"Meille on tullut vain tunne, että meidän perhe on hyvä juuri näin. Ja olemme miettineet ihan omiakin jaksamisia," tuttava kertoi ja avasi minulle myös muita syitä.
Kotimatkalla havahduin pohtimasta tuttavani näkökulmia. Olinhan vastaavia kuullut aiemminkin, mutta nyt ensi kertaa ne tulivat jollain tavoin kohti. Huomasin tarkastelevani niitä uteliaasti, pohtien, millaista olisi olla itse miettimässä samanlaisia asioita. Millaista olisi se rauha ja tyyneys, joka päätökseen kätkeytyy? Ilman, että tarvitsisi surra sitä, ettei meille ehkä tulekaan toista lasta?
"Tämä ei sitten ole mikään virallinen päätös," alustin miehelleni.
Halusin vain keskustella asiasta neutraalisti, ilman suurempia tunteita. Miltä tuollainen vaihtoehto tuntuisi meidän perheellemme?
Pohdimme asiaa eri kanteilta. Elämä Huldan kanssa laajenee ja toisaalta myös helpottuu koko ajan. Toki uusia haasteita ilmaantuu myös, mutta se on se, mitä ihmiselämä on. Uusia juttuja, haasteita, kasvua ja kehitystä. Millaista elämä olisi yksilapsisena perheenä? Ilman, että lapsettomuushoidot varjostaisivat eloa? Saisi keskittyä vain meihin kolmeen, jakaa enenevässä määrin Huldan hoitamista ja voisimme esimerkiksi reissata jatkossa kenties helpommin kuin useamman lapsen kanssa. Aikaa ja energiaa riittäisi varmasti paremmin myös vapaaehtois- ja toki ihan palkkatyöhönkin. Niin, onhan siinä puolensa.
Omanlainen viehätyksensä on myös siinä lisääntyneessä vapauden tunteessa, jota olen saanut kokea enemmän Huldan kasvaessa. On aika ihanaa saada myös omaa kroppaa takaisin (poislukien tätä edelleen jatkuvaa lisääntynyttä imetystä, josta en toki ole harmissani), ja alkaa haaveilla vaikkapa puolimaratonin juoksemisesta.
Jotenkin sitä on vain tottunut jo vuosia kestäneeseen lapsettomuussuruun, joka on myös muuttunut eri aikoina ja vaiheissa. Rakkaus Huldaan ei ole millään tavoin vähempää, vaikka toive toisesta lapsesta onkin suuri. Ei se sitä vähennä, eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi kiitollinen Huldasta. Ikään kuin hän ei riittäisi. Ei ei. Syli on vain vielä tyhjä, vaikka välillä se ei konkreettisesti todellakaan vaikuta siltä. Tunnetasolla on vain tuntunut siltä, että meidän perheeseen mahtuisi vielä toinen lapsi, oi todellakin. En ole koskaan aiemmin pysähtynyt toden teolla miettimään yksilapsisuutta meidän kohdallemme. Lapsettomuusvuosina yrittämällä yritin sopeutua ja hyväksyä lapsettomaksi jäämisen ja keksiä korviketta lapselle. Silloinkin sellaiset puhtaasti itseä koskevat asiat tuntuivat vääriltä. En osaisi perustaa elämääni pelkkien omien, minua koskevien haaveiden toteuttamisen varaan. Haluan tehdä jotain muiden hyväksi.
Vähän sama siis nytkin; olisinko liian itsekäs, jos meillä olisi vain yksi lapsi? Pääsisinkö liian helpolla? (Kyllä nuo ovat olleet mielessäni! Ihan hassuja kysymyksiä, mutta sellaisia olen miettinyt.)
Tietyllä tavalla tällaisten ajatusten pohdinta on muuttanut jollain tavoin suhtautumistani Huldaan. Olen nytkin ollut hänen kanssaan läsnä, keksinyt puuhia ja antanut aikaani ja rakkautta. Mutta jos hän jäisikin ainokaiseksemme ja saisin jatkossakin antaa huomioni vain hänelle... Miten sen selittäisi...Jotain on ollut nyt eri tavoin.
"Tämä ei todellakaan ole mikään päätös," painotin vielä.
"Me ollaan kyllä menossa jatkamaan hoitoja, ja mennään vaikka uudestaankin, jos pakkasalkion siirto ei onnistu," muistutin.
Olkoon ajatukset vaikka sitten sopeutumista siihen, mikä saattaa olla myös tilanne jossain vaiheessa.
Samana iltana kuulen vauvauutisia ja olen vilpittömästi sydänjuuriani myöten onnellinen.
Samalla omat juuri heikohkosti rakennetut pohdinnat horjahtavat.
En pysty hyväksymään yksilapsisuutta vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti