Äiti oli töissä! Ja elämän muita iloja.

Nyt ymmärrän, mitä aiemmin keikkavuoroissa olleet työkaverini ovat tarkoittaneet.
Omaa aikaa kiireisessä työvuorossako?
Olen tehnyt nyt kaksi yövuoroa keikkalaisena. Jo ensimmäisen jälkeen leijuin pari päivää. Osin toki ihan siitäkin hyvästä, että unet jäivät sekä ennen että jälkeen todella vähiin. Hihittelin eräälle whatsapp-tarrallekin varmaan puoli tuntia.
Mutta kuinka hyvää tuo onkaan tehnyt. En olisi voinut koskaan kuvitellakaan, miten kivalta tuntuisi olla töissä. Tai että ylipäänsä muistaisin yhtään mitään. Minä todellakin muistin!
Tuntui niin hyvältä olla tekemässä töitä, toisenlaista hyödyllistä, haastaa itseä ja osallistua perheemme talouteen. Tuntui niin hyvältä istua autossa töistä kotiin ajaen, hoilata lauluja (pysyäkseni hereillä), hehkuttaa aamupalalle nousseille miehelle ja Huldalle yövuoron käänteistä ja väkipakolla kömpiä sänkyyn nukkumaan. Jälleen kerran olin viittä vaille jäämässä hereille suoriltaan yövuoron jälkeen, mutta jo kesken tämän ajattelemisen olin nukahtanut.

Pari tuntia myöhemmin hortoilin makuuhuoneesta kahvinkeittoon. Latasin veden keittimeen ja ihmettelin, kun tuloksena oli hailun teen väristä litkua. Kahviporot olivat unohtuneet.
Mutta olin onnellinen. Ai että, olin onnellinen.
Hulda, oi Hulda! Äiti oli töissä! Töissä!!
"Ätä!", tyttö hihkaisi ja tuli halaamaan minua vaaleat hiukset kiharassa sotkussa. Sitten etsittiin kasvoiltani korva, toinen korva, silmät, nenä ja suu. Kaikki tallessa.
Vedin paremmin keittämäni kahvit kitusiin, vaihdoin vaatteet ja lähdin vaunulenkille tyttöä nukuttamaan. Hymyilin kaikille ja kaikelle niin, että joku olisi saattanut jo hiukan ihmetellä.

Pääni oli (ja on) täynnä suuri ajatuksia ja pohdintoja.
Samaan aikaan, kun huomaan arjen pikkujuttujen Huldan kanssa olevan kovin suloisia ja ihania, mietin jo, milloin pääsen töihin uudelleen. Mietin oikeastaan asioita jo suuremmassakin mittakaavassa, kuten päiväkotia ja töihin paluuta. Vaikka virallisesti olenkin kotona vielä pitkään. Silti niin lyhyen aikaa.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen astia, niin kuinkakohan iso tarvittaisi, jotta kaikki tunteeni mahtuisivat sinne? Työmietteet ovat vieneet jo melko suuren tilan, mutta niin ovat myös aivan arkiset ja arjen muut muutokset. Sillä kyllähän nyt tällaisen 1,5-vuotiaan tytön intoiluja uudesta ison tytön sängystä on vain niin liikuttavaa seurattavaa! Tai miten kivaa puuhaa oli istuttaa taimia ja siemeniä kasvihuoneeseen hankkimiini kasvusäkkeihin! Pidän tuon innon mielessäni, sillä nyt en uskalla edes käydä katsomassa tilannetta. Yöllä oli ollut pakkasta. Ja entä sitten 300 eri projektiani! Oi, miten haaveilenkin joskus katkeamattomasta ajasta, jolloin saisi aikaan muutakin, kuin vain pienen osan. Tämän ääneen puhuttuani sai mieheni tartunnan inspiraatiosta, ja oi, mitä täällä onkaan tapahtunut! Kodistamme tehdään pikkuhiljaa meidän näköisemme!

No joo, töihin olisi ihana päästä.
Mutta miten iloitsenkaan myös meidän elämästä!

Tästä se lähtee - keikkailu!

Minun kuuluisi nyt nukkua. Uni ei vain tule, eikä tullut oikein viime yönäkään. Sain nimittäin eilen puhelinsoiton, jonka myötä pomppasin kattoon, en meinannut pysyä nahoissani. Vihdoin ja viimein sain ekan keikkavuoron! Olin niin innoissani, että olisin aivan mieluusti käyttänyt tuon innon ja valvomisen töihin, sillä viime yönä en oikein nukkunut. Enkä nytkään,vaikka olen muka yrittänyt ennen töihin lähtöä. Sen sijaan ensi yönä ei sitten saisi nukkua. Silloin olen töissä.

Aika jännää aikaa kaiken kaikkiaan. Olen odottanut innolla ja jännityksellä mahdollisia keikkavuoroja, milloin ollen ihan tyytyväinen kotona oloon, milloin taas hieman alakuloisesti pohtien, että näinköhän minusta on enää aikaisempiin töihini. Ovat varmasti huomanneet, kuinka hyvin kaikki luistaa ja rullaa, kun en ole sekottamassa pakkaa ja muka-tekemässä.

Ja sitten tuli se soitto.
"Joo! Sopii! Tai kysyn vielä mieheltä...", oli vilpitön reaktioni.
Tänäinen on sujunut hitaasti. Olen koonnut mukaan otettavat tavarat mukaan eväskassista, johon olin tyhjentänyt lokeroni sisältöä 1,5 vuotta sitten. Löysin käsidesiä, kynsilakanpoistoainetta, muistikirjan, kynäkotelon, henkilötunnistuskortin ja pienen KitKat-patukan. Oli kuin olisi katsonut menneeseen, vaikka silti kaikki tuntui tuoreelta. Iloisesti höpöttelevä taapero sekä KitKatin parasta ennen päiväys 4/19 kertoivat, että aika oli ihan eri.

Minulla on jostain syystä tunne, kuin menisin takaisin vuoteen 2017. Vaikka jäinkin töistä pois syyskuussa 2018, niin silti tuo vuosi 2017 on toiminut hyvin monella saralla käänteentekevänä vuotena. Eilen lisäksi tulin pukeneeksi ylleni lempi-vaatekokonaisuuden ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Sen, jota tulin käyttäneeksi paljon vuonna 2017.

Moni asia on kuitenkin niin toisin. Omassa elämässäni varsinkin, ja voin vain uskoa, miten paljon työelämässäkin on. Huomaan, että se ensituntien into ja tarmo ovat saaneet huolestuneita ja jännittyneitä lisäsävyjä, ja monet ikävät ja kantapääkokemukset uhkaavat tuoda jännitystä päälle. Jännittäähän tämä kyllä, mutta yritän pitää sen hyvänä jännityksenä.
Onhan tämä keikalle kysyminen ollut niin iso juttu ja tärkeään aikaan tullut asia. Minua pyydettiin töihin! Minua!
Uskon, että vaikka nyt moni asia tuntuu unohtuneen jonnekin taaperojuttujen taakse, niin kyllä moni asia varmasti nousee nopeasti taas pintaan selkärangasta.
Oma erikoisuutensa on myös siinä, että nyt mies jää lapsen kanssa kaksin kotiin ensi kertaa. Kyllä hän pärjää. Mutta ongan tämä itsellenikin taas uutta.

Apua.
Nyt soi herätys. Aika nousta ylös, syödä, koota eväät, antaa iltamaito lapselle ja huikata heipat. Äiti lähtee nyt töihin.

Aamun ajatus

On jotenkin kummallista, miten saman päivän aikana voi olla aivan riekaleina lapsen levottomuudesta ja nukutusmaratoneista (neljän tunnin rupeama on aika pitkä aika) sekä toivoa sydänjuuria myöten saavansa toisen lapsen.

Tätä vaan mietin.

Raskausluuloja

Jopa on ollut taas tunteesta toiseen menoa!
Ehdinpä tässä jo tovin helliä ajatusta raskaana olemisesta, mutta nyt jo pelkästään tuon lauseen kirjoittaminen saa aikaan käden otsaan läimäisy -reaktion. Miten tyhmä ihminen voi olla??
No joo, olihan sitä olossa vaikka mitä kaikkea, ja jälleen kerran, kuten niin monta kertaa aiemminkin, tulin ajatelleeksi skeptisyydestä huolimatta, että mitä jos.Olisihan se ollut ihanaa.
Niin ihanaa.
Olisi ollut aika kiva olla raskaana samaan aikaan parin ystäväni kanssa.
Olisi ollut ihana kaivaa esiin ne aiemmin pakatut pikkuruiset vaatteet ja odotella niille uutta käyttäjää.
Olisihan se ollut niin ihana ajatella, että tähän kotiin tuo vauva saisi tulla. Hulda saisi pikkusisaruksen.
Oi kyllä, ehdin jo todella pitkälle ajatusteni kanssa, sillä jostain syystä nyt vain tuntui siltä.

Eräänä päivänä aloin varovaisesti juttelemaan miehelleni, että olisikohan mahdollista, että kaikesta huolimatta olisikin onnistanut. Toiveista huolimatta realistinen mies palautti minut lempeästi maan pinnalle miettien, että minähän imetän vielä Huldaa. Eikä mitään kuukautisiakaan ole kuulunut.
No niin, tietenkin.
Olinhan minäkin noita realiteetteja miettinyt, yrittänyt tolkuttaa itselleni. Mutta haaveet olivat ottaneet vallan ja olin lennellyt hetken pilvilinnoissa, kunnes rysähdin taas alas.
Tuntui irvokkaalta ajatella, että postista oli pian tulossa raskaustestejä.
En halunnut testata, ja totta kai halusin tietää.
En olisi halunnut vielä luopua niistä haaveista ja hellityistä ajatuksista.
Mutta niin kauan, kun ei ollut varmuutta siitä, ettei ollut raskaana, ei myöskään ollut varmuutta siitä, että oli.
Yhtäkkiä tuntui, kuin koko ajatus mahdollisuudesta oli naurettava, typerä ja mahdoton. Tunsin itseni hölmöksi puhuessani raskaudesta miehelleni.
Seuraavan päivän olin jotenkin todella alakuloinen ja itkuinen. Jostain syystä reagoin nyt voimakkaammin, kuin yleensä, jolloin kaikki testien tihrustamiset ovat lähinnä naurattaneet.
Nyt ei naurattanut, ei pätkän vertaa.
Hormonit, oi hormonit. Voi te inhottavat hormonit!
Minähän totta vie imetin vielä ja kuka tietää, kuinka se PCO myös kummittelee.

"Ottaisitko vähän omaa aikaa?", mies kysyi.
"Teet vaikka ruokaa."
Mitä?! Teen vaikka ruokaa ja sekö olisi sitä "omaa aikaa"?!
Vaan kuinka oikeassa mies taas kerran olikaan.
Ryhdyttyäni puuhaan huomasin varsin pian mielen rentoutuvan. Vaivasin ruisleipätaikinaa, sekoitin suklaahippukeksien aineksia ja tein toki myös sen ruoan. Kerta uuni oli lämpimänä.
Taustalla kuului ihana kikatus ja käkätys sekä mieheni juttelut Huldalle. Huomasin hyräileväni.
Käydessämme myöhemmin koko perhe ruokapöytään nostelin posket punaisena tarjolle aikaansaannoksiani.
Jossain syvällä sydämessä läikähti. Tätä on onni ja rakkaus.

Pari sanaa tästä vallitsevasta tilanteesta.
Toki monen asian peruuntuminen harmittaa ja ikävöin ystäviä.
Mutta voin sanoa, että en ole juuri ehtinyt kaipaamaan ja suremaan, sillä arkeni on niin täynnä kaikenlaista puuhaa. Nytkin olemme monena päivänä käyneet Huldan kanssa puuhastelemassa oman kodin pihalla, ja melkein itkettää onnesta, kun vain mietinkin kaikkia mahdollisuuksia. Tänä keväänä ryhdyn harjoittelemaan kasvihuoneen käyttöä ja haluaisin kasvimaalaatikoita (mikä sitten onkaan niiden nimi). Pari marjapensasta tuonne... hiekkalaatikko Huldalle... Pitsiverhot kesäkeittiöön ja sänky makuuaittaan. Aah. Uskomattomalta tuntuu myös sekin, että meillä on vuosia ja vuosia aikaa tehdä asioita! Ja mitä kaikkea tulemmekaan vielä tekemään ja kokemaan.
Eräänä päivänä puhaltelin Huldan kanssa saippuakuplia. Tyttö hihkui riemusta. Ja niin minäkin.
Oi elämä.💗💗

P.S. Ai niin. Tihrustin eilen testin. Tuloksenhan arvasi. Laitoin testin roskikseen, keitin itselleni kahvia ja jatkoin taas hyötykasviviljelmieni pohdiskeluja.

Voisiko yksilapsisuus ollakin meille hyvä asia?

Olin tässä taannoin kyläilemässä Huldan kanssa tuttavallani, jolla on hiukan tyttöäni vanhempi lapsi. Siinä sitten kahvittelun, leikkien ja lasten perässä juoksemisten lomassa ehdittiin vaihtamaan ajatuksia myös lapsitoiveista. Oli hän jo aiemminkin jutellut, ettei heillä ole vielä varmuutta siitä, haluaisivatko sittenkään toista lasta, mutta nyt hän pohti asiaa jo varmemmin.
"Meille on tullut vain tunne, että meidän perhe on hyvä juuri näin. Ja olemme miettineet ihan omiakin jaksamisia," tuttava kertoi ja avasi minulle myös muita syitä.

Kotimatkalla havahduin pohtimasta tuttavani näkökulmia. Olinhan vastaavia kuullut aiemminkin, mutta nyt ensi kertaa ne tulivat jollain tavoin kohti. Huomasin tarkastelevani niitä uteliaasti, pohtien, millaista olisi olla itse miettimässä samanlaisia asioita. Millaista olisi se rauha ja tyyneys, joka päätökseen kätkeytyy? Ilman, että tarvitsisi surra sitä, ettei meille ehkä tulekaan toista lasta?

"Tämä ei sitten ole mikään virallinen päätös," alustin miehelleni.
Halusin vain keskustella asiasta neutraalisti, ilman suurempia tunteita. Miltä tuollainen vaihtoehto tuntuisi meidän perheellemme?
Pohdimme asiaa eri kanteilta. Elämä Huldan kanssa laajenee ja toisaalta myös helpottuu koko ajan. Toki uusia haasteita ilmaantuu myös, mutta se on se, mitä ihmiselämä on. Uusia juttuja, haasteita, kasvua ja kehitystä. Millaista elämä olisi yksilapsisena perheenä? Ilman, että lapsettomuushoidot varjostaisivat eloa? Saisi keskittyä vain meihin kolmeen, jakaa enenevässä määrin Huldan hoitamista ja voisimme esimerkiksi reissata jatkossa kenties helpommin kuin useamman lapsen kanssa. Aikaa ja energiaa riittäisi varmasti paremmin myös vapaaehtois- ja toki ihan palkkatyöhönkin. Niin, onhan siinä puolensa.

Omanlainen viehätyksensä on myös siinä lisääntyneessä vapauden tunteessa, jota olen saanut kokea enemmän Huldan kasvaessa. On aika ihanaa saada myös omaa kroppaa takaisin (poislukien tätä edelleen jatkuvaa lisääntynyttä imetystä, josta en toki ole harmissani), ja alkaa haaveilla vaikkapa puolimaratonin juoksemisesta.

Jotenkin sitä on vain tottunut jo vuosia kestäneeseen lapsettomuussuruun, joka on myös muuttunut eri aikoina ja vaiheissa. Rakkaus Huldaan ei ole millään tavoin vähempää, vaikka toive toisesta lapsesta onkin suuri. Ei se sitä vähennä, eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi kiitollinen Huldasta. Ikään kuin hän ei riittäisi. Ei ei. Syli on vain vielä tyhjä, vaikka välillä se ei konkreettisesti todellakaan vaikuta siltä. Tunnetasolla on vain tuntunut siltä, että meidän perheeseen mahtuisi vielä toinen lapsi, oi todellakin. En ole koskaan aiemmin pysähtynyt toden teolla miettimään yksilapsisuutta meidän kohdallemme. Lapsettomuusvuosina yrittämällä yritin sopeutua ja hyväksyä lapsettomaksi jäämisen ja keksiä korviketta lapselle. Silloinkin sellaiset puhtaasti itseä koskevat asiat tuntuivat vääriltä. En osaisi perustaa elämääni pelkkien omien, minua koskevien haaveiden toteuttamisen varaan. Haluan tehdä jotain muiden hyväksi.
Vähän sama siis nytkin; olisinko liian itsekäs, jos meillä olisi vain yksi lapsi? Pääsisinkö liian helpolla? (Kyllä nuo ovat olleet mielessäni! Ihan hassuja kysymyksiä, mutta sellaisia olen miettinyt.)

Tietyllä tavalla tällaisten ajatusten pohdinta on muuttanut jollain tavoin suhtautumistani Huldaan. Olen nytkin ollut hänen kanssaan läsnä, keksinyt puuhia ja antanut aikaani ja rakkautta. Mutta jos hän jäisikin ainokaiseksemme ja saisin jatkossakin antaa huomioni vain hänelle... Miten sen selittäisi...Jotain on ollut nyt eri tavoin.

"Tämä ei todellakaan ole mikään päätös," painotin vielä.
"Me ollaan kyllä menossa jatkamaan hoitoja, ja mennään vaikka uudestaankin, jos pakkasalkion siirto ei onnistu," muistutin.
Olkoon ajatukset vaikka sitten sopeutumista siihen, mikä saattaa olla myös tilanne jossain vaiheessa.

Samana iltana kuulen vauvauutisia ja olen vilpittömästi sydänjuuriani myöten onnellinen.
Samalla omat juuri heikohkosti rakennetut pohdinnat horjahtavat.
En pysty hyväksymään yksilapsisuutta vielä.

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Millainen vaikuttaja ja toimija olen?

Olen viime aikoina miettinyt paljon vaikuttamista ja toimintaa, jolla pyritään edistämään asioita itselle tärkeiden arvojen pohjalta. Oma työni ja molemmat opiskelemani ammatit liittyvät vahvasti muiden auttamiseen sekä yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamiseen, enemmän ja vähemmän sen mukaisesti, mitä juuri sillä hetkellä kokee hyväksi. Riippuen siis organisaatiosta, työtehtävistä, -ajasta, -roolista ja muista sellaista asioista, joihin ei kenties pysty vaikuttamaan. Tällä hetkellä olen vielä kotona, ja olen eräänlaisin vapaaehtoistöiden myötä pyrkinyt tekemään hyvää muille.

Silti aika ajoin saatan pohtia, että onko se, millaista elämää elän nyt, riittävästi?
Saatan ehkä hiukan lannistua siitä, että joku tuttavapiirissäni saattaa osallistua tuohon ja tähän, ottaa kantaa, ja tuoda esiin vahvoja mielipiteitä työnsä ja pikkulapsiarjen ohessa.
Ja minä?
Minä askaroin eettisten ja ekologisten ajatusten parissa, intoilen arjen ruokaohjeita, sytyn ystäville leipomisesta ja kokkaamisesta, mutta myös opiskelen jatkuvasti maailmasta, ympäristöstä ja tavoista toimia paremmin luonnon, eläinten ja meidän ihmisten suhteen. Pyrin etsimään keinoja toimimaan eettisesti ja ekologisesti kestävämmin. Pyrin elämään myös kristillisten arvojen pohjalta, vaikka en kovin usein julistakaan sitä ilosanomaa, joka on minulle totta. Toisaalta saatan heittää joskus keskusteluissa koukun tuoden uskoa tai seurakunnassa käymistäni esiin. En painostaen, vaan siten, kuin kertoisin omasta arjestani.

Tietyllä tavalla olen antanut itselleni luvan olla "vain" hoitovapaalla, huolehtia omasta rakkaasta perheestäni ja pitämään silmäni auki ympärillä olevista ihmisistä, ystävistä ja tuttavista. Pyrin tutkailemaan sydäntäni, ja mitä koen, että olisi hyvä tehdä toisten hyväksi.

Ja samalla, kun kirjoitan tätä, mietin, että onhan vaikuttamista erilaista. Toiset ovat rohkeampia ja sanavalmiita, visuaalisia ja ihmisiin näillä keinoin vetoavia. Minä voin sitten vaikka leipoa vegaanisen kakun, organisoida kirkkokahvit, kutsua ystäviä koolle, lämmittää äitiystävälle saunan, hieroa toisen imetyksestä jumissa olevia hartioita, sujauttaa matkalle lähteville vanhemmille reppuihin mukaan itsetehdyt välipalapatukat, kirjoittaa juttuja ja tekstejä eri foorumeissa, pitää tärkeänä käydä moikkaamassa ja jututtamassa tuntemiani ihmisiä esimerkiksi juuri kirkkokahveilla... En ehkä ole se henkilö, joka tähtää puhujanpönttöön tai jolla on karismaattinen esiintymistaito, kyky perustella salamannopeasti ja sanavalmiisti mielipiteitään ja kannanottojaan. En ehkä ole se, joka saa ihmiset pohtimaan asioita, miettimään valintojaan uudelleen tai joka lähettelee joka viikko kantaaottavia sähköposteja kansanedustajille ja päättäjille. Mutta voin olla se, joka keittää kahvit, jotta rohkeiden esilläolijoiden energia- ja virkeystaso pysyy yllä, ihmisten verkostoituminen, kuulumisten vaihto ja maailman parantaminen mahdollistuisi tai jotta edes yksikin uupunut saisi kokea hetken hengähdyksen. Voin olla yksi palanen koko kuviossa.

Siinä se itseasiassa tulikin.
"Jotta edes yksikin..."
Mahtavaa! Olen pahoillani, lukijani, mutta intoudun ja inspiroidun ihan silkasta omasta oivalluksestani, heh.
Tulen itseasiassa selventäneeksi itselleni omia arvojani, ja kuinka koen luontevimmaksi toimia.
Jotta yksikin...
Uskon siihen, että jos ei nyt aivan "kaikki", niin moni asia vaikuttaa moneen muuhun asiaan.
Uskon siihen, että pienillä teoilla voi olla suuria merkityksiä. Herkästi omia pieniä tekojaan voi tulla vähätelleeksi, mutta miten voisi olla mahdollista, etteivät itse tehdyt asiat vaikuta, jos samaan aikaan saa itse valtavasti iloa ja rohkaisua nimenomaan pienistä teoista?

Pohdintani siis jatkuvat.
Millainen yhteiskuntavaikuttaja minä olen?
Vai voisinko vain poistaa tuon "yhteiskunta"-sanan, jotta en stressaisi joutuvani astumaan liian isoihin kenkiin.
Vaikka toisaalta... me kaikki olemme tuo "yhteiskunta". Me tässä naapurustossa, kunnassa, maakunnassa, maassa, maanosassa ja maailmassa. Eri yhteisöissä, yhteyksissä ja ryhmissä.

Mitä ajatuksia vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta tuovat sinulle?
Millainen vaikuttaja ja toimija sinä olet?
Kuinka pyrit edistämään itsellesi tärkeitä arvoja tai elämään niiden mukaan?

Tulkaas meille, niin keitän teille kahvit!
Näistä olisikin kiva jutella!