Tunnen itseni jo sen verran hyvin, että tiesin pääseväni taas tähän vaiheeseen - elämästä inspiroitumiseen. Hetken aikaa maataan maassa ja mietitään, ettei tässä ole suuntaa enää mihinkään, mutta sen jälkeen meno jatkuu taas. Nyt uskoisin lisäksi väittää, että kyse ei ole elämän täyttämisestä pysähtymisen pelon vuoksi vaan jostain ihan muusta.
Ensinnäkin täytyy mainita sunnuntainen oivallukseni ennen iltavuoroon menoa. Tuntui niin helpottavalta, että on sunnuntai, eikä tarvitse mennä minnekään ylimääräisiin menoihin. Se oli siis se, mistä olin lähtenyt pois. Tuo sunnuntai olikin oikein mainio! Kolmatta päivää jatkunut jäätävä päänsärky hiipui viimeistään siinä vaiheessa, kun olin siivonnut, laittanut ruokaa ja suuntaamassa kohti lenkkipolkuja. Juoksulenkkki upeassa aurinkoisessa säässä antoi melkoisesti potkua. Ajatuksineen sai vain olla.
Olen innoissani tulevasta puolesta vuodesta. Niin paljon mukavia juttuja on tapahtumassa. Lasken (tietenkin, hih) päiviä tulevaan matkaan, mutta olen myös innoissani löytyneistä lihaksista eilisen kahvakuulatunnin jälkeen. Tekniikkaa täytyisi vielä hioa, mutta laji iski! Paljon kivoja jumppatunteja on siis tiedossa keväälle. Päivien pidetessä pääsee myös lenkille useammin valoisalla säällä. Sekös vasta onkin mukavaa. Käyn juoksemassa kyllä ympäri vuoden, mutta todellakin täysin riippuen siitä, kuinka töiltä ehdin. Joskus se on klo 9 ennen valoa tai sitten 21 valon jälkeen.
Olen ehdottomasti pienten ilojen vaalija. Uskon vakaasti, että onni tulee vaikka kahvihetkeen pysähtymisestä tai suorassa olevasta matosta. Pidän siitä, että arjen keskeltä löytyy iloja. Uskon myös, että vaikka ympärillä olisikin kaaos, niin sisäisesti voin löytää rauhan. Voin vaikka hymyillä itsekseni ja vakuuttaa, että kaikki järjestyy.
Mutta on minussa myös se seikkailija, joka ei kavahda hiukan hullujakaan ideoita. Jos olen 36 päivän (heh) päästä säntäämässä rapakon toiselle puolelle joskus kauan sitten tuntemieni ihmisten luo, niin samalla olen kyllä suunnittelemassa kaikkea muutakin. Välillä mieleen hiipii ajatus, että saankohan, voinkohan, onkohan tää nyt ok... Mutta olen päättänyt olla välittämättä. Täytyy tosin sanoa nyt tai ehkä olisi pitänyt sanoa jo heti alkuun, että on sanomattakin selvää, että haluan käyttää maalaisjärkeä, muutakin järkeä, lähimmäisenrakkautta, olla huolehtivainen sekä vastuullinen. Uskon, että tämän hetkinen ja tuleva elämäni sisältyy edellä mainittuihin kohtiin. En siis aio jonain yönä jättää miestäni ja koiraa ja lähteä liftaamaan Zimbabween. En myöskään lähde pelaamaan rahojani tavoitellakseni omaa kuumailmapalloa. Eikä mielestäni ole järkevää tuhlata luonnonvaroja ihan mielin määrin (tämä kyllä mietityttää aika ajoin reissuihini liittyen...). Lauseella sanoen: en aio viskata romua tai perhettäni pellolle.
Mutta on jännää, kuinka sitä iän myötä laiskistuu ja on alttiimpi epäilyksille. Mietitäänpä vaikka erästä Lapin reissua 11,5 vuotta sitten. Keksin vain eräänä lokakuisena iltana kimppakyydissä ajellessamme heittää eräälle puolitutulle, että lähdetäänkös yhdessä Lappiin vaeltamaan. Oli siis tullut ilmi, että molemmat olimme kiinnostuneita Lapista. Ja niin sovittiin. Sitten koitti elokuinen aamu. Me kaksi kiskaisimme isän avustuksella pakatut rinkat selkäämme ja lähdimme rohkein ja avoimin mielin astelemaan pitkin Saariselän polkuja. Oltiin vain sovittu, että sinne lähdetään. Rinkat, trangia, kartta ja iloinen mieli. Kuinka paljon muuta sitä tarvisikaan Lapissa?
Jos nyt mietin samankaltaista haavetta, niin mieli täyttyy pian kysymyksistä: no minkälaiset kengät? Entä kuinka paljon pitää ottaa ruokaa mukaan? Jaksaako sillä muka? Ehtiikö reissun? Entä jos sataa? Tai paleltaa yöllä? Mitä jos onkin kuuma? Riittääkö trangian polttoaine? Kenen kanssa muka lähtisin? Tulemmeko viisi päivää toimeen?
Ihan hullua! Ensin on ennakkoluuloton 17-vuotias, jolle maailma on kaikin tavoin avoin, niin periaatteessa samalla ajatuksella 29-vuotias tietää kuitenkin jo ihan liikaa samaisesta maailmasta sekä eletystä elämästä. Vai painaako jo vastuu liikaa? Mikä jarruttaa? No, ehkä minun tapauksessani asioita jarruttaa liikaa tiettyihin vuosiin liittyvät rajoitteet, rutiinit ja uskomukset. Niitä voisikin käydä vähän karistelemassa...
Ajatukset ovat vilistäneet hurjaa kyytiä viime aikoina. Tuntuu, että pään sisällä on käynyt melkoinen vallankumous. Paljon on myös vaikuttanut mieheni lainaama kirja Himoitse, leiki ja rakasta - Avioliiton pelastustarina (kirjoittanut Suvi Tirkkonen), joka on antanut paljon ajateltavaa. Johtoajatuksena siinä on ollut sen tiedostaminen, mitä itse haluaa. Ei tulisi toimia niin kuin kulttuurin tai historian asettaman "naisen mallin" mukaan, vaan miettiä omaa itseä. Löytää oma naisellisuutensa. Elämää ja parisuhdetta ei tulisi mieltää työkenttänä tai yhteisenä yrityksenä, jonka eteen tulee uhrautuva. Niihin tulisi ennemmin suhtautua iloisina ja upeina asioina. Ja ennen kuin saa esimerkiksi parisuhteensa kuntoon on lähdettävä liikkeelle ihan omasta navasta, löytää oma onnellisuutensa omasta itsestä. Mitä minä haluan?
Kirjaan voisi uppoutua tarkemminkin, sillä olen huomannut sen olleen erittäin ajankohtainen. Olen kiskaissut kirjan muutamassa päivässä kiireisistä työvuoroista huolimatta. Se on kolahtanut. Jo nyt tuntuu siltä, että tulen kotiin ihan erilaisella mielellä, odottaen mieheni näkemistä.
Kaiken tämän keskellä myös huomaan, että olenkin itseasiassa aloittanut remonttia omassa elämässäni jo pikkuhiljaa. Olen tullut onnellisemmaksi. Enkä aio potea siitä enää huonoa omaatuntoa.
Kuten eräs lääkärimme tapaa kirjoittaa decursukseensa listan jatkosuunnitelmista kaiken selkeyttämiseksi, niin kirjoitan minäkin.
1. Elämä on suuri ja ihmeellinen seikkailu. Go for it. Kukaan ei tule kuolinvuoteella ikinä antamaan kiitosta siitä, että oli sentään älyttömän hyvä, kun jätit tekemättä sen, mitä sydän olisi tahtonut. (Ja by the way. Mitä työni kautta olen oppinut, niin valitettavasti kuolinvuode voi ihan oikeasti tulla milloin vain.)
2. Muista pyhittää lepopäivä. Vaikka se olisi keskiviikko. Ja vaikka tulisikin siivottua sunnuntaina. Lepää. Älä säntää ihan joka paikkaan, sillä siihen väsyy. Sitten ei ole enää kivaa muissakaan jutuissa.
3. Ilo ja onni on kiinni korvien välistä. Täytyy vain osata yhdistää se sekä ympäröivä maailma. (Ja joskus kannattaa muuten hiukan satsata niihin pieniinkin iloihin. Toin miehelle tuliaisiksi kahvipavuista itse omin pikkukätösin jauhamaani kahvia. Tai pidin pussia kahvimyllyn alla, mutta joka tapauksessa. "Tuoksuu ihan oikealta kahvilta", totesi mies ja tiesin: nappiin meni.
4. Seikkailumieli ja maalaisjärki kannattaa pitää samassa päässä.
5. Välillä voisi ottaa oppia 17-vuotiaan ennakkoluulottomuudesta. Maailma on avoinna.
Mitä tänään haluaisin tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti