsenkorjausta ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tehtäväksi, jotta se ei vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen (tai jotain vastaavaa). Olipa sentään! Hävetti kyllä, sillä en ollut yhtään tullut ajatelleeksi tällaista. Totta kai maksoin hoitajalle, sillä olihan hän varannut töitä minun ajalleni.
Toinen isompi juttu, jota mietin tänään, oli työhakemus. Mikäli saan kutsun haastatteluun, niin olisikohan tilanteesta hyvä mainita... Mikään pakkohan siihen ei aja, mutta entä korrektius tai sellainen oma avoimuus? No, kunhan nyt edes saan hakemuksen lähetettyä.
Keskusteluja on käyty jo liittyen autoon ja taloonkin. Työkuvioihin ja siihen, milloin kerromme.
Ja yhä edelleen ajattelen mielessäni "tilanteesta".
Kätilö sanoi niin koskettavasti useaan kertaan, että "nauttikaa. Nauttikaa niin paljon, sillä teillä on ollut pitkä ja rankka tie."
Ja niin pohdinkin illalla kuopusta nukuttaessani. Minulla on lupa nauttia raskaudesta ja tästä ajasta.
Lupa nauttia, sillä olen raskaana.
tiistai 17. lokakuuta 2023
Elämä on täynnä yllätyksiä
sunnuntai 3. syyskuuta 2023
Ei tullut vaihdevuodet, vaan...
Viimeksi uumoilin imetyksen olevan lopuillaan, ja niinhän siinä sitten kävi, että jo seuraavana päivänä imetin Tähteä viimeisen kerran. Olimme mökillä käymässä ja pyysin miestäni ottamaan kuvia tuosta hetkestä. Hetki oli varsin lyhyt ja loppui Tähden toimesta. Illalla hän ei edes elehtinyt maitoa pyytääkseen, enkä lähtenyt sitä tyrkyttämäänkään. Tähti nukahti aikanaan ja tuumin, että se taisi olla sitten siinä. Jos lopettaminen kävi näin helposti, niin mitä sitä sitten pitkittämään.
Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita.
No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.
Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.
On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.
Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3
Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D
Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )
Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset.
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.
Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita.
No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.
Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.
On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.
Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3
Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D
Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )
Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset.
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.
Lisäys 3.9.23 klo 19
Totta kai olen kuukautisia toivonut, mutta kesän aikana olen ehtinyt puoliksi leikilläkin miettimään, että jos tämä on niin vaikeaa, niin EHDINKÖ saamaan ikinä luomukuukautisia... vaikka oma olo on nuorempi ja halua olisi yrittää ja odottaa, niin silti jossain kohtaa sekään ei ole enää mahdollista. Mutta luotetaan siihen, että ehdin oikein hyvin.❤️
perjantai 4. elokuuta 2023
Imetyksen loppuminen saattaa olla lähellä
Sain Tähden hetki sitten nukkumaan. Tuntuu haikealta, sillä aavistelen imetyksen olevan lähestymässä päättymistään. Eilen hän ei syönyt lainkaan maitoa, sillä ollessani lähdössä yövuoroon muistin kysyä, ottaisiko Tähti vielä maitoa, mutta hänellä oli tähtäimessä vain pöydälle laitettu sämpylä. Nyt illalla luimme kirjaa, sitten hän alkoi elehtiä kuin maitoa vaatien. Söi toiselta puolelta, mutta aivan, kuin määräkin alkaisi jo vähenemään, sillä Tähti vaikutti myös jotenkin hämmentyneeltä. Toinen puoli jäi välistä, kun tuntuu, ettei sieltäkään enää oikein tule maitoa. Opettelimme uusia iltarutiineja, ja tuntui, kuin ne olisivat osuneet nyt oikeaan aikaan: iltalaulut ja käsikapalo, pupu syliin, vesihörppy. Ja niin hän oli unessa. Minun iso pieni poikani.
Ja tuntuu siltä, että näitä iltaimetyshetkiä ei ole enää kovin monia jäljellä. Eilen ehdin miettimään, että olisipa kiva ottaa vielä kuva muistoksi imetyshetkestä. Nyt en sen takia alkanut tyrkyttämään enää maitoa. Katsotaan, miten huomenna käy.
Mutta on haikea mieli, vaikka olenkin tehnyt luopumistyötä jo jonkin aikaa.
Ajatukset toki suuntautuvat myös lapsettomuushoitojen jatkoihin. Laskuri päässä raksuttaa, mihin asti olisi odotettava, että polille voisi laittaa viestiä. Vai voisiko jo aiemmin, jos prosessi olisi aloitettava ensin keltarauhashormonikuurilla käynnistämään kiertoani. Vaikka voi miten innostuinkaan aamulla! Yövuoro oli juuri lopuillaan ja kun se alkoi hiljaa hiipien tuntumaan. Ensin ajattelin, että vatsa nyt on omituinen ihan vaan valvomisesta, mutta pakko se oli myöntää: minulla oli aika kovia kuukautiskipuja!! Jihuu, hurrasin varovasti mielessäni, joskin skeptikko mielessäni yritti palauttaa maan pinnalle: se ei tarkoita yhtään mitään. Ei, vaikka tällaista ei ole ollutkaan Tähden syntymän jälkeen.
No, aika näyttää. Vaikka olisihan se aika ihana, jos kierto alkaisi ihan luonnostaan ja jopa ovulaatiokin ja ja .....
Mutta tuskin sellaista tapahtuu minulle. Koska PCOS.
Jostain syystä kuukautisteema on ollut mielessäni koko kesän. Olen jälleen kuin se varhaisteini, joka odottaa malttamattona, että ne alkaisivat. Joskin nyt huomaan, että minullahan alkaa jo ikääkin kohta olemaan, joten ehdinköhän ikinä saamaan kuukautisia luonnollisesti, ennen kuin alkaa seuraava vaihe: vaihdevuodet. Okei, voi olla liioittelua, mutta eihän sitä tiedä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja olen jo 45-vuotias. Hui. Ei mennä vielä sinne.
(Toim. huom. En oikeasti ajattele, että joku ikä on "liikaa". Välillä vain havahdun siihen tosiasiaan, että en ole 25 vaan 35. Tietyllä tavalla koen elämästäni menneen kymmenisen vuotta jos ei kokonaan, niin ainakin osittain hukkaan (sh-ongelmat), jonka vuoksi en aina muista omaa ikääni ja koen, että elämää on jäänyt elämättä.)
Mutta hyvää kuuluu! Tiivistä, intensiivistä, vauhdikasta ja hauskaa. Töissä on ollut kivaa ja tietenkin viimeksi kertomani pohdinnat ensi vuodesta pyörivät paljon mielessä. Sain tänään käytyä aivan yllättäen kivan keskustelun esimieheni kanssa, joka rohkaisi. Mutta katsotaan nyt, kun syksy ja kerhoarki taas alkaa, miten asiat lähtevät sujumaan ja mikä alkaa tuntumaan hyvältä.
Perheen kanssa on ollut ihanaa, ja pääsimme me miehenkin kanssa viettämään aikaa ihan kaksin! Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani, joten me saimme vuorokauden yhteistä aikaa. Oli ihana vaan olla ja puuhailla, katsoa leffaa ja käydä retkeilemässä.
Niin no, se, mikä ei ole ollut hyvää, on ollut riittämättömyyden ja "yksinäisyyden" tunne. Tuntuu liian usein, että olen vääränlainen tai että ei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Okei, satun olemaan mukana eräässä wa-ryhmässä, josta tämä tunne ehkä myös välittyy, vaikka kyse saattaa olla vain jostain väärinymmärryksestäkin. Tai ehkä me olemme vain erilaisia, eikä tilanteeseen liity mitään draamaa. Mutta jokin aika sitten tunteet varsinkin olivat aika apea tuon asian tiimoilta. Ehkä ne ovat jonkin verran helpottuneet, ja on ollut vastaavasti ihana saada rohkaisevia hetkiä ja tilanteita, kommenttia ja ajatuksia nostamaan mielialaani sekä uskoa siihen, että kyllä minusta pidetään ja kanssani halutaan olla.
Yksi pieni knoppijuttu kivoista asioista:
uiminen yövuoron päätteeksi! Olen ottanut nyt kesällä tavaksi pulahtaa yövuoron jälkeen läheisessä lammessa, ennen kotimatkan aloittamista. Se piristää kivasti ja (ainakin teoriassa) jaksan ajaa paremmin kotiin. Se on piristänyt myös mieltä. On ihana tehdä hauskoja, piristäviä ja ilahduttavia asioita arjen keskellä.
lauantai 8. heinäkuuta 2023
Kuulumisia kera kimpussani roikkuvan kuopuksen
Ajatusryöppy.
Toive on ollut päästä kirjoittamaan, ja nytkin teen sen niin, että samaan aikaan Tähti kiipeilee sylissäni ja herättelen Huldaa.
Tänne kuuluu hyvää. Siis sinänsä, vaikka päässä pyöriikin paljon suuret pohdinnat ja kuviot. Jonkin verran surettaa tuleva kolmen viikon lista, jossa meillä on miehen kanssa tasan yksi yhteinen vapaa. Yksi. (Ja se, että oltaisi oltu aivan kaksistaan, on edelleen tuossa viimeksi kertomassani toukokuun imurinostoreissussa. Kai me joskus lokakuussa päästään jonnekin aivan kahdestaan.)
Näissä hetkissä sitä välillä havahtuu miettimään, että normaalisti tai yleensä perheillä on joka viikonloppu vapaa, eli kaksi päivää viikossa. Meillä yksi päivä kolmessa viikossa. Jokin aika sitten tajusin, että kouluarjen alettua yhteisiä perheaikoja,siis vapaapäiviä, tulee olemaan tosi harvassa. Huh. No, nämä on sitten näitä valintoja...
Suuria pohdintoja olemme myös käyneet töihin liittyen. Alkuperäinen pestini päätös, elokuun puoliväli, alkaa lähestyä, mutta - tadaa! - jatkankin loppuvuoteen asti samalla tyylillä, eli 50%-työajalla. Tammikuussa häämöttää sitten ne isot päätökset (tai siis sitä ennen). Jatkanko hoitovapaata vai palaanko "oikeasti". Tämä tarkoittaisi sitten myös kerhojen päätöstä ja päiväkotiarjen aloittamista.
Imetys jatkuu edelleen, ja se on Tähdelle selvästi tosi tärkeä juttu. Jos olen kotona, niin hän syö aamuin illoin, mutta työvuorojen puitteissa toinen jää välillä väliin. Onhan nuo lapsettomuushoidot silti kiikarissa, ainakin minulla. Mies on nykyään aika puhkipoikki, kun näiden kahden kanssa on puuhannut illan tai koko päivänkin. Tunteet ovat suuria, kommelluksia sattuu, sisko on ajoittain todella käsiksi käyvä, pikkuveli taas kiipeilee joka paikkaan. Välillä heidän kanssaan on pelkkää vääntöä tai ohjaamista, lapset huutavat ja kirkuvat, mätkivät toisiaan ja suunnilleen hyppäävät pää edellä korkealta. Yritä siinä nyt sitten laittaa ruokaa tai siivota. Eilenkin mies sanoi, että kyllähän se kolmas vähän hirvittäisi tässä kohtaa.
Vaikka yhteisiä vapaita on tulossa vähän, niin olemme me silti ehtineet miehen lomalla tekemään jotain. Siis jotain muutakin kuin sairastelemaan ja että minä olin töissä (nämä veivät kyllä ison osan). Kävimme parin yön reissussa Turussa, josta käsin kävimme Muumimaailmassa. Kyläilimme myös eräässä ystäväperheessä, kuten myös tämän viikon vapailla.
Ehkä jatkan joskus. Tämä oli ehkä vain ensiapua kirjoittamistarpeelleni, mutta Tähti on vaihtanut puuhailunsa hiuksissani ja paidassani roikkumiseen (kävi jo pöydälläkin), joten lienee parempi keskittyä paremmin edes jompaan kumpaan. Mutta tässä nyt hiukan kuulumisia.
perjantai 5. toukokuuta 2023
Yövuoron jälkeisiä mietteitä elämästä
Tässä sitä nyt ollaan, lähes puolivälissä sovittua työpestiäni. Viimeksi kipuilin rankasti töihin paluutani, vauvavuoden päättymistä ja lapsettomuuskipuja. Samojen teemojen äärellä olen ollut, mutta muutosta on onneksi tapahtunut. Olon voisi sanoa olleen kuin Suomen kevät tänä vuonna (hehe. En varmaan ole ainut, joka jollain tavoin jossain kanavassaan päivittelee tuota eilistä räntäsadetta tai kylmiä ilmoja).
Ensimmäinen kuukausi töissä oli superrankka. Siihen mahtui oma kriiseilyni töihin paluusta (50% työajalla minähän suorastaan hylkäsin lapseni), kotoa pois oleminen, lasten ikävöinti ja minun ikävä lasten luo, töihin orientoituminen ja oman riittämättömyyden tunteiden käsitteleminen, väsymys, tosi kiireiset ja ylitöiset työpäivät, väsynyt työporukka, meidän jatkuvat sairastelut, öiden huononeminen (milloin heräsin 6 kertaa yössä, milloin nukuin vain 1,5h tuntia ennen aamuvuoroa), Tähti-vauvan 1-vuotissynttärit, sekä juhlat, parisuhteen haasteet, eikä aikaa käsitellä asioita, Huldan päiväkirurgia-reissu, kutsu työhaastatteluun, työhaastattelu ja sitten päätös, etten saanutkaan paikkaa. Näin, kun asioita luettelee, tulee kyllä aika läkähtynyt olo. Huh huh, millaisen prässin läpi sitä tulikaan mentyä helmi-maaliskuussa. Parisuhteelle on ollut tosi vähän aikaa, ja töiden alettua vieläkin vähemmän. Pidän toki tärkeänä yhteyttä ja yhteistä aikaa, mutta siedän ja ymmärrän, että nyt ei mitään superpitkiä treffejä vain ole mahdollista saada. Yhteyden vaaliminen arjen keskellä on tässä mielestäni se juttu, vaikka ei tietenkään voi olla se ainut.
Olin aika läkähtynyt maaliskuun alussa. Tuntui, että olin tehnyt maailman suurimman virheen, ja jotain olisi lopullisesti särkynyt. Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, että ripustauduin ajatukseen, että "kahdeksasosa takana". Mutta enhän voisi elää näin, että yrittäisin vain selvitä ja odottaisin vain elokuuta! Ja sitten - kuin veitsellä leikaten - ensimmäinen kuukausi oli takana ja tunsin sen: flown tunne! Seuraavina vuoroina se vain vahvistui. Se tuttu, kiva tunne siitä, että töissä on kivaa, osaan ja tiedän osaavani ja tunsin muutakin, kuin velvollisuuden tunnetta töihin menemisestä. Aloin nauttimaan, keskittymään enemmän asioiden hyviin puoliin.
Tilanne on siis muuttunut valtavasti, vaikka on ajoittain kuin jokin kylmä muutos kevätsäässä. Milloin Hulda edelleenkin kriiseilee ja ikävöi minua aika rankastikin, milloin itselle tulee raskaita tunteita siitä, että en pärjää ja että olen kuin hanhen selkä, enkä muista mitään. Mutta muutos joka tapauksessa on ollut parempaa kohti. Se, minkä kanssa kovasti painiskelen on toimitilanteeni sekä mitä tekisin hoitovapaan suhteen. Vetoa olisi moneen suuntaan. Ja silti haluaisin muistaa, että lapset ovat pieniä vain kerran. Ja niin nautin heidän kanssaan olemisesta, kotiäitiydestä.
Tähti on kasvanut aivan hurjaa kyytiä. Nyt ikää alkaa olla kohta 1v 3kk ja menokin sen mukaista. Hän kävelee, kiipeilee, nauraa, höpsöttelee, halailee, leikkii, touhuaa, seikkailee, tutkii, ilakoi ja koheltaa. Aivan huipputyyppi. Imetyksen suhteen on ollut aaltoliikettä, mutta edelleen jatkamme ja se on tuntunut molemmista tärkeältä. Kertoja päivässä on 2-5 riippuen paljon siitä, olenko kotona vai töissä. Pidin toisen unikoulun tehdessäni ensimmäisen yövuoron parisen viikkoa sitten. Nyt yritän tehdä taas uniohjausta liittyen päiväuniin, jotta ei tarvitsisi ihan 5-4 maissa heräillä...
Hulda, 4,5 vuotta, on ihana, tunteellinen, herkkä, iloinen, touhukas, luova ja puhelias tapaus. Viime päivien teemat ovat liittyneet sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen vahvistamiseen, jota on myös tapahtunutkin kerhojen myötä.
Lapsettomuussuru on ollut aaltoilevaa. Toisinaan kipu on ollut terävämpää ja on tullut pohdittua konkreettisesti myös imetyksen lopettamistakin. Siihen tosin havahduin jo aiemmin alkuvuodesta, että jos syksyllä olisi aikonut jatkaa hoitoja, niin imetys olisi pitänyt lopettaa huhti-toukokuussa! Eiiii, liian pian! Jonkin sortin maltillisuutta on myös tullut asioihin, ehkäpä myös sellaista lepoakin, hengähdystä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ei ole mikään kiire. Olen toisaalta myös pyrkinyt tietoisesti vaalimaan tätä uudenlaista vaihetta, jossa lapset ovat isompia, Tähtikin oppii koko ajan uutta, ja minäkin saan taas ihan eri tavoin omaa aikaa ja mahdollisuuksia mennä ja tulla. En ole niin kiinni vauvassa. Hauskaa tämäkin.
Aiemmin tällä viikolla pääsimme ensimmäistä kertaa sitten Tähden syntymän viettämään treffipäivää. Siis ihan kaksin koko päivän! Kyllähän se aika outoa oli, mutta meni ihan kivasti. Aika meni pääasiassa kuitenkin asioiden hoitamiseen, vaikka täytyy niitäkin jossain vaiheessa tehdä. Jospa vastaava onnistuisi pian uudestaan, ettemme aivan unohda ja vieraannu toisistamme.
Jospa sitä lähtisi kohta tuonne aurinkoon juoksulenkille. Ajatuksen juoksu tuntuu olevan aika poukkoilevaa. Olin viime yönä yövuorossa, ja tämä viikko on ollut sikäli aika hurja. Valvoin ensin vappuna, sitten muutama päivä huonoja öitä (eli heräämisiä 6-5:30-5-4:30-4) ja taas yövuoro... Mutta jospa se tästä.
Mieli laukkaisi ties minne, mutta jospa ottaisi asian kerrallaan.
Väsyneenä huomaan, että ajatuksia voi herkemmin varjostaa jokin ikävä puoli. Täytyy yrittää topakasti pitää pirteämpien ajatusten puolta, sillä ei tässä mitään hätää ole.
Ensimmäinen kuukausi töissä oli superrankka. Siihen mahtui oma kriiseilyni töihin paluusta (50% työajalla minähän suorastaan hylkäsin lapseni), kotoa pois oleminen, lasten ikävöinti ja minun ikävä lasten luo, töihin orientoituminen ja oman riittämättömyyden tunteiden käsitteleminen, väsymys, tosi kiireiset ja ylitöiset työpäivät, väsynyt työporukka, meidän jatkuvat sairastelut, öiden huononeminen (milloin heräsin 6 kertaa yössä, milloin nukuin vain 1,5h tuntia ennen aamuvuoroa), Tähti-vauvan 1-vuotissynttärit, sekä juhlat, parisuhteen haasteet, eikä aikaa käsitellä asioita, Huldan päiväkirurgia-reissu, kutsu työhaastatteluun, työhaastattelu ja sitten päätös, etten saanutkaan paikkaa. Näin, kun asioita luettelee, tulee kyllä aika läkähtynyt olo. Huh huh, millaisen prässin läpi sitä tulikaan mentyä helmi-maaliskuussa. Parisuhteelle on ollut tosi vähän aikaa, ja töiden alettua vieläkin vähemmän. Pidän toki tärkeänä yhteyttä ja yhteistä aikaa, mutta siedän ja ymmärrän, että nyt ei mitään superpitkiä treffejä vain ole mahdollista saada. Yhteyden vaaliminen arjen keskellä on tässä mielestäni se juttu, vaikka ei tietenkään voi olla se ainut.
Olin aika läkähtynyt maaliskuun alussa. Tuntui, että olin tehnyt maailman suurimman virheen, ja jotain olisi lopullisesti särkynyt. Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, että ripustauduin ajatukseen, että "kahdeksasosa takana". Mutta enhän voisi elää näin, että yrittäisin vain selvitä ja odottaisin vain elokuuta! Ja sitten - kuin veitsellä leikaten - ensimmäinen kuukausi oli takana ja tunsin sen: flown tunne! Seuraavina vuoroina se vain vahvistui. Se tuttu, kiva tunne siitä, että töissä on kivaa, osaan ja tiedän osaavani ja tunsin muutakin, kuin velvollisuuden tunnetta töihin menemisestä. Aloin nauttimaan, keskittymään enemmän asioiden hyviin puoliin.
Tilanne on siis muuttunut valtavasti, vaikka on ajoittain kuin jokin kylmä muutos kevätsäässä. Milloin Hulda edelleenkin kriiseilee ja ikävöi minua aika rankastikin, milloin itselle tulee raskaita tunteita siitä, että en pärjää ja että olen kuin hanhen selkä, enkä muista mitään. Mutta muutos joka tapauksessa on ollut parempaa kohti. Se, minkä kanssa kovasti painiskelen on toimitilanteeni sekä mitä tekisin hoitovapaan suhteen. Vetoa olisi moneen suuntaan. Ja silti haluaisin muistaa, että lapset ovat pieniä vain kerran. Ja niin nautin heidän kanssaan olemisesta, kotiäitiydestä.
Tähti on kasvanut aivan hurjaa kyytiä. Nyt ikää alkaa olla kohta 1v 3kk ja menokin sen mukaista. Hän kävelee, kiipeilee, nauraa, höpsöttelee, halailee, leikkii, touhuaa, seikkailee, tutkii, ilakoi ja koheltaa. Aivan huipputyyppi. Imetyksen suhteen on ollut aaltoliikettä, mutta edelleen jatkamme ja se on tuntunut molemmista tärkeältä. Kertoja päivässä on 2-5 riippuen paljon siitä, olenko kotona vai töissä. Pidin toisen unikoulun tehdessäni ensimmäisen yövuoron parisen viikkoa sitten. Nyt yritän tehdä taas uniohjausta liittyen päiväuniin, jotta ei tarvitsisi ihan 5-4 maissa heräillä...
Hulda, 4,5 vuotta, on ihana, tunteellinen, herkkä, iloinen, touhukas, luova ja puhelias tapaus. Viime päivien teemat ovat liittyneet sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen vahvistamiseen, jota on myös tapahtunutkin kerhojen myötä.
Lapsettomuussuru on ollut aaltoilevaa. Toisinaan kipu on ollut terävämpää ja on tullut pohdittua konkreettisesti myös imetyksen lopettamistakin. Siihen tosin havahduin jo aiemmin alkuvuodesta, että jos syksyllä olisi aikonut jatkaa hoitoja, niin imetys olisi pitänyt lopettaa huhti-toukokuussa! Eiiii, liian pian! Jonkin sortin maltillisuutta on myös tullut asioihin, ehkäpä myös sellaista lepoakin, hengähdystä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ei ole mikään kiire. Olen toisaalta myös pyrkinyt tietoisesti vaalimaan tätä uudenlaista vaihetta, jossa lapset ovat isompia, Tähtikin oppii koko ajan uutta, ja minäkin saan taas ihan eri tavoin omaa aikaa ja mahdollisuuksia mennä ja tulla. En ole niin kiinni vauvassa. Hauskaa tämäkin.
Aiemmin tällä viikolla pääsimme ensimmäistä kertaa sitten Tähden syntymän viettämään treffipäivää. Siis ihan kaksin koko päivän! Kyllähän se aika outoa oli, mutta meni ihan kivasti. Aika meni pääasiassa kuitenkin asioiden hoitamiseen, vaikka täytyy niitäkin jossain vaiheessa tehdä. Jospa vastaava onnistuisi pian uudestaan, ettemme aivan unohda ja vieraannu toisistamme.
Jospa sitä lähtisi kohta tuonne aurinkoon juoksulenkille. Ajatuksen juoksu tuntuu olevan aika poukkoilevaa. Olin viime yönä yövuorossa, ja tämä viikko on ollut sikäli aika hurja. Valvoin ensin vappuna, sitten muutama päivä huonoja öitä (eli heräämisiä 6-5:30-5-4:30-4) ja taas yövuoro... Mutta jospa se tästä.
Mieli laukkaisi ties minne, mutta jospa ottaisi asian kerrallaan.
Väsyneenä huomaan, että ajatuksia voi herkemmin varjostaa jokin ikävä puoli. Täytyy yrittää topakasti pitää pirteämpien ajatusten puolta, sillä ei tässä mitään hätää ole.
torstai 16. helmikuuta 2023
Väsymystä, sairastelua, lapsettomuuskipua, iloakin
Olo on melko väsynyt ja murheellinenkin, jossain määrin. Painiskelen sen ajatuksen kanssa, että olenko tekemässä suurta virhettä palatessani... ei kun aloittaessani puolikkaalla työajalla määräaikaisesti. Yritän kääntää ajatusta mielessäni, että keikkailen ennalta tiedossa olevia vuoroja. En palaa töihin.
Vauva on minussa todella kiinni, ja sen sain kokea melko sydäntä särkevästi eilen. Olin ensimmäistä kertaa iltamenolla lähes vuoteen ollen pois kotoa kello 18-21. Olin eräässä äitien saunaillassa, ja kylläpä vain teki hyvää!
Lopulta pääsin kotiin, tunti myöhässä (puolustuksekseni voin sanoa, että saunapaikan kello oli puoli tuntia väärässä ajassa.), ja jo kotiovelle kuulin sydäntä särkevän itkun. Vauva ei todellakaan ollut nukkumassa. Minä olen siis hoitanut kaikki iltanukutukset, eikä vauva ole rauhoittunut mieheni rauhoitteluihin, yrityksistä huolimatta. Ja kun vauva näki minut... voi että. Hyvä, ettei itku tullut itsellekin. Hän käpertyi minuun tiukasti kiinni, lopulta nukahti rinnalle väsyneenä. Voi pieni kultarakas... ja viikon päästä pitäisi olla jo iltavuorossa...
Tänäisessä perhekerhossakaan tilanne ei ollut yhtään hyvä, kun vauva oli aivan itkuinen ohjaajien parissa, kun olin hetken aikaa muualla.
No, sikäli turha tätä on murehtia ja vatvoa, kun ei se muuksi muutu. Olen sopinut meneväni töihin, ja pidän kiinni sopimuksesta. Ja työ on tämän hetken (ja monen vuoden ajan jo ollut) unelmatyöni.
Toisaalta ihan hyvä, että ajatuksen peloista, ahdistuksesta, erossa olon riipivyydestä, surusta, omien arvojen vastaan toimimisesta (onko se sitä?) voi myöntää itselle, niin niiden vastustelemiseen menee kenties vähemmän energiaa. Aina ei tarvitse olla yltiöpositiivinen, vaan saa myös todeta, että tuntuu pahalta. Ihan sama, vaikka olisi itse ollut se ensimmäinen innostuja, kun töitä alun perin tarjottiin.
Väsymys toki sävyttää asioita omalla tavallaan. Yöt on olleet vaihtelevia, mutta väsyttäviä. Milloin ollaan herätty 3:lta, milloin 5:ltä (siis uuteen päivään), mutta opettelua tämä silti edelleen on. Nyt otin projektiksi syöttää vauvan eri huoneessa kuin makuuhuoneessa ja nukuttaa hänet vasta makuuhuoneessa. Tänään se tosin ei ehkä mennyt, kuten olin ajatellut, sillä vauvalla on taas kuumetta ja flunssa. Jos edellinenkään oli mennyt ohi. Vai hampaastako se johtui. No, kipeä hän on joka tapauksessa, oli syy mikä vain.
Huomaan olon myös sikäli väsyneemmäksi, kun mieli on täynnä suuria tunteita.
Nyt haluan painottaa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että olen oikeasti tosi onnellinen raskaus- ja vauvauutisista. Oikeasti. Ja olen oikeasti kiinnostunut kaikesta, missä mennään ja miten voitte ja mitä vauvoille kuuluu. 💕
Mutta kuin hiipien mielen ylle on taas tullut jonkinlainen varjo, jonka viimeisin kiinnike taisi olla tänään kuullut vauvauutiset (nämäkin aavistin. Olen tosi monesta saanut "etiäisiä" juuri ennen uutisten kertomista). On se vaan kummallista, että vaikka oma vauvani on vasta (vielä hetken aikaa) vauva, niin kyllä tuo kaihertaa, siis omalle kohdalle. En kenenkään vauvauutisia haluaisi pois, enkä haluaisi, että minulle jätettäisi kertomatta tai ylipäänsä välteltäisi aiheita. Minua oikeasti kiinnostaa ja välitän. Iloitsen ja olen onnellinen ihan aidosti.
No, ehkä tässä on vain niin monta prosessia päällekkäin. Töiden aloittaminen, vauvavuoden päätös, kaikki raskausuutiset (etenkin ne "puolivahingot", vaikka iloisia ovatkin olleet), unikoulu, väsymys ja jatkuvat sairastelut. No, tämä on se lapsettomuuden kipu, joka aina välillä jomottelee enemmän. Ihan hirveä haikeus, kaiho ja suru. Ja vauvakuume.
Hehkutin aiemmin Jennika Salmelan BalanceCoaching -instagramtiliä (tai kenties hehkutin Kierron verran toivoa -podcastia, josta tästä kuulin). Olen parhaillaan käymässä hänen pitämäänsä Avautuminen naiseudellesi -verkkovalmennusta, ja muun muassa siinäkin tuodaan usein esille ajatusta, että miten olet itse itsellesi. Tähänkin teemaan tuo ajatus sopii. Olenkin yrittänyt surun ja murheen sijaan vaalia ajatusta: "ihanaa, että minunkin kehoni voisi jonain päivänä toimia luonnostaan. Ihanaa, että minäkin voisin tulla joskus raskaaksi ilman lapsettomuushoitoja!"
Haluaisin uskoa ja luottaa, että sekin on mahdollista.
Nyt pätkii ajatus.
Parempi lopetella.
Vauva on minussa todella kiinni, ja sen sain kokea melko sydäntä särkevästi eilen. Olin ensimmäistä kertaa iltamenolla lähes vuoteen ollen pois kotoa kello 18-21. Olin eräässä äitien saunaillassa, ja kylläpä vain teki hyvää!
Lopulta pääsin kotiin, tunti myöhässä (puolustuksekseni voin sanoa, että saunapaikan kello oli puoli tuntia väärässä ajassa.), ja jo kotiovelle kuulin sydäntä särkevän itkun. Vauva ei todellakaan ollut nukkumassa. Minä olen siis hoitanut kaikki iltanukutukset, eikä vauva ole rauhoittunut mieheni rauhoitteluihin, yrityksistä huolimatta. Ja kun vauva näki minut... voi että. Hyvä, ettei itku tullut itsellekin. Hän käpertyi minuun tiukasti kiinni, lopulta nukahti rinnalle väsyneenä. Voi pieni kultarakas... ja viikon päästä pitäisi olla jo iltavuorossa...
Tänäisessä perhekerhossakaan tilanne ei ollut yhtään hyvä, kun vauva oli aivan itkuinen ohjaajien parissa, kun olin hetken aikaa muualla.
No, sikäli turha tätä on murehtia ja vatvoa, kun ei se muuksi muutu. Olen sopinut meneväni töihin, ja pidän kiinni sopimuksesta. Ja työ on tämän hetken (ja monen vuoden ajan jo ollut) unelmatyöni.
Toisaalta ihan hyvä, että ajatuksen peloista, ahdistuksesta, erossa olon riipivyydestä, surusta, omien arvojen vastaan toimimisesta (onko se sitä?) voi myöntää itselle, niin niiden vastustelemiseen menee kenties vähemmän energiaa. Aina ei tarvitse olla yltiöpositiivinen, vaan saa myös todeta, että tuntuu pahalta. Ihan sama, vaikka olisi itse ollut se ensimmäinen innostuja, kun töitä alun perin tarjottiin.
Väsymys toki sävyttää asioita omalla tavallaan. Yöt on olleet vaihtelevia, mutta väsyttäviä. Milloin ollaan herätty 3:lta, milloin 5:ltä (siis uuteen päivään), mutta opettelua tämä silti edelleen on. Nyt otin projektiksi syöttää vauvan eri huoneessa kuin makuuhuoneessa ja nukuttaa hänet vasta makuuhuoneessa. Tänään se tosin ei ehkä mennyt, kuten olin ajatellut, sillä vauvalla on taas kuumetta ja flunssa. Jos edellinenkään oli mennyt ohi. Vai hampaastako se johtui. No, kipeä hän on joka tapauksessa, oli syy mikä vain.
Huomaan olon myös sikäli väsyneemmäksi, kun mieli on täynnä suuria tunteita.
Nyt haluan painottaa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että olen oikeasti tosi onnellinen raskaus- ja vauvauutisista. Oikeasti. Ja olen oikeasti kiinnostunut kaikesta, missä mennään ja miten voitte ja mitä vauvoille kuuluu. 💕
Mutta kuin hiipien mielen ylle on taas tullut jonkinlainen varjo, jonka viimeisin kiinnike taisi olla tänään kuullut vauvauutiset (nämäkin aavistin. Olen tosi monesta saanut "etiäisiä" juuri ennen uutisten kertomista). On se vaan kummallista, että vaikka oma vauvani on vasta (vielä hetken aikaa) vauva, niin kyllä tuo kaihertaa, siis omalle kohdalle. En kenenkään vauvauutisia haluaisi pois, enkä haluaisi, että minulle jätettäisi kertomatta tai ylipäänsä välteltäisi aiheita. Minua oikeasti kiinnostaa ja välitän. Iloitsen ja olen onnellinen ihan aidosti.
No, ehkä tässä on vain niin monta prosessia päällekkäin. Töiden aloittaminen, vauvavuoden päätös, kaikki raskausuutiset (etenkin ne "puolivahingot", vaikka iloisia ovatkin olleet), unikoulu, väsymys ja jatkuvat sairastelut. No, tämä on se lapsettomuuden kipu, joka aina välillä jomottelee enemmän. Ihan hirveä haikeus, kaiho ja suru. Ja vauvakuume.
Hehkutin aiemmin Jennika Salmelan BalanceCoaching -instagramtiliä (tai kenties hehkutin Kierron verran toivoa -podcastia, josta tästä kuulin). Olen parhaillaan käymässä hänen pitämäänsä Avautuminen naiseudellesi -verkkovalmennusta, ja muun muassa siinäkin tuodaan usein esille ajatusta, että miten olet itse itsellesi. Tähänkin teemaan tuo ajatus sopii. Olenkin yrittänyt surun ja murheen sijaan vaalia ajatusta: "ihanaa, että minunkin kehoni voisi jonain päivänä toimia luonnostaan. Ihanaa, että minäkin voisin tulla joskus raskaaksi ilman lapsettomuushoitoja!"
Haluaisin uskoa ja luottaa, että sekin on mahdollista.
Nyt pätkii ajatus.
Parempi lopetella.
lauantai 11. helmikuuta 2023
Isojen muutosten kynnyksellä
Täällä on meneillään isoja asioita.
Viikko sitten nousi sisältäni sellainen uho ja sisu, että nyt noille öille on tehtävä jotain. Olimme miehen kanssa jutelleet, että "jossain vaiheessa" ennen töihin paluutani hän pitäisi vauvalle unikoulun. Mutta muutaman kerran asiaa kyseltyäni ei asiaan tuntunut löytyvän järkevää ajankohtaa, enkä toki tietenkään vaatisi häntä valvomaan kesken työputken. Ja olihan tässä näitä sairasteluja riittänyt. Sitten viime kirjoittelunkin ollaan jo kaikki oltu kipeinä useamman tovin...
Niinpä päätin, että minä pidän unikoulun vaikka päälläni seisten. Ja oikeastaan olen tuskin huomannutkaan koko "unikoulua". Toki ekat illat ja yöt oli mietittävä, että ei vain nappaa poikaa tissille, vaan toimin toisin. Otin ehkä kerralla liian monta uutta juttua, mutta toisaalta en ole huomannut, että se olisi ollut huonokaan. Ehkä aika oli vain kypsä meille molemmille. Aiempi tilanne oli, että vauva havahtui illan aikana kuusikin kertaa ja rauhoittui vasta rinnalla. Yön aikana herätyksiä ja syömisiä (tai "syömisiä") oli 3-6, joten kieltämättä olo alkoi olla jo tässä vaiheessa melko väsynyt. No, jo ekasta illasta ja yöstä tilanne alkoi helpottumaan! En suinkaan jättänyt vauvaa itsekseen itkeskelemään, vaan rauhoittelin eri keinoin ja hän rauhoittui! Nyt tilanne on se, että yösyötöt ovat loppuneet ja ehkä yhdellä heräämisellä hän nukkuu 22/23-6. Ihan kiva. :)
Vauva ei kohta enää ole vauva! Hän täyttää aivan pian 1 vuotta, joka on nyt jo enemmän sellainen luonnollinen siirtymä vauvasta taaperoksi, vaikka toki sisältääkin myös haikeuden säikeitä. Toisaalta huomaan, että toimin ehkä nyt jo hiukan "suorittaen", sillä lähestyvät työt ovat tempaisseet minut jonkinlaiseen stressitilaan. Olen siis vauvaan liittyvät tunteet onnistunut joko työstämään tai laittamaan sivummalle. Veikkaan silti ensimmäistä. Kuten viimeksi kirjoitin, kaikki uuden oppiminen ja vauvan persoonan esiintulo, etenkin kommunikointi, ovat ihania juttuja ja siksi on kivaa kaikki tuleva.:)
Synttärit ja juhlat ovat pian täällä ja olen leiponut pakastimeen jo lähes kaiken valmiiksi. Sisko päätti teemankin ja aikaa sitten.
Työrintamalla sitten onkin jännittävää ja kutkuttavaa! Se vasta tempaisikin minut stressitilaan, ja on ollut vaikea olla miettimättä asiaa. Työpaikalle nimittäin tuli toimi hakuun, ja tiesinkin jo asiasta etukäteen. Niinpä siinä vaiheessa, kun paikka oikeasti tuli hakuun, olin tehnyt muistiinpanoja jo valmiiksi. Hakemusta tuli sitten pyöriteltyä, viilattua, korjattua, lisättyä ja ylipäänsä muokattua useampi päivä, kuten totesin, että nyt riittää, ANTAA MENNÄ. En voisi vatvoa sen kanssa kahta viikkoa, vaan pakko vaan laittaa menemään ja luottaa asioiden menevän parhain päin. Sikäli minulla ei ole mitään hätää, ja olen miettinyt jo erilaisia skenaarioita asioiden kulusta.
Olo on ollut ihan hyvä, lukuun ottamatta jälleen alkanutta flunssaa (en edes liioittele, kun sanon, että olemme koko ajan kipeinä. Ennätys on 2 viikkoa, ettei kenelläkään perheestämme ole mitään sairastelua). Ajatukset pyörivät siis monissa eri asioissa, ja eilenkin olo oli kyllä melkoisen sekava, kun pohdin tosi erilaisia kuvioita tulevien parin-kolmen kuukauden ajalta. Ja sitten muka yritän olla sellainen "hetkeen keskittyjä". Haha. No, oikeasti nautin kyllä hetkestä ja lapsistani. Ai että, he ovat ihania.
Vauva kävelee nykyään tosi hienosti ja varmemmin, monta monta metriä. Vauvan puhetta tulee myös jatkuvalla syötöllä, ja periaatteessa hän taitaa sanoa myös "äiti", joskin eri variaatioilla.
Omaan oloon yritän keskittyä enemmän, antaa aikaa itselleni, ajatuksilleni, voinnilleni. Rauhoittuakin välillä, ilman suorittamista. Katsotaan, miten hyvä alku jatkuu töiden alettua. Eilen pääsin aloittamaan "3 viikon lukkarin", kun saimme myös mieheni työvuorot. Jo nyt on aika jännittynyt olo, mutta toisaalta pelkkiä töitä ajatellen olo on innostunut. Käydessäni viikko sitten töissä moikkaamassa työkavereita ja juttelemassa työasioista, tuli tosi tervetullut olo. Ihana kuulla, että olen odotettu.
Monta juttua siis meneillään. Isoja muutoksia.
Viikko sitten nousi sisältäni sellainen uho ja sisu, että nyt noille öille on tehtävä jotain. Olimme miehen kanssa jutelleet, että "jossain vaiheessa" ennen töihin paluutani hän pitäisi vauvalle unikoulun. Mutta muutaman kerran asiaa kyseltyäni ei asiaan tuntunut löytyvän järkevää ajankohtaa, enkä toki tietenkään vaatisi häntä valvomaan kesken työputken. Ja olihan tässä näitä sairasteluja riittänyt. Sitten viime kirjoittelunkin ollaan jo kaikki oltu kipeinä useamman tovin...
Niinpä päätin, että minä pidän unikoulun vaikka päälläni seisten. Ja oikeastaan olen tuskin huomannutkaan koko "unikoulua". Toki ekat illat ja yöt oli mietittävä, että ei vain nappaa poikaa tissille, vaan toimin toisin. Otin ehkä kerralla liian monta uutta juttua, mutta toisaalta en ole huomannut, että se olisi ollut huonokaan. Ehkä aika oli vain kypsä meille molemmille. Aiempi tilanne oli, että vauva havahtui illan aikana kuusikin kertaa ja rauhoittui vasta rinnalla. Yön aikana herätyksiä ja syömisiä (tai "syömisiä") oli 3-6, joten kieltämättä olo alkoi olla jo tässä vaiheessa melko väsynyt. No, jo ekasta illasta ja yöstä tilanne alkoi helpottumaan! En suinkaan jättänyt vauvaa itsekseen itkeskelemään, vaan rauhoittelin eri keinoin ja hän rauhoittui! Nyt tilanne on se, että yösyötöt ovat loppuneet ja ehkä yhdellä heräämisellä hän nukkuu 22/23-6. Ihan kiva. :)
Vauva ei kohta enää ole vauva! Hän täyttää aivan pian 1 vuotta, joka on nyt jo enemmän sellainen luonnollinen siirtymä vauvasta taaperoksi, vaikka toki sisältääkin myös haikeuden säikeitä. Toisaalta huomaan, että toimin ehkä nyt jo hiukan "suorittaen", sillä lähestyvät työt ovat tempaisseet minut jonkinlaiseen stressitilaan. Olen siis vauvaan liittyvät tunteet onnistunut joko työstämään tai laittamaan sivummalle. Veikkaan silti ensimmäistä. Kuten viimeksi kirjoitin, kaikki uuden oppiminen ja vauvan persoonan esiintulo, etenkin kommunikointi, ovat ihania juttuja ja siksi on kivaa kaikki tuleva.:)
Synttärit ja juhlat ovat pian täällä ja olen leiponut pakastimeen jo lähes kaiken valmiiksi. Sisko päätti teemankin ja aikaa sitten.
Työrintamalla sitten onkin jännittävää ja kutkuttavaa! Se vasta tempaisikin minut stressitilaan, ja on ollut vaikea olla miettimättä asiaa. Työpaikalle nimittäin tuli toimi hakuun, ja tiesinkin jo asiasta etukäteen. Niinpä siinä vaiheessa, kun paikka oikeasti tuli hakuun, olin tehnyt muistiinpanoja jo valmiiksi. Hakemusta tuli sitten pyöriteltyä, viilattua, korjattua, lisättyä ja ylipäänsä muokattua useampi päivä, kuten totesin, että nyt riittää, ANTAA MENNÄ. En voisi vatvoa sen kanssa kahta viikkoa, vaan pakko vaan laittaa menemään ja luottaa asioiden menevän parhain päin. Sikäli minulla ei ole mitään hätää, ja olen miettinyt jo erilaisia skenaarioita asioiden kulusta.
Olo on ollut ihan hyvä, lukuun ottamatta jälleen alkanutta flunssaa (en edes liioittele, kun sanon, että olemme koko ajan kipeinä. Ennätys on 2 viikkoa, ettei kenelläkään perheestämme ole mitään sairastelua). Ajatukset pyörivät siis monissa eri asioissa, ja eilenkin olo oli kyllä melkoisen sekava, kun pohdin tosi erilaisia kuvioita tulevien parin-kolmen kuukauden ajalta. Ja sitten muka yritän olla sellainen "hetkeen keskittyjä". Haha. No, oikeasti nautin kyllä hetkestä ja lapsistani. Ai että, he ovat ihania.
Vauva kävelee nykyään tosi hienosti ja varmemmin, monta monta metriä. Vauvan puhetta tulee myös jatkuvalla syötöllä, ja periaatteessa hän taitaa sanoa myös "äiti", joskin eri variaatioilla.
Omaan oloon yritän keskittyä enemmän, antaa aikaa itselleni, ajatuksilleni, voinnilleni. Rauhoittuakin välillä, ilman suorittamista. Katsotaan, miten hyvä alku jatkuu töiden alettua. Eilen pääsin aloittamaan "3 viikon lukkarin", kun saimme myös mieheni työvuorot. Jo nyt on aika jännittynyt olo, mutta toisaalta pelkkiä töitä ajatellen olo on innostunut. Käydessäni viikko sitten töissä moikkaamassa työkavereita ja juttelemassa työasioista, tuli tosi tervetullut olo. Ihana kuulla, että olen odotettu.
Monta juttua siis meneillään. Isoja muutoksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)