Ystäviä ja seikkailuita

Viime viikonloppu vierähti edellisen kirjoituksen tunnelmissa väsynein mielin. Vapailla lähdimme mieheni perheen luokse sukuloimaan. Kiersimme muutamassa kyläpaikassa ja reissun pääjuttu oli viedä kummipoika viettämään lupaamaamme kummipäivää. Kuten pohdin etukäteen, niin ajankohtaan nähden minua ahdisti ja uuvutti ajatus lasten kanssa olemisesta. Kokisinko itseni vain epäonnistuneeksi? Olisinko muita huonompi?

Viikonloppu sujui kuitenkin ihanasti. Ensin tavattiin kaksi ihastuttavaa pientä prinsessaa. Toinen oli aivan ihastunut Frozenin Elsaan ja jakeli meille tekemiään taideteoksiaan. Nuorempi kamppaili kiinnostuksen ja vierastuksen välillä, mutta suostui kyllä syliin ja väläytti hurmaavaa hymyään hymykuoppineen. Ilta vierähti myöhäiseksi, ja vierailu oli mielenkiintoinen sekoitus lapsiperheen arkea itkukohtauksineen ja Disney-filmeineen mutta myös aikuisten illan viettoa viinilaseineen ja juustotarjottimineen. Minua kosketti paljon ruuhkavuosia elävien vanhempien ajatukset. Perheen isä, siis mieheni veli, kertoi havahtuneensa eräänä iltana saunassa väsyneenä maatessaan, että tässä on kaikki, mistä hän on aina haaveillut. On ihana vaimo, kaksi tervettä tyttöä, työtä ja asunto juuri siltä alueelta, jossa hän on aina halunnut asua. Olkoonkin, että arki kahden pienen lapsen kanssa toisen käydessä töissä ja toisen opiskelemassa kaukana on raskasta. Mutta siitä huolimatta. Hänellä on ihan kaikki, mitä hän tarvitsee.

Meitä kahta virkisti sunnuntainen kaupunki-ilta. Välit olivat olleet meillä aika viileät ja kriisiytyneet, mutta nyt en itseasiassa muista edes syytä. Ei sillä, että kertoisin sen tänne, mutta itsekseni vain pohdin. Lapsettomuus ja sen aikaan saama paha olo ovat olleet taustalla, mutta kuinka se sitten jälleen kerran kärjistyi meillä on taas toinen juttu. Hassua, kuinka ihmismuisti toimii noin! Kävimme kaupungilla istumassa iltaa ja selvittämässä välejämme. Tuli siinä sanottua yksi sun toinenkin harmistuttava asia, mutta ilta päättyi onneksi siihen, että kävimme vielä "yksillä", minä hörpin onnellisena kaakaotani (oi, mieliteot) ja silittelimme jo onnellisena toistemme kättä. Niin ne asiat tuli onneksi selvitettyä.

Puhuimme ainakin "kepeämmästä yhdessäolosta". Paljon tässä on tullut vuosien varrella vain käsiteltyä ja oltua "asialinjalla". Niinpä maanantaina pääsimme harjoittelemaan sitä kepeyttä hakiessamme kummipoikaa, 4v, päiväkodista. Itselleni jo tuo oli melkoista seikkailua, sillä en ole ikinä käynyt päiväkodissa! Mutta hienoltahan tuo vaikutti, ja poika oli niin reipas! Mutta ujous iski autossa. Eipä hän olekaan niin paljoa ollutkaan kanssamme ihan kolmisin. Onneksi vierastus jäi autoon, sillä Leo´s Leikkimaahan päästessämme poika ei meinannut pysyä housuissaan! Niin paljon hienoja ja kivoja paikkoja olisi ollut, minne mennä. Välillä piti muistuttaakin, että kyllä me ehdittään jokainen nurkka ja kolkka, kiipeilypaikka ja trampoliini kokeilla. Näin aikuisena ("köh") voi sanoa, että kiva paikka oli! Itsekin mahtui seikkailemaan oikein hyvin! Kummipojan into ja yhdessä tekeminen oli päivän paras juttu. Kaksi tuntia hujahti kuitenkin nopeasti ja hiki tuli pintaan tuolla 4-vuotiaan kanssa ryömiessä ja kiivetessä. Veimme pojan vielä syömään, joka oli sekin melkoinen seikkailu hänelle. Illalla jäimme hänen vanhempiensa kanssa vielä kahvittelemaan ja juttelemaan.

Mieli oli jostain syystä kuitenkin todella levännyt, kun lähdimme seuraavana päivänä kotiin ja jäin valmistautumaan yövuoroihin. Teki hyvää päästä pois tutuista kuvioista, tavata sukulaisia ja jutella elämästä, myös parisuhteista.

Olen oppinut myös uuden sanan. Dinkkuus. Elämme dinkkuelämää. Siis vähän kuin sinkku, mutta yhdessä. En tiedä, onko tuo nyt hyvä ilmaisu vai ei, mutta olen taas osannut iloita näistä ajoista. Miten on kiva, kun saa nukkua edes sen neljä tuntia kolmen yövuoron välissä. Kun saa inspiroitua ruoanlaitosta ja tehdä vaikka korianterilla höystettyä tofukasviskastiketta, punajuurikikhernepihvejä tai pinaattijuustokastiketta. Kukaan ei ole vinkumassa pelkkiä makaroonilaatikoita, uunimakkaroita tai lihapullia. Ja kuinka on kiva, kun voi siivota rauhassa ja käydä sen päätteeksi juoksulenkillä. Tai sitten tänään, kun flunssanpoikanen on alkamassa, saa levätä, jos siltä tuntuu.
Pieni syyllisyyden tunne häilyy jossain mieleni taustalla. Olenpa itsekäs, kun ajattelen kaikkea tuota! Mutta en suostu kuuntelemaan sitä, sillä nämä ovat minusta juuri niitä asioita, joihin on nyt kiinnitettävä huomiota. Mitä siitäkin tulisi, jos koko elämäni vain murehtisin ja surisin jotain, mitä minulla ei ole. Ei se tee minusta yhtään huonompaa mahdollisesti-äitiä.

12 päivää lähtöön. Ihan hurjaa. Moni asia on edelleen auki esiin tulleiden käänteiden vuoksi, mutta uskon kaiken järjestyvän. Olen jo hankkinut ensimmäiset tuliaiset: salmiakkia, lakua, suklaata. Löysin myös Finlaysonilta kivan meikkipussin sekä Lumenen kynsilakkoja. Eilen meillä toimitettiin suuretsintöjä, kun ryhdyin etsimään pin-koodia K-Plussakorttiini. Siihen on liitettynä mastercard-ominaisuus (eli käytännössä siis toisin päin), mutta en ole käyttänyt sitä koskaan maksuvälineenä. Koska Visa Electronini ei yleisesti ottaen toimi Kanadassa, niin olen päätynyt ottamaan Mastercardin käyttöön. No, Pin-koodi olikin sitten hukassa. Mieskin ryhtyi oikein tositoimiin ja käänsi ympäri niin lehtikotelot kuin omatkin paperinsa, kurkisti sisävarastoon ja katsoi työpöydän laatikot. Minäkin pengoin omat paperini, lehtikorin ja kaikki mahdolliset, mutta koodi oli ja pysyi hukassa. Tapanani ei todellakaan ole heittää tuollaisia roskiin. Ei minulla ollut mikään hätä asiasta, sillä jotenkin vain luotin sen järjestyvän. Päädyin kuitenkin op:n sivuille näpytelläkseni viestin uuden pin-koodin tilaamisesta. Juuri, kun olin painamassa lähetä-nappulaa, mies hihkaisi: "Odotas! Mitä papereita nää on? Jotain sun juttuja......." Meni hetki, mies selasi vimmatusti paperipinkkaansa, ja hihkaisi:
"Nyt se löytyi!" Mikä tuuri, ja aivan viime hetkellä.

Pin-koodi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta jos se voi järjestyä - vaikka sitten viime hetkellä - niin kyllä voi niin moni muukin asia.

Vähn liian paljon asioita tähän pieneen päähän

Ahdistaa ja uuvuttaa. Mietin eilen, kun itkusta ei välillä tuntunut tulevan loppua, että mitä ihmettä oikein teen. Tai en sentään ihan valtoimenaan ja jatkuvasti itkenyt, mutta tuntui, että kyyneleet pyrkivät silmiin tämän tästä, ilman sen kummempaa syytä.

Nyt tuntuu, että käsillä on niin paljon henkisesti käsiteltäviä asioita, että olen alkanut epäilemään omaa jaksamistani. Edellä kirjoitettu lause kuulostaa ja varmasti onkin aika väkinäinen lause, mutta niin on helpompi kirjoittaa kuin lause "en varmaan jaksa tätä kaikkea".

Sisu, ärsyyntyminen omasta itsestä, pelko epäonnistumisesta, "liian helpolla pääsemisestä" ja muut ihastuttavat ajatukset ja syytökset estävät sanomasta suoraan, kuinka uuvuttaa.

Kamelinselän katkaisi eilen tieto, että tänäinen työpäivä olisi ollut taas sarjassamme "Elämäni heittopussina osa 674". Kun olin jo koko viikon harrastanut sitä. Tuntui, että pää oli jo nyt niin kuormittunut monesta asiasta, että tuossa tuli raja vastaan. Tiedän, että olisin pärjännyt. Tiedän, että kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta tiedän myös, että olisin ollut aika kuollut päivän jälkeen.

Mitä tähän voi suomalainen "työ miehen tiellä pitää"- ja "ei se leipä tekemättä tule" -mentaliteetti tähän tuumata? Ja kun samaan soppaan heitetään pari kiloa auttamisenhalua sekä tietoa siitä, että tekijöitä ei ole jonoksi asti, niin siitähän vasta keitos saadaan aikaan. Ja kyllähän nyt vain pitäisi pärjätä. Jätetään se uni vähemmälle, eihän se vie kuin aikaa, eikö?

Olen tottunut ajattelemaan, että en ole vielä käynyt läpi varsinaisesti mitään lapsettomuushoitojen tuskaa ja uupumusta. Vaikka aikaa on kulunut lapsettomuusdiagnoosista jo reilu 4 vuotta. Ja että meille on kokeiltu jo tabletteja. Ja kolme ovulaation induktiota. Kaikki muu aikahan on ollut vaan odottelua. 

Ei meillä ole ollut keskenmenoja, ei koeputkihedelmöityksiä, ei dramaattisia onnistumisia tai epäonnistumisia.

Ei. Me olemme vain odotelleet, ja siinä sivussa olen pistellyt itseeni lääkkeitä, ottanut hiukan pulttia joistakin asioista ja käynyt polilla. 

Ja me odotellaan edelleen. Sain puhelun eilen polilta, ja selvisi, että lähete ivf-hoitoihin on nyt tehty. Eli TÄSTÄ puolen vuoden päästä seuraaviin kuukautisiin voidaan ajatella ensimmäistä ivf-hoitoa. Odotellaan siis vielä pidempään, kuin luulimme.

Olemme menossa viikonloppuna sukuloimaan mieheni sisarusten luo. On se mukavaa, mutta huomaan lievää ahdistusta. Mitä nuo lapset ovat minulle? En ole heidän tätinsä, en mitään. Yhdelle sentään kummitäti. Nyt en ole edes sairaanhoitaja, jonka roolin taakse voisin piiloutua, suojautua omilta tunteiltani.

Myös odotettu matkani lähestyy kovaa kyytiä. Eilen countdown oli kolme viikkoa. Olen saanut viikon sisään kuulla erilaisia juttuja perheen menneistä vuosista ja tapahtumista. Olen ollut todella järkyttynyt joistakin asioista, ja niissä on ollut käsittelemistä. Lisäksi sain eilisaamuna vielä pommin perheen äidiltä: hän on juuri saanut rintasyöpädiagnoosin. Hoidot ajoittuvat juuri vierailuni ajalle. 

Käsittämätöntä! Kuinka yhteen perheeseen voi ahtaa niin paljon surua, murhetta ja sairautta?!

Pohdimme perheen äidin kanssa sitäkin, että oli varmasti tarkoitus, että tulen käymään nyt. Niin. Olin kyllä kokenut vahvasti, että nyt on aika. Nyt tai ei koskaan. Mutta enpä ollut yhtään miettinyt pienessä mielessäni, että se voisi olla viimeinen tilaisuuteni.

Moni asia on nyt auki. Pidin tänään huilipäivän, sillä voimat tuntuvat olevan nyt vähissä. Varasin työterveyshoitajalle aikaa, jotta saisi vähän selkeyttä jatkoihin.

Eihän se syöpädiagnoosia poista, ei anna meille lasta, ei lyhennä odotusaikaa, ei peruuta Lontoon terrori-iskua, ei hidasta ilmastonmuutosta, ei paranna osteoporoosia, ei käytännössä tee mitään konkreettista, mutta kokeillaan. Jospa joku solmu aukeaisi.

Myllerrystä maailmassa

Tänään olen huokaillut kaikkea maailman pahuutta ja ihmiselämän kärsimystä. Miksi nykyään on niin paljon pahaa ja surua? Miksi tällaiseen maailmaan pitäisi saada lisää lapsia?

Olisi pari juttua

Miltähän tuntuisi, jos joskus oikeasti saisimme lapsen?

Missä vaiheessa elämä alkaa vakiintua niin paljon, että lapsen tuoman uuden oppiminen olisi jopa vaikeaa?

Miksi joillekin suodaan lapsi ja joillekin ei?

Mikä tekee toisista parempia vanhemmiksi tulijoita kuin toisista?

Osaisinko olla äiti?

Olisinko liian itsekäs? Haluaisinko liikaa soittaa pianoa tai olla ulkona?

Miten jaksan töissä?

Kuinka pitkälle hormonit antavat puhtia?

Mistä tiedän, minkä verran lapselle täytyy laittaa päälle lokakuussa ulos mennessä?

Entä jos hermostun itsekseni siitä, että mustien koirankarvojen lisäksi kotimme täyttyy sosetahroista, maitoläiskistä ja vauvanvaatepyykistä? (Tarkoittamatta sitä.)

Voikohan lapsettoman "leima" jäädä kovinkin jumiin? Lähteekö se ikinä pois? Osaanko itse päästää irti?

Onko elämää lapsettomuuden jälkeen? Missä vaiheessa voidaan sanoa "jälkeen", vaikka lasta ei tulisikaan? Ja voiko "kiire elää" -tunne rauhoittua joskus?

Onko vanhemmaksi tuleminen sisäänrakennettu haave?

Olenko tästä ihan varma? (Miksi edes mietin sitä? Olen minä.)

Kuka pitää minusta huolta, kun olen vanha ja ryppyinen? (Tänä vuonna kunnastamme loppuu terveyskeskuksen vuodeasema) Tuleeko minusta vanha ja ryppyinen? Entä jos en edes elä pitkään?

Kenestä vanhempani saavat iloa, kun lapsenlapsia ei ole? Ovatko he kateellisia omille sisaruksilleen?

Osaisinko ostaa lapselleni paremman kokoisia kenkiä, jos se on itsellenikin turhauttavan vaikeaa? (Huom. juoksulenkkareissa tämä ei päde. Niken Pegasos ei petä.)

Miksi ajatus elämästä loppuu epämääräisesti parin vuoden päästä? Miksi en osaa ajatella elämää pidemmälle?

Mitä "lapsettomuuden" tilalle? Siis ihan oikeasti? Jotain muuta kuin vapaaehtoistyö, muutto ulkomaille, hevosten ottaminen, kulttuuri ja sen sellaiset. Ei sillä, etteikö jokainen näistä olisi hienoja ja upeita asioita. Mutta kun.

Mitä kaikkea haluaisin ja voisin tehdä, jos emme saakaan lasta? Mikä on ookoo?

Saisiko joskus vain huutaa ja itkeä? Edes vähän?
Kun välillä vaan väsyttää.

Jos nyt menisin nukkumaan, vaikka melatoniin turvin, niin voisinko nukkua aamuun asti? 4:45 asti? Sitten voisin tehdä mitä vain, sillä minulla alkaa viikonloppu. Jep, tiistaina.

Tai no, antaa olla. Kunhan vain ajattelin.

Decursus: Inspiroitumista elämästä

Tunnen itseni jo sen verran hyvin, että tiesin pääseväni taas tähän vaiheeseen - elämästä inspiroitumiseen. Hetken aikaa maataan maassa ja mietitään, ettei tässä ole suuntaa enää mihinkään, mutta sen jälkeen meno jatkuu taas. Nyt uskoisin lisäksi väittää, että kyse ei ole elämän täyttämisestä pysähtymisen pelon vuoksi vaan jostain ihan muusta.

Ensinnäkin täytyy mainita sunnuntainen oivallukseni ennen iltavuoroon menoa. Tuntui niin helpottavalta, että on sunnuntai, eikä tarvitse mennä minnekään ylimääräisiin menoihin. Se oli siis se, mistä olin lähtenyt pois. Tuo sunnuntai olikin oikein mainio! Kolmatta päivää jatkunut jäätävä päänsärky hiipui viimeistään siinä vaiheessa, kun olin siivonnut, laittanut ruokaa ja suuntaamassa kohti lenkkipolkuja. Juoksulenkkki upeassa aurinkoisessa säässä antoi melkoisesti potkua. Ajatuksineen sai vain olla.

Olen innoissani tulevasta puolesta vuodesta. Niin paljon mukavia juttuja on tapahtumassa. Lasken (tietenkin, hih) päiviä tulevaan matkaan, mutta olen myös innoissani löytyneistä lihaksista eilisen kahvakuulatunnin jälkeen. Tekniikkaa täytyisi vielä hioa, mutta laji iski! Paljon kivoja jumppatunteja on siis tiedossa keväälle. Päivien pidetessä pääsee myös lenkille useammin valoisalla säällä. Sekös vasta onkin mukavaa. Käyn juoksemassa kyllä ympäri vuoden, mutta todellakin täysin riippuen siitä, kuinka töiltä ehdin. Joskus se on klo 9 ennen valoa tai sitten 21 valon jälkeen.

Olen ehdottomasti pienten ilojen vaalija. Uskon vakaasti, että onni tulee vaikka kahvihetkeen pysähtymisestä tai suorassa olevasta matosta. Pidän siitä, että arjen keskeltä löytyy iloja. Uskon myös, että vaikka ympärillä olisikin kaaos, niin sisäisesti voin löytää rauhan. Voin vaikka hymyillä itsekseni ja vakuuttaa, että kaikki järjestyy.

Mutta on minussa myös se seikkailija, joka ei kavahda hiukan hullujakaan ideoita. Jos olen 36 päivän (heh) päästä säntäämässä rapakon toiselle puolelle joskus kauan sitten tuntemieni ihmisten luo, niin samalla olen kyllä suunnittelemassa kaikkea muutakin. Välillä mieleen hiipii ajatus, että saankohan, voinkohan, onkohan tää nyt ok... Mutta olen päättänyt olla välittämättä. Täytyy tosin sanoa nyt tai ehkä olisi pitänyt sanoa jo heti alkuun, että on sanomattakin selvää, että haluan käyttää maalaisjärkeä, muutakin järkeä, lähimmäisenrakkautta, olla huolehtivainen sekä vastuullinen. Uskon, että tämän hetkinen ja tuleva elämäni sisältyy edellä mainittuihin kohtiin. En siis aio jonain yönä jättää miestäni ja koiraa ja lähteä liftaamaan Zimbabween. En myöskään lähde pelaamaan rahojani tavoitellakseni omaa kuumailmapalloa. Eikä mielestäni ole järkevää tuhlata luonnonvaroja ihan mielin määrin (tämä kyllä mietityttää aika ajoin reissuihini liittyen...). Lauseella sanoen: en aio viskata romua tai perhettäni pellolle.

Mutta on jännää, kuinka sitä iän myötä laiskistuu ja on alttiimpi epäilyksille. Mietitäänpä vaikka erästä Lapin reissua 11,5 vuotta sitten. Keksin vain eräänä lokakuisena iltana kimppakyydissä ajellessamme heittää eräälle puolitutulle, että lähdetäänkös yhdessä Lappiin vaeltamaan. Oli siis tullut ilmi, että molemmat olimme kiinnostuneita Lapista. Ja niin sovittiin. Sitten koitti elokuinen aamu. Me kaksi kiskaisimme isän avustuksella pakatut rinkat selkäämme ja lähdimme rohkein ja avoimin mielin astelemaan pitkin Saariselän polkuja. Oltiin vain sovittu, että sinne lähdetään. Rinkat, trangia, kartta ja iloinen mieli. Kuinka paljon muuta sitä tarvisikaan Lapissa?
Jos nyt mietin samankaltaista haavetta, niin mieli täyttyy pian kysymyksistä: no minkälaiset kengät? Entä kuinka paljon pitää ottaa ruokaa mukaan? Jaksaako sillä muka? Ehtiikö reissun? Entä jos sataa? Tai paleltaa yöllä? Mitä jos onkin kuuma? Riittääkö trangian polttoaine? Kenen kanssa muka lähtisin? Tulemmeko viisi päivää toimeen?

Ihan hullua! Ensin on ennakkoluuloton 17-vuotias, jolle maailma on kaikin tavoin avoin, niin periaatteessa samalla ajatuksella 29-vuotias tietää kuitenkin jo ihan liikaa samaisesta maailmasta sekä eletystä elämästä. Vai painaako jo vastuu liikaa? Mikä jarruttaa? No, ehkä minun tapauksessani asioita jarruttaa liikaa tiettyihin vuosiin liittyvät rajoitteet, rutiinit ja uskomukset. Niitä voisikin käydä vähän karistelemassa...

Ajatukset ovat vilistäneet hurjaa kyytiä viime aikoina. Tuntuu, että pään sisällä on käynyt melkoinen vallankumous. Paljon on myös vaikuttanut mieheni lainaama kirja Himoitse, leiki ja rakasta - Avioliiton pelastustarina (kirjoittanut Suvi Tirkkonen), joka on antanut paljon ajateltavaa. Johtoajatuksena siinä on ollut sen tiedostaminen, mitä itse haluaa. Ei tulisi toimia niin kuin kulttuurin tai historian asettaman "naisen mallin" mukaan, vaan miettiä omaa itseä. Löytää oma naisellisuutensa. Elämää ja parisuhdetta ei tulisi mieltää työkenttänä tai yhteisenä yrityksenä, jonka eteen tulee uhrautuva. Niihin tulisi ennemmin suhtautua iloisina ja upeina asioina. Ja ennen kuin saa esimerkiksi parisuhteensa kuntoon on lähdettävä liikkeelle ihan omasta navasta, löytää oma onnellisuutensa omasta itsestä. Mitä minä haluan?

Kirjaan voisi uppoutua tarkemminkin, sillä olen huomannut sen olleen erittäin ajankohtainen. Olen kiskaissut kirjan muutamassa päivässä kiireisistä työvuoroista huolimatta. Se on kolahtanut. Jo nyt tuntuu siltä, että tulen kotiin ihan erilaisella mielellä, odottaen mieheni näkemistä.
Kaiken tämän keskellä myös huomaan, että olenkin itseasiassa aloittanut remonttia omassa elämässäni jo pikkuhiljaa. Olen tullut onnellisemmaksi. Enkä aio potea siitä enää huonoa omaatuntoa.

Kuten eräs lääkärimme tapaa kirjoittaa decursukseensa listan jatkosuunnitelmista kaiken selkeyttämiseksi, niin kirjoitan minäkin.
1. Elämä on suuri ja ihmeellinen seikkailu. Go for it. Kukaan ei tule kuolinvuoteella ikinä antamaan kiitosta siitä, että oli sentään älyttömän hyvä, kun jätit tekemättä sen, mitä sydän olisi tahtonut. (Ja by the way. Mitä työni kautta olen oppinut, niin valitettavasti kuolinvuode voi ihan oikeasti tulla milloin vain.)
2. Muista pyhittää lepopäivä. Vaikka se olisi keskiviikko. Ja vaikka tulisikin siivottua sunnuntaina. Lepää. Älä säntää ihan joka paikkaan, sillä siihen väsyy. Sitten ei ole enää kivaa muissakaan jutuissa.
3. Ilo ja onni on kiinni korvien välistä. Täytyy vain osata yhdistää se sekä ympäröivä maailma. (Ja joskus kannattaa muuten hiukan satsata niihin pieniinkin iloihin. Toin miehelle tuliaisiksi kahvipavuista itse omin pikkukätösin jauhamaani kahvia. Tai pidin pussia kahvimyllyn alla, mutta joka tapauksessa. "Tuoksuu ihan oikealta kahvilta", totesi mies ja tiesin: nappiin meni.
4. Seikkailumieli ja maalaisjärki kannattaa pitää samassa päässä.
5. Välillä voisi ottaa oppia 17-vuotiaan ennakkoluulottomuudesta. Maailma on avoinna.

Mitä tänään haluaisin tehdä?

Odotellessa kieltäydyn seisomasta tumput suorina...

...vaan toteutan tekemättömiä haaveita ja unelmia!
Viime yönä olen tullut takaisin Suomeen kivalta reissulta ystäväni kanssa. Vietimme kolme päivää ihanassa Kööpenhaminassa, jossa olen käynyt pari kertaa aiemminkin. Toki ajankohta oli tällä kertaa melko kylmä, tuulinen ja osin myös sateinen, mutta se ei meitä haitannut. Kaupungin leppoisuus ja luomuruokien herkullisuus tuli koettua monta kertaa. Kokeilimme myös pyöräilemistä kaupungin vilinässä. Sehän sujui oikein mukavasti, ja matka taittui nopeasti.
Tekipä hyvää katkaista arki tällaisella reissulla.

Pieni Merenneito

Lämmittelyä Mormor´s -kahvilassa ja päivän suunnittelua

Copenhagen Street Foodin maittavia raakarullia ja mehua

Kelpo menopeli

Kuuluisa Nyhavn

Torin antimia

Kaupungin kaduilla

Kultakahvit muuan Iivon kunniaksi ;)

Olen tällä hetkellä hilkulla painaa "tee varaus" -nappulaa.
Kyseessä on nimittäin "hieman" isompi reissu, josta olen kyllästyttänyt mieheni puhumalla siitä jo 7 vuotta. Nyt aika alkaa olla jo sen verran kypsä, että lienee parasta vain painaa sitä nappulaa. Menisin käymään maassa, jossa olen ollut vaihto-oppilaana 11,5 vuotta sitten. Apua. Melkein itku pääsee pelkästä ajatuksesta, että kyse on vain varaamisesta kiinni. Majapaikka olisi myös valmiina, sillä isäntäperheen äitini on kovasti ottamassa minua kylään heille. Että huh hei! Oh, Canada!

Tietenkin elämä on paljon muutakin kuin reissaamista ja seuraavien matkojen suunnittelua. Olen tehnyt ahkerasti (lue: koukkuun jääneenä) käsitöitä, tavannut ystäviä, järjestänyt brunssia ja ollut juontamassa edellistä seurakunnan messua. Mutta olen myös saanut tehtyä päätöksiä siitä, että jotain täytyy jättää pois. No, kysyttiin minua itseasiassa mukaan jopa kunnallispolitiikkaan (mitä?!), mutta tästäkin kunniasta jättäydyin pois. Siihen minusta ei olisi.

Tänään olen vain katsonut hiihdon MM-kisoja, hurrannut Suomen naisille ja luuhannut kotona. Tekisi mieli (tai ilmeisesti ajattelen, että pitäisi) harrastaa jonkin sortin liikuntaa kaiken edeltävän matkailun ja luomuherkuttelun jälkeen, mutta jotenkin tämä kannettava on liimautunut syliini ja takapuoli sohvaan kiinni. Söinpä vielä yhden pikkudallaspullan "kerta kiellon päälle" -meiningillä. Voi minua.

Myönnetään, ajatukset ovat aika lahjakkaasti rapakon tuolla puolen. En enää kehtaa vaivata miestäni varmistamalla kolmannentuhannenseitsemännensadankuudenkymmenennenyhdeksännen kerran, että onhan se varmasti ok, että lähtisin käymään vaahteranlehtilipun maassa...

Siispä töpinäksi.


Lisäys klo 20:49:
Varasin liput (varmaankin 5 tunnin ympäriinsä haahuilun jälkeen. Tämänkin aikana hinnat ehtivät nousta). Unelma on käymässä toteen. Minä lähden Kanadaan! <3
Nyt saa riittää ajatukset, että mitä, jos olenkin raskaana/hoidot osuvat juuri kohdalle/vauvoja putkahtelisi yhtäkkiä tai jäisin jostain paitsi. Nyt saa kerrankin rohkeasti tehdä juuri niin kuin haluaa. 

Koukussa

Tuntuu, että melkoisia mullistuksia on tullut käytyä viime aikoina läpi. On ollut niin hyviä aaltoja kuin "huonoja". Haluan kuitenkin uskoa, että myös nuo "huonot" johtavat johonkin hyvään.

Olen ollut melkoisen väsynyt. Huomaan, että olen täyttänyt elämäni vähän liian monella jutulla. Osa suoraan sanottuna myös sen vuoksi, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään lapsettomuuta. Suurin osa niistä on ihan täyttä iloa ja onnea, ihania asioita. Mutta eräänlainen hulina on kieltämättä jatkunut jo melko pitkään, eikä ilo kaikista ihanista asioista välttämättä ole enää niin suurta. Osakin on vain "ihan kivoja". Alan väsyä. Olen onnistunut sitouttamaan itseäni moneen juttuun mukaan, mikä on ollut lähinnä omasta aloitteestani kiinni, ja nyt käyn läpi seurauksia. Kiltin tytön luonteisesti haluaisin olla kaikessa tunnollinen ja tehdä hyvin ja loppuun asti. (Ja silloin (siis yleensä), kun se ei onnistu, niin poden tunnontuskia tai huonommuutta) Olen joutunut viime päivinä käsittelemään sellaisia tunteita ja ajatuksia, että jos vain lähtisin osasta jutuista. Ajatus on tuntunut inhottavalta. En haluaisi olla epäluotettava ja petturi. En haluaisi vain räpeltää vähän jossain ja liueta sitten paikalle jättäen jäljelle jääville ison sotkun. Haluan pystyä onnistumaan ja auttamaan.

Mutta jos vaakakupissa painaa oma rakas mieheni sekä koti- ja luontoasiat, niin kumman oikein valitsen? Sen, jossa osallistun ja itseni väsyttäen yritän olla hyödyksi saamatta itse varsinaisesti mitään vai sen, jossa voin rauhoittua, nauttia, levätä ja antaa aikaa kaikkein tärkeimmälle?
Näin aseteltuna kysymys on aivan hullunkurinen. Silti olen joutunut käymään asiaa perinpohjin läpi. Miten voin lähteä, lopettaa? Petänkö muut? Poltanko siltoja takanani? Voinko enää ikinä mennä näiden ihmisten luo?

Metsäretkellä <3

Vastauksen olen tiennyt jo alusta lähtien. Tiedän, mitä pitää tehdä. Silti olen kaivannut rohkaisua. Olen onneksi saanut jutella ystävilleni, jotka ovat ihanasti kannustaneet ja rohkaisseet kuuntelemaan omaa sydäntään. Heille iso kiitos. 💓

Kummallisesti tuollaisten asioiden käsitteleminen ja oman väsymyksen myöntäminen on väsyttänyt entisestään. Silloin onkin ollut ihanaa, kun yövuoroa edeltävä päivä mahdollisti rennosti ottamisen. Elän tällä hetkellä suuressa inspiraation aallossa. Olen saanut kokea jälleen sitä samaa suurta inspiraatiota, joka vie mennessään niin, että ajankulu unohtuu täysin. Käsitöiden tekemisen ilo on palannut. Joskus nuorena saatoin koko päivän suunnitella koulussa kaavoja tai ideoita jollekin, ja päästyäni kotiin ryhdyin kiireen vilkkaa hommiin pakertaen sen parissa yömyöhälle. Mitä luomisen iloa! En sano olleeni mikään huippu, mutta tuosta ilosta mielelläni kerron. Ja nyt, oltuani muutaman kerran mukanani nuorten naisten kässäilloissa olen saanut kokea jälleen tuota samaa iloa ja intoa, jota joskus aiemmin koin. Sitten se iski oikein kunnolla! Työn takana olikin päättää, mihin työhön ryhtyä, mutta lopulta sain haalittua sekä ohjeen että kauniita lankoja.

Tiisaina, ennen yövuoroon menoa, päätin mennä aamulla "hetkeksi" omaan kuplaani. Luin tärkeintä kirjaa Raamattua saaden sieltä oikein puhuttelevia paikkoja ja rohkaisevia jakeita. Taustalla soi ylistysmusiikki pianolla soitettuna. Ja niin aloitin silmukoiden luomisen. Mielenrauhaa parhaimmillaan.
("Hetkeksi" tarkoittikin tässä kohtaa sitä, että 14:30 oli jo pakko riistää puikot käsistäni, sillä oli aika mennä lenkille ja muutenkin jaloittelemaan.)

No, tällä hetkellä odotan siis tapaavani erään henkilön, jolle voin kertoa ajatuksistani ja väsymyksestäni. Olen myös purkanut kirjoneuletyöni nyt kahdesti, sillä olen tullut huomanneet noin 15 cm alempana olevan virheen. Okei, ekalla kerralla napakka käsialani olikin liian tiukkaa. Olen ajatellut, että jos haluan tehdä kirjoneulesukat, niin minähän teen ne kunnolla ja samalla opettelen.
Mummo oli kuulemma samanlainen. Jos oli tullut tehtyä virhe, uusiksi vaan. Hyvä me, minä ja mummo!💓

Ai niin! Elämässä on ja pitääkin olla väriä! Vanhat taulut on taas ripustettu keittiöön, ja on taas ihanaa, kun valkoinen saa väistyä. Juuri niin, kuin se on minulla ennenkin ollut. Elämässä pitää olla väriä!💓 T. Nimensä Sateenkaareksi vaihtaneensa 5-vuotiaana ilmoittanut