Sunnuntai-aamu klo 8 ja koti siivottu - mitäs sitten keksisi?

Suurin osa ajasta kuluu edelleen tyytyväisenä puuhastellessa ja fiilistellessä. Milloin uppoudun virkkaamaan isoäidin neliöistä peittoa, milloin viimeistelemään tuttinauhoja, toisinaan taas lueskelen kirjaa tai ihan vain lenkkeilen koiran kanssa. Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin tuntuu, että koko Facebook on tulvillaan "lokakuisten" vauvapäivityksiä ja samanmoisia uutisia tulee myös muualta. Ajatus siitä, että oma tilanteemme tuleekin vain hiipumaan syvässä hiljaisuudessa ja rauhassa pois, tuntuu aika ajoin vahvemmalta. Saatan mietiskellä jo valmiiksi sitä, jos vauva ei itkekään synnytyssalissa. Hiljaisuus. Loputon hiljaisuus. Ja sitten - ei mitään.

Järjellä ajateltuna minulla ei pitäisi olla vielä mitään hätää. Laskettu aika on vasta huomenna, ja siltikin se on vain laskennallinen aika. Vauvahan tulee sitten, kun kokee olevansa valmis. Vanhat "möröt" tuntuvat puskevan mieleeni muuttuneina, niin, että itsensä on vaikea antaa luottaa vauvan syntymiseen. Pelko siitä, että joutuisimme menettämään hänet, jonka olemme niin lähellä saada, on välillä aika suuri. Toissapäivänä, touhuiltuani monenlaista, sain oudon älynväläyksen. Kävinpä sitten lukemassa työsähköpostia. Ilmeisesti ajatukseni oli selvittää, olisiko eräälle tietylle osastolle tullut toimia sisäiseen hakuun. Tätä en nähnyt, mutta sen sijaan kaikkien nykyisen työpaikkani normaalitkin viestit saivat tutun ahdistuksen, levottoman olon ja kurkun kuristuksen palaamaan. Sinänsä viesteissä ei ollut mitään kummallista, mutta silti hetken kurkistus siihen maailmaan, jossa en ollut voinut hyvin, tuntui pahalta. Ja mikäs sen kurjempi, kun samaan oloon vielä iskeytyy epävarmuus vauvan syntymisestä. Mitä, jos sen lisäksi, että vauva ei tulekaan, joutuisin palaamaan töihin aiottua aiemmin... En menetä tällaisissa tilanteissa toimintakykyäni, itke holtittomasti tai kiukuttele muille. Olo vain jäi levottomaksi, joskin sain sen helpottumaan tekemällä mukavia asioita. Onpa tässäkin sopeutumista, että minun ei todella tarvitse miettiä työasioita pitkään aikaan. Viides viikko äitiyslomaa alkaa olla jo pulkassa, ja välillä havahdun siihen, että onpas outoa. Katsotaan, mistä löydän itseni sitten, kun töihin paluun aika on.

Tänään olin ajatellut kaivavani ompelukoneen esille ja jatkavani vauvan vaatteiden ompelemista. Sen sijaan olen ollut hereillä kello 3:30 (talviaikaa) lähtien. Aluksi jäin vain hakemaan unta uudestaan herättyäni. Sitten aloin kuulostella tarkemmin. Hetkinen! Jotain todella tuntuu selässä! Ja hmm.. jopas tuntuukin! Tuntemuksia nyt on ollut aika ajoin, mutta tämä aamu oli jotenkin erilainen. Toivo alkoi jo hiukan nostaa päätään: voisiko tänään olla se päivä? Miehen laitoin kuitenkin töihin luvaten ilmoittaa, jos jotain isompaa alkaa tulla (kipeämpiä supistuksia tms). Olisi kivempi, että pääsisimme lähtemään yhdessä sairaalaan niin, ettei vanhempieni tarvitsisi lähteä kyyditsemään. Onhan tämä kuitenkin meidän kahden juttu. Niinpä sitten jäin kotiin selkää hiukan hieroskelemaan ja ympäriinsä käveleskelemään. Ja joo! Voisinpa vaikka siivota tässä aamupuhteeksi; jospa se vähän vauhdittaisi tilannetta.
Liekö kyse sitten siitä vai siitä, että olin huolissani viikkosiivouksesta, jonka olin ollut aikeissa tehdä "vasta" huomenna. Nyt on ainakin olo lähes normaali ja koti siisti, kellokin vasta 8.

Saapa nähdä, mitä päivä tuo tullessaan.

Muistojen matkalla ja ajan kulumisen kummallisuus

Maanantaina tuli täyteen 39. raskausviikko. Ajattelin päivän tuntuvan jotenkin erityiseltä, mutta erityistä siinä taisi olla vain se, että virtapiikkini suuntautui nyt ruoanlaiton sijaan siivoamiseen ja haravoimiseen. Olin edellisellä viikolla pohtinut, etten varmaan tekisikään ruokia pakastimeen, kun jo lähes seuraavana päivänä sain kovan tarmon puuskan. Tai no, kehitin itselleni vain positiivisen ongelman, sillä tehtailemani kasvissosekeitto ja peltikaupalla valmistuneita mustapapupihvejä oli mahdutettava jonnekin. Hetken aikaa tetristä pelailtuani huomasin ilahtuen, että sain nuo vauva-arkiruoat todellakin mahtumaan, ja tilaa vielä jäi! Seuraavana päivänä jatkoin puuhaa bataatti-kikhernepyöryköillä.
Haluaisin ajatella näiden virtapiikkien, joka siis vain jatkui maanantaina siivouksen ja takapihan haravoinnin merkeissä kertovan siitä, että synnytys olisi lähestymässä. (Ihan kuin vauvaa kiinnostaisi, onko lattia pesty ja piha haravoitu.)

Työkaverini pihahommissa

Sen sijaan, että mitään varsinaista olisi tapahtunut tällä viikolla, heräsin eräänä yönä unentokkuraisena pohtimaan, olisinko voinut haravointi-urakoinnillani aiheuttaa ongelmia vauvalle. Tämä juonsi juurensa eräästä nettikeskustelusta (kyllä! Jos haluaa saada vedenpitävän vastauksen asiaan kuin asiaan on parasta suunnata Vauva.fi - ja vastaaville sivuille...), jossa eräs vastaaja kertoi lääkärituttavan kertoneen hänelle, että haravoinnilla saattaa saada napanuoran kiertymään vauvan kaulan ympärille. Että just joo.

Olo on ollut edelleen varsin hyvä, vaikka aika ajoin liikkeelle lähteminen tekee kyllä melkoisen kipeää. Yölläkään ei oikein tee mieli kääntää kylkeä. Mielen perukoilla olleet pelot vauvan menettämisestä, "jonkin" tapahtumisesta ja siitä, ettei vauvaa itseasiassa olekaan ovat varmasti melko hedelmällistä maata ottamaan vastaan myös pienoisia kauhukuvia napanuorista, hapenpuutteista ja suurista ongelmista. Niiden ajattelemisen sijasta olenkin pyrkinyt täyttämään päiviäni tekemisellä ja ihmisillä.

Jostain syystä kovin huvittavaa, kun moni hihkaisee erotessamme, että ajatella! Tämä on viimeinen kerta, kun näemme ennen vauvan tuloa! Ja minä hihkun mukana, vaikka samaan aikaan olo on perin kummallinen. "Niin varmaan," ajattelen. "Mutta eihän tämä voi olla todellista."
Samoin hymisen ihmisten vihjailevien katseiden siivittämille kommenteille siitä, ettei taida olla enää pitkä aika.

Sitten samaan aikaan kuitenkin kuulostelen oloani. Mikä tuo tuntemus oli? Älä nyt kyljen kautta yritä potkaista reittiä... Mistä tiedän, milloin lähtö on oikeasti? Voiko lapsiveden menoa olla huomaamatta? Entä, jos supistukset eivät olekaan "riittävän" kivuliaita, jotta tajuaisin lähteä?
Olen kasannut hoitopisteen pesuhuoneeseen valmiiksi, käynyt ajatuksissani läpi sairaalakassia.
Kuitenkin olo on outo, kun huomaan menojen taas vähenevän. Mitäs sitten keksisi! Yritin vastata kyselyyn eräästä tiimipalaverista, kunnes tajusin, etten voi sanoa mitään omasta marraskuustani. Tulen paikalle, jos pääsen. On kummallista elää vielä enemmän ajattomammassa kuplassa, jossa elämä tuntuu hetkellisesti junnaavan paikoillaan. On toisaalta pysyteltävä tietyllä alueella, varauduttava lähtöön milloin vain. Ja jos mitään merkkejä ei tulekaan, on koitettava kehitellä tekemistä kuluville päiville (ei ongelmaa). Näihin toki voisi tottua, mutta silti on muistettava, että tällainen ajattomuus tulee jossain vaiheessa päättymään.

Yksi työnsarka on ollut valokuvien lajittelu tietokoneella. Kännykkäni ilmoitti kohteliaasti muistin tilan olevan "vaarallisen täynnä", joten valokuvat oli tyhjennettävä koneelle. Tein sen pikapikaa "lajittelematta"-kansioon, jonne olin työntänyt sekalaisia kuvia. Olen siitä kummallinen, että järjestys tietokoneen kansioissakin saa mielen tyyneksi ja tyytyväiseksi, joten nyt olisi tuohonkin puuhaan oiva tilaisuus. Kuinka rentouttavaa onkaan ollut siirrellä kuvia eri aihepiirien kansioihin, nähdä pikavilkaisulla kuvia eri hetkistä, vuosista, kuukausista, ystävistä, tilanteista, kukista, kokkauksista, kahvilatuokioista ja välillä omasta naamastakin. Näin kuvia ajasta, jolloin lapsettomuuden murhe leijui varjona yllämme, hetkiä, jolloin korkkasin ensimmäisen pistoksena annettavan lagenulan, lisää ilon ja riemun hetkiä, joita olin saanut kokea sillä aikaa, kun elimme epätiedossa. Ja sitten niitä alkoi tulemaan. Sairaalareissu. Saamamme uutiset. Hetket alkuraskauden aikana, elävästi mieleen tulleet tuntemukset, olot ja aistimukset. Mahakuvia viikko viikolta. "Tuossa se vähän jo näkyy!", muistan ajatelleeni kuvia ottaessani. Toki, kun niitä vertaa joihinkin muutama vuosi sitten otettuihin kuviin sali- tai juoksutreenin jälkeen otettuihin kuviin. Ja niin se aika eteni. Kuvat lumosivat muistoillaan. Ilo ja haikeus kulkivat mielesssäni rinnakkain. Mutta kaikkein suurimpana onnellisuus ja rakkaus kaikkea kokemaani, tärkeitä ihmisiä ja elämääni kohtaan.

Jaetut hetket 💗💗💗

Mitä asioita odotan ja mikä vieläkin pelottaa

Siitä lähtien, kun kokeilin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana kantoreppua ja siinä kummini tytön kantamista lastenvahtihommissa olen ajatellut kantamisen olevan osa normaalia vauvan hoitoa. Nepalissa näin kaikkien naisten kantavan vauvojaan ja taaperoitaan liinoissa edessään, selässään tai kyljellään. Ajattelin taas: "vau!".
Kantaminen on tuntunut jo ajatuksena kovin luonnolliselta sekä läheiseltä. Siinä saisi pitää vauvaa lähellä itseään ja vauva saisi myös kokea olonsa turvalliseksi. Lisäksi kantamista on tukenut myös ihokontaktista ja kenguruhoidosta oppimani asiat.
Yksi vauvan hoitoon liittyvä asia oli siis jo varma ennen kuin häntä oli edes olemassa.
Mutta edessä oli ongelma: millainen liina? Millainen sidonta? Mistä apua? Iik ja ääk.
Jonkin aikaa seurailin erästä Facebook-ryhmää, mutta tuntui, että siellä taiteiltiin toinen toistaan kimurantimpeja sidontatapoja, kikkailtiin hienolta kuulostavilla nimillä ja pohdittiin vauvan ja taaperon yhtäaikaista kantamista. Hatunnosto heille, mutta minä koin olevani entistä enemmän hukassa.
Sain ystävältäni trikooliinan lainaan, mutta jotenkin se toi mieleen töissäkin olleen samankaltaisen liinan, eikä minulla oikein ollut siitä kovin hyvää sanottavaa. Mutta olisihan se alku.
Sitten uskalsin tehdä kaupat eräästä kauniista käsinkudotusta liinasta, jolla voisi myyjän kokemuksen mukaan kantaa niin vastasyntynyttä kuin... tarkalleen en muista, mutta pitkään se kuulemma käy.
Joten siinä minulla oli liina.

Pääsin aiemmn tällä viikolla käymään alueemme kantajien tapaamisessa, jossa tutkailtiin yhdessä liinoja, kantoreppuja ja -takkeja. Otin oman liinani mukaan ja sainkin tuttavaltani lähes kädestä pitäen apua liinan sidontatekniikkaan. Tosin kieltämättä tämä maha sekä melko jäykkäraajainen nukke testivauvana eivät antaneet aivan autenttista kuvaa siitä, millaista liinalla kantaminen tulisi olla. Mutta silti tapaaminen jätti hyvän kokemuksen. Vielä kun saisi sen Pienen liinani kyytiin.

Imetys on ollut myös vahvasti mielessäni. Haluaisin ehdottomasti imettää, jos se vain suinkin on mahdollista ja onnistuu. En siis haluaisi lannistua heti, mutta toisaalta toivoisin voivani olla sen verran rento, että mikäli äidin unet ovat nollissa ja stressitaso imetyksen vuoksi huipussaan ja sen takia vauva ja isä saavat harmaita hiuksia ennenaikaisesti, en mielelläni uhraisi perheen hyvinvointia sen takia, että imetyksen kohdalla tulisi jotain todella isoja hankaluuksia. Olen silti valmis yrittämään eri konsteja, jotta maitobaari saisi olla auki vauvalle milloin vain. Varmasti oma totuttelemisensa on eri asennoissa, tekniikoissa, vauvan rytmissä ja julkisesti imettämisessä. Tuntuu uskomattomalta, että saan pian olla itse olla opettelemassa imettämistä! En koe oikein voivani brassailla imetysohjaajakoulutuksen käymistä tai sitä, että olen ohjannut työssäni tuoreita äitejä, sillä olen pian aivan uuden tilanteen edessä: minusta itsestäni tulee äiti! Se heittää minut tilanteeseen, jossa en ole ikinä ollut, ja todennäköisesti puolet ammattitietotaidosta pyyhkiytyy saman tien pois. 😂

Mutta kyllä mielen perukoilla kytee myös pelkoja. Päivien edetessä ilman varsinaisia synnytykseen liittyviä tapahtumia alkaa usko vauvan tuloon välillä horjua. Siitä huolimatta, että kohdussa käy välillä melkoinen ryske ja neuvolassakin tarkistettiin oikein hyvä syke sekä vauvan asento. Olo on ajoittain aika absurdi. Tilanne ja tunteet muistuttavat pelottavasti niitä aikoja, kun tuli jännitettyä sitä, alkaisiko juuri tästä kierrosta raskaus, eihän vain kuukautiset ala! Ja voisiko tällä kertaa testiin piirtyä kaksi viivaa? Oireita oireita... Mikä vain saattoi netin tietäjien mukaan viitata raskauteen. Ja sitten - negatiivinen testi.
Kaikkea sitä saattoikin luulla ja kuvitella!
Nyt tilanne on sen sijaan se, että minusta kaikki "lokakuiset" saavat vauvoja tuon tuosta. Siitä huolimatta, että meidän laskettuun aikaan on vielä reilu viikko, pelkään oudosti, että lokakuu porhaltaa kohta ohi ja koittaa marraskuu, joulukuu, eikä mitään tapahdukaan. Ei meille tulekaan vauvaa. Tämä kaikki on sittenkin ollut pelkkää kuvitelmaa.

Toinen pelko liittyy varsinaiseen synnytykseen. Tämäkin on onneksi vain hailakkana haamuna mielen perukoilla, enkä tästäkään ole saanut mitään paniikkia. Joskus minusta vain tuntuu siltä, että synnytyksessä tapahtuukin jotain, ja lopulta me saamme alkaa suunnittelemaan ristiäisten sijasta hautajaisia.

Tai sitten vain kerta kaikkiaan heräämme jonain aamuna entisessä kodissamme, keskellä molempien vuorotyöarkea, elämän kulkiessa tasaista tahtia eteenpäin. Eikä mitään vauvaa olisikaan tulossa.

Kenties tämä kaikki on vain lapsettomuusvuosien aiheuttamaa, ja siksi vauvan todellista tulemista on vaikea uskoa. Ei oloni ole todellakaan täynnä pelkkiä pelkoja ja epätoivoa. Huomasin eilen taas hymyillen miettiväni sitä, kuinka ihanaa olisi saada vauva - siis toinen. Mietin jo sisaruussuhteita, vauvan nimeä ja arkea kahden lapsen kanssa. Sitten taas piti toppuutella itseä. Eipäs mennä asioiden edelle; tästä pian syntyvästä vauvasta olen jo sydän pakahtumaisillani!

Rv 38+5, hui ja ihanaa!

Onnellisuus siitä, mitä meillä on

Päivien ohjelmat alkavat käydä vähiin, vaikka toisaalta ihan sellainen yksinkertainen salilla, kaupassa ja/tai kirjastossa käymiset tuovat mukavaa rytmiä päiviin. Neljännellä äitiyslomaviikolla olen jossain määrin päässyt jo levolliseen olotilaan, päivien edelleen edetessä ajattomasti. Tuntuu kuin "edellistä elämää" stressaavine vuorotöineen ei juuri muista enää ja ajatukset ovat melko suloisia ja vauvantuoksuisia. Olen edelleen nauttinut, vaikka välillä huomaan oloni hankalaksi ja vaikeaksi, kun en ole tekemässä jotain hyödyllistä.

Toki odotamme vauvan tuloa kovasti, mutta mieli on tyyni. Hän tulee sitten, kun on valmis. Toisaalta olen myös iloinnut valtavasti siitä, mitä aika on tehnyt parisuhteellemme. Lähipiirissä tuntuu kuhisevan. Äiti laittoi eilen minulle viestiä: "Onnea synnytykseen!", ja soitti myös muutaman tunnin päästä kysyen vointia. Isä on lähdössä reissuun huomenna, ja hänkin on ollut melko levoton. "Mitä, jos vauva tuleekin sinä aikana? Vaikka eipä minua siinä tarvita..."
Sen verran keksimme, että eihän mieheni ole kanssani kotona kaiken aikaa. Niinpä rekrytoimme vanhempani kuskaamaan minut sairaalaan, jos lähtö tulisi mieheni ollessa töissä. Ilmoittauduin kyllä itsekin ajamaan, mutta järkevyyden nimissä totesin, ettei se ehkä olisi kovin suotavaa.

Eilen vuorossa oli neuvolan järjestämä perhevalmennus, josta olinkin kysellyt jo kesäkuussa. Tuolloin minulle oli sanottu vähän epäilevään sävyyn, että mahdammeko ehtiä niihin lainkaan. Ja toisaalta viime neuvolassa oltiin havahduttu siihen, että olisihan meitä voinut ohjata lähikaupungin ryhmiin, joissa eri aihepiirien valmennuksia on pyörinyt pitkin syksyä. Sinne ne tullaan täältäkin myöhemmin keskittämään.
No, meni jo tuokin mahdollisuus.
Mies oli hiukan epäillyt perhevalmennukseen menemistä, mutta olin jo aikaisemmin päättänyt haluavani kaikki ohjaukset, mitä normaalisti perheille tarjotaan. Tämä juontaa juurensa pitkään kestäneestä hankalasta olosta, jolloin pyrin saamaan itseäni "raskaus- ja vauvamoodiin". Olin kylläkin ehtinyt jo turhautua, kun päivät lopulta selvisivät. Niin, ehtisimmeköhän todella?
Niinpä lähdin valmennukseen yksin, eikä meitä kyllä ruuhkaksi asti ollut. Paikalla oli eräs pariskunta, joka kertoikin illan kuluessa, että he eivät tiedä mitään. Toki siksi onkin hyvä, että erilaisia valmennuksia järjestetään, mutta toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa olin aika kauhistunut. Tätäkö neuvolan perhevalmennus on vielä 2010-luvulla??

Pakko myöntää, että tulin valmennuksesta kotiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta minua harmitti se, että en edelleenkään ole päässyt hoitajuudestani eroon (kenties tämäkin johtui alun alkaen vain siitä, että minun oli - ja toisinaan yhä edelleen on - vaikea ymmärtää, että nyt tämä tapahtuu minulle ja minä olen asiakas. Ja toisaalta oma neuvolani on ollut melkoinen pettymys.), vaikka en tuonutkaan sitä mitenkään esille. En haluaisi olla aina tarkastelemassa asioita oman työni kautta. Valmennuksessa minua häiritsi kovasti tietynlaiset vanhakantaiset tavat esittää asiat. Mutta hyvää illasta jäi se, että sain huomata ainakin itse ottaneeni asioista hyvinkin selvää ja tiedostavani vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Illan aiheina olivat synnytys ja kivunlievitys sekä muuttuva parisuhde. Ensin meille luettiin edessämme olevat diat ja katsoimme sitten kymmenisen vuotta vanhan opinnäytetyönä tehdyn videon synnytyssairaalamme käytännöistä. Sinänsä video oli hienosti tehty, mutta minua jäi vaivaamaan sekä siinä, että terveydenhoitajan sanoissa monikin asia. Puoli-istuvaan asentoon kannustettiin melkeinpä parhaimpana, epiduraalipuuduksen sanottiin lähes kaikkien ottavan ja lisäksi jäin ihmettelemään videolta ihokontaktin, ensi-imetyksen ja isän mahdollisuutta hoitaa vauvaa heti syntymän jälkeen puuttumista. Olin illan jälkeen melkeinpä pöyristynyt! Vaikka video saattoikin olla vanhahko (käytännöt muuttuvat hoitoalalla välillä melko nopeastikin), niin olisi päivitetyn tiedon esimerkiksi kivunlievityksestä, monipuolisista asennoista sekä ylipäänsä varhaisvuorovaikutuksen mahdollistamisesta voinut tuoda perhevalmennuksessakin esille.
(Sen verran sain kuitenkin avattua suutani kuulostamatta liian kritisoivalta tai "minä olenkin hoitaja, minä tiedän" -asenteiselta. Minulta kysyttiin synnytyssairaalaan tutustumisen kokemuksia, ja sain siinä yhteydessä kerrottua tälle toiselle pariskunnalle mukavista kokemuksista, innostuneesta kätilöstä, joka kannusti etsimään hyviä asentoja ja myös lääkkeettömistä kivunlievityksistä.)

Niin, muuttuva parisuhde oli illan toinen teema. Siitä saimmekin "kattavasti" kuulla toisen terveydenhoitajan lukemana tulostamistaan Väestöliiton monisteista. Onneksi viesti oli kuitenkin myönteinen; parisuhde on elämän tärkein suhde ja sen eteen kannattaa tehdä töitä muuttuvissakin tilanteissa.

Kerroin kotona miehelleni illasta, ja hänkin pudisteli päätään. Jos jotain harmia niin ainakin paljon hyvää. Kävimme illalla nimittäin niin paljon hyviä keskusteluja koskien synnytystä, aktiivisuutta, meidän molempien roolejamme, toiveitamme ja myös vauvan hoitoa ja kasvatusta. Lisäksi olimme reippaita ja kävimme valmennuksesta saatua tehtävänippua läpi. Se oli lopulta aika nauruhermoja kutkuttavaa. Toki olemme käsitelleet männävuosina suhdetta yltympäriinsä, mutta tällainen vauvan tuloa edeltävä välitilinteko teki hyvää. Lopulta oli mukava kellahtaa toisen kainaloon (siten, kun se mahani kanssa oli mahdollista) ja hyristä itsekseen, miten onnellinen olin meistä ja tilanteestamme.

Rentoutusharjoitteluja

Toisaalta olenkin jo tovin kaivannut pianomusiikkia. Aika ajoin olen onneksi saanut tähdättyä takalistoni pianontuolille ja soitellut jonkin aikaa, mutta musiikin kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Spotifyn soittolistat ovat ennemmin olleet aika lailla tyyliltään Fit, Retro, Latino ja ylistys (aika erikoinen yhdistelmä). Näitä on tullut kuunneltua käydessäni salilla tai lenkillä, vähän riippuen fiiliksestä sekä siitä, millaista vaikutusta olen hakenut musiikilta.

Sivumennen: muistin taas kirjaston mainion varauspalvelun, jota käytin vuosi sitten ahkerasti. Niinpä eilenkin selailin maakuntamme eri kirjastojen nuottiluetteloita ja klikkailin varauksia suomatta lainkaan ajatusta sille, ehtisinkö todellisuudessa edes vilkaisemaan noita nuottikirjoja sitten, kun saisin ne joskus käsiini. Nyt oli tämä hetki ja ilo. Katsotaan, jos vaikka ehtisinkin soittamaan.

Eilen siis vedin kuulokkeet korvilleni (mies katsoi vieressä Simpsoneita. En ole koskaan oikein välittänyt kyseisestä sarjasta) ja selasin soittolistoistani rentouttavaa pianomusiikkia. Hyvä asento ja silmät kiinni, hengitä sisäääään ja uloooos. Jonkin asteinen jomotus selässä tuli, oli ja meni. Ja taas. Joitain vihlaisujakin tuntui. Mieleni leijaili koskettimilla sekä loi myös tuntemusten myötä jonkinlaista haavekuvaa kauniista syntymätapahtumasta, ja kuinka saisin sitten tosipaikan tullen elää pianomusiikin keskellä tilannetta todeksi.

Ja mistä kolotukset, vihlonnat ja kivut mahtoivat johtua?
Toisaalta odotan jo kovasti vauvan syntymää, mutta rehellisyyden nimissä taitaa tämä nyt mennä ihan omaan piikkiin. Lähdin käymään kiireettömälle kävelylenkille auringon paistaessa taas niin kauniisti. Olin toki vasta edellisenä päivänä ollut koiran kanssa patikoimassa, mutta halusin olla "tuhlaamatta" tätä (oudon) lämmintä lokakuista päivää. Joten lenkkipoluille kävi minun ja koiran tie. Ensimmäiset kilometrit olivat hiukan tuskallisia, sillä oikea jalkani on ollut kipeä jo parisen viikkoa. Neuvolassa olen maininnut asiasta, ja jo aiemmin, kun vasen kipuili viitisen viikkoa. Ne kuitattiin jalan turvotuksiin liittyviksi sekä siihen, että jokin painaisi lantiolla. No, näin ollen en ole halunnut jäädä petipotilaaksi, vaan yrittänyt aika ajoin muistaa laittaa koipeen Mobilatia ja pitää jalkoja kohoasennossa. Ihan kovin hyvä muistini ei ole noihin asioihin liittyen, joten näillä on menty.

Lenkki siis eteni. Ajattelin, että eipä tässä mikään kiire ole... ihastellaan nyt sitten luontoa oikein urakalla. Aikanaan pääsin lopulta pitkän lenkin loppuun ja loppuilta... noh, se meni arastellessa jalkaa yhä enemmän. Jonkin verran vihlonnat muualla ovat myös lisääntyneet ja ne kenties vaikuttivat sekä iltaiseen olooni että yön aikaiseen elämään.

Elo muuten on sujunut aika kivasti. Sunnuntain patikkaretki oli taas aivan ihana juttu, vaikka minua hämmensikin porukan määrä poluilla ja laavuilla. Vaikka eipä siinä; hyvähän se on, että retkeillään luonnossa. Saimme myös miehen kanssa tutkailtua yhdessä telakkaa, turvakaukaloa ja vaunuja, ja kokosin sairaalakassia. Tein miehelleni listan kassiin tulevista asioista, mikäli en itse ehdi keräämään niitä. Kirjoitin myös pienen version synnytystoivelistasta äitiyskortin lomaan, sillä lauantain tutustumiskäynnillä kätilö oli kovasti kannustanut tällaisen tekemiseen. Yritin muotoilla listaa ystävällisesti, sekä painottaa, että tilanteen mukaan mennään ja hoitohenkilökunnan ammattitaitoon luottaen.

Tänään onkin muuten erikoinen päivä: oma veikkaukseni vauvan syntymäpäiväksi sekä illalla oleva neuvolan perhevalmennus (, johon sittenkin ehdimme, ellei ensimmäinen toteudu sitä ennen).
Naureskelin myös itsekseni aamulla, että vauvan olisi sentään parempi syntyä joko tällä viikolla tai sitten vasta seuraavan viikon jälkeen. Meillä päin vietetään syyslomia ensi viikolla, ja jos sama käytäntö on voimassa vielä lapsen ollessa ala-asteella, niin kaverisynttäreiden järjestäminen loma-aikaan saattaisi olla aika kurjaa. Tärkeitä pointteja, siis!

Käytiin sitten sairaalassa

Niinhän siinä lopulta kävi, että sairaalaan meillä koitti matka. Emme sentään ihan tositoimiin saakka, sillä kaikista omista epäilyistäni huolimatta kävimme kuin kävimmekin tutustumassa synnytyssairaalaan. Aikaa varatessamme olin siis kovasti epäillyt sitä, että mahtaisimmeko ehtiä tuohon(kaan), sillä vauvahan syntyy aikaisin. Mies oli katsonut minua pitkään ja todennut aikaa olevan kuitenkin vielä 16 päivää. Joten varasimme tänäisen tutustumiskerran.

Miten onkaan vaikea olla asiakkaana hoitajan sijaan! Tietenkin ympäristö oli osittain vieraampaa minulle, mutta toki sairaalassa liikkuminen, tietyt välineet, tilat ja käytännöt olivat tuttuja. Yritin parhaani mukaan sulautua noin 10 hengen porukkaan niin, että olisin kuin kuka tahansa tuleva vanhempi. Kätilö kertoi meille eri tiloista, synnytyspolusta, siirtymäpaikoista, tukihenkilön tai puolison roolista ja ennen kaikkea myös itse synnytyksestä. Minua ilahdutti kovasti kuulla kätilön kertovan pääasissa lääkkeettömistä kivunlievitysmenetelmistä, toki esitellen myös muutkin keinot. Olen kovasti puntaroinut itsekseni kipua ja sen kanssa elämistä, sen hoitamista. En halua olla ehdoton minkään suheen, vaikka toiveeni olisikin löytää kipua helpottavia keinoja ilman lääkkeitä. Tiedostan, että kipu voi olla paljon kovempi, mitä osaan ikinä ajatellakaan, enkä välttämättä jaksakaan olla sen kanssa. Ja on myös tilanteita, joille vain ei voi mitään. Mutta lähtökohtaisesti toivoisin voivani kokea luonnollisen synnytyksen. Katsotaan sitten, miten menee. Näin ollen oli kovin kiinnostavaa nähdä synnytysamme, sekä synnytyssalissa olevia välineitä, kuten jumppapallo, synnytysjakkara sekä kuulla kätilön puhuvan musiikista, eri asennoista ja tukihenkilön tuesta. Siis juurikin niistä, mistä toivoisin olevan apua.

Kävimme tutustumassa myös synnyttäneiden osastolla, ja oli jännää miettiä myös tulevaa aikaa siellä. Se ja synnyttäminen tuntuvat edelleen olevan niin utopistisia asioita! Kätilö jutteli vauvaan tutustumisesta, vauvan hoitamisen opettelemisesta ja perheenä olemisesta. Minä ja absurdit oloni, sillä tuollakin kerralla koin olevani enemmän kuuntelemassa tilannetta hoitajana, kuin asiakkaana. Välillä on vain niin perin vaikea uskoa tätä todeksi.

Jatkoimme sittemmin matkaa muualle kaupungille. Kävimme syömässä päätyen jostain syystä siihen samaiseen ravintolaan, jossa olimme käyneet tuona tiettynä helmikuisena iltapäivänä. Silloinkin olo oli ollut yhtä absurdi. Olin käynyt läpi munarakkuloiden punktion ja mies kuskannut minua, esilääkkeistä vielä tokkuraista. Pysähdyimme matkalla syömään ja muistan kävelleeni arastellen. Vointi alkoi olla jo hivenen kivulias  (ja siitähän se kipu sitten vielä yltyi), mutta outo tilannehan tuo oli. "Tulipahan koettua," olin tuumannut.
Ja tässä me nyt sitten ruokailimme uudelleen. Tällä kertaa konkkasin jalkaa arastellen (liekö turvotus vai mikä hermopinne sen aiheuttanut), mutta mieli toisella tavalla ihmettelevä.
"Tapahtuuko tämä todella?"
Ensin mainitusta meni pari viikkoa, kun sain kuulla maagiset sanat raskaudesta.
Jälkimmäisestä on vielä parisen viikkoa laskettuun aikaan.
Enpä olisi vielä helmikuussa uskonut.

Levollisuutta ja kauneutta

On viikonloppufiilis. Oikeasti on maanantai. Kenties olo on pulppuavalla tavalla kepeä siksi, että mies jää aamuvuorosta päästyään yhdelle vapaalle (haha, tämä on näitä vuorotyöläisten normiviikonloppuja..). Ja oikeastaan pönkitin tätä kepeää oloa sillä, että intouduin ostamaan meille hieman leffanaposteltavaa. Tänään oli aikeissa katsoa yhdessä jotain Netflixistä. (Tai sitten siinä käy, kuten monesti aiemmin... Selaamme palvelua piiiiitkään, emmekä löydä mitään järkevää katsottavaa. Tällä kertaa ehdin syömään eväätkin varmaan tuona aikana...) Yhtä kaikki, meillä on yhteinen vapaa. Jee! Olen pyrkinyt olemaan sopimatta mitään silloin, kun mieheni on vapaalla, sillä olemme menneet niin lahjakkaasti ristiin vuoroissamme, että nyt on vielä onneksi aikaa nauttia meidän kahden ajasta.

Toisaalta olo on kepeä myös neuvolakäynnin vuoksi. Jostain syystä olen hivenen helpottunut, vaikka käynti itsessään oli jälleen vähän sitä samaa, kuin ennenkin; pikapikaa tehtyjä mittauksia ja sitten melko karupuheinen lääkäri. Ihmetyksekseni kommentoi sitäkin, että painoni oli noussut edelliselle kerralle jotenkin tavallista enemmän (öh? Tosin sitten mieleeni muistui kuulemani kommentti tästä lääkäristä. Hän kuulemma nipottaa aina painosta, oli se noussut paljon tai vähän). En ehkä olisi kaivannut kuulla tuon kaltaista kommenttia, kun saan juuri ja juuri tämänkin painonnousun käsiteltyä mielessäni.
Mutta viis tuollaisista, sillä vauvalla oli kaikki hyvin! Hän hengaili oikeassa asennossa, mutta aikeita lähtöön ei kyllä vielä ollut. Jos minä olen koko ajan tuumannut, että vauva ei kyllä malta odottaa laskettuun aikaan, niin lääkäri tuumasi, että lähemmäs laskettua aikaa menee - ellei peräti ylikin. No, aika toki näyttää, miten asiat etenevät, ja vauva tulee, kun hän on valmis. Toisaalta ihan helpottavaa. Olen nimittäin nauttinut äitiysloma-ajasta melko lailla, joten olisi ollut hivenen sääli keskeyttää tämä. Tietenkin odotan jo kovasti synnytystä ja vauva-arkea, mutta olen huomannut näiden parinkin viikon olleen raskausajan parhaimpia. Haluan nähdä, mitä kaikkea tämä aika vielä tuo tullessaan.

Viikonloppuna sain viettää arvokasta aikaa erään ystäväni kanssa. Hän oli ilmoittanut jo raskauden alkuvaiheilla haluavansa kuvata minua voimauttavan valokuvauksen metodein. Innostuin heti, sillä vaikka ehkä kuvattavana oleminen saattaisi olla erikoista, niin pelkästään valokuvat ja niiden kautta asioiden tarkasteleminen olisi kiehtovaa. Luotin lisäksi ystäväni visuaaliseen silmään, että jo senkin puolesta ajattelin projektin olevan loistojuttu. Sopiva aika löytyi lopulta ja niin pääsimme kuvauspuuhiin. Sää oli kauniin syksyinen, hieman kirpakka, mutta silti lempeä. Värit olivat loistossaan ja vain ihastelimme luontoa ja sen eri yksityiskohtia. Oli hauskaa, kuinka ystäväni toi esiin sen, kuinka tietyssä taustassa hiukseni punerrus tulisi hyvin esiin tai kuinka sopisin hyvin vaikka laiturin nokalle istumaan. Minäkin intouduin keksimään kuvauspaikkoja, ja pian olinkin jo astelemassa rannikon kivillä. Hetkeä myöhemmin humpsahdin veteen! Onneksi vain toinen jalka kävi viileässä vedessä, mutta sainpahan ainakin uudet sukat, sillä olihan sellaiset käytävä ostamassa. Kokonaisuudessaan valokuvaushetki oli melkoinen. Keskustelut eri teemojen ympärillä, ystäväni kauniit ja kannustavat sanat sekä luonto ja kaunis ympäristö olivat omiaan saamaan mieltä korkealle ja toisaalta vain ihmettelemään sitä kaikkea hyvää, jota sain kokea. Katsoimme lopulta yhdessä kuvia isommalta ruudulta ja hämmennyin. Eri katsomiskierroksilla kuvat saivat suurempia merkityksiä, avautuivat eri tavoin, lempeys niitä kohtaan lisääntyi. Lempeys itseäni kohtaan. Ja vielä muutama päivä kuvien ottamisesta pureskelen kuvauksen tuomia ajatuksia. Olisinko voinut arvatakaan, millaiselle matkalle voimauttava valokuvaus sysäisi minut...

Huomasin, että tarkastelin itseäni kovin kriittisesti, jos en jossain kuvassa hymyillyt niin, että hammasrivistö näkyi. Soimasin itseäni niistä, vaikka juuri sellaisista kuvista ystäväni sanoi pitäneensä. Tulin tosin jo kuvausten aikana huomaamaan, että kenties tuo oli ollut se iänikuinen kiltin tytön rooli, jossa olin tottunut olemaan. Kiltti, reipas, iloinen, positiivinen. Olisiko tilaa vakavammille tunteille?

Kuvat herättivät myös paljon pohdintaa eri teemoihin liittyen, mutta myös vahvistivat, voimaannuttivat ja rohkaisivat. Kyllä, minä olen nainen, pian äiti. Olen kokonainen nainen, itsenäinen, aikuinen, kaunis, syvällinen, levollinen, onnellinen.  En jotain, joka seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. En jokin väliinputoaja tytön ja naisen välillä. Olen onnellinen nainen, ja hänet minä näin noista kuvista. Ja juuri niistä kuvista, joissa en hymyillyt hampaat näkyen.

Koska kyse oli myös raskauden tuomisesta esiin, huomasin liikuttuvani jo ystäväni johdantosanoista, kun hän kertoi voimauttavan valokuvauksen ajatuksesta. Mieleeni sinkoutui jälleen kerran matka, jonka olin kulkenut tähän hetkeen saakka. Olin huomannut jo jokin aika sitten, etten enää ollut surullinen siitä, kuinka tämä toivottu raskaus oli mennyt. Olin vain niin äärettömään onnellinen siitä, mitä nyt oli. Olo on levollinen, rauhallinen, hyvä. Ja kuten ystäväni eräästä kuvastakin sanoi, näytin siltä, kuin olisin valmis.

(Toki kuvat herättivät paljon enemmänkin tunteita, ja olinkin melkoisen väsynyt päivän päätteeksi. Koen kuitenkin haluavani pitää tämän osan itselläni. En muutenkaan osaa oikein vielä jakaa kuvia kenenkään kanssa; tänne en edes aio laittaa kasvokuvaa. Toisaalta sekin on aika rohkaiseva ajatus; haluan pitää kiinni jostain sisimpääni koskettaneesta, helliä ja vaalia sitä. Katsoa, mitä siitä seuraa.)

Ajattomassa kuplassa

Monet ovat kyselleet minulta vointiani ja olenko saanut nyt äitiyslomalla levättyä. Minua on huvittanut kysymys siltä osin, että olenhan minä tavallaan levännyt... puuhailemalla. Olen kuitenkin nauttinut todella paljon tästä ajattomassa kuplassa olemisesta, jossa olen voinut määritellä suurimman osan aikatauluistani itse. Ja mikä parasta: minulla on vihdoin ollut aikaa keskittyä vauvan juttuihin. Silti tilanne tuntuu kovin epätodelliselta. Viime yönä herättyäni pohdin (tavanomaisten) ylösnousuun liittyvien vihlaisuiden myötä, että mitä jos vauva tuleekin kohta. Tai pikemminkin: tuleeko vauva todella!

Päivät ovat hujahtaneet vauhdilla.Olen pyykännyt lukemattomia koneellisia pyykkiä, viikannut vaatteita, järjestellyt vauvan tavaroita, tehnyt pikkupuuhasteluja samalla, kun olen laittanut jonkin ohjelman netistä pyörimään. On hymyilyttänyt; ajatella, että tällastakin ehtii tekemään! Olen vielä jaksanut hyvin käydä kävelylenkeillä sekä salilla, jossa olen jo monta kuukautta tainnut pistää silmään. Ei kukaan ole sanonut mitään, mutta joidenkin mummojen ja pappojen (kyseessä on kunnan liikuntahalli, ja minä olen usein salilla varhain aamulla) katse on kertonut paljon. Olen vain iloinnut, että olen kyennyt vielä liikkumaan ongelmitta.
Paljon olen ollut myös menossa tai järjestämässä jotain. Tälläkin viikolla olen ollut lähes päivittäin jossain ja viikon sisään meillä on käynyt vieraita joka päivä. Aika ihanaa!

Tarjoiluja eräältä illalta

Puuhaa on tuntunut olevan, ja olen nauttinut siitä, että kerrankin saan rauhassa huolehtia asioista, purkaa vihdoin loppuja muuttolaatikoita ja ainakin teoriassa yrittää levätä. Yöheräilyt ovat pysyneet pitkään vain yhdessä kerrassa, jonka kanssa olen pärjännyt hyvin. Nyt olen sen sijaan alkanut ramppaamaan vessassa toistamiseen, ja molempina kertoina en meinaa saada enää unta. Olen liian utelias elämälle, sillä haikailen vain, että olisi jo aamu, uusi päivä. Pääsisi taas puuhailemaan. Mutta onhan tuolla hintansa, kuten olen monena viime päivänä huomannut. Tekemiset ovat alkaneet muistuttaa suorittamista, pyrkimystä selviytyä väsymyksen kanssa. (Aiheen vierestä: siksi tuntui kaiken kaikkiaan melko nurinkuriselta, kun hierojani repi tässä eräänä päivänä leukojaan ja moneen kertaan valitteli, kuinka on nukkunut edellisyön niin huonosti. Harmi juttu. Hetken päästä hän lisäksi avautui kauhistellen ja kiroillen, että epäilee olevansa raskaana. Just. Tilanteet ovat toki jokaisella erilaisia, mutta... silti...) Olen kuitenkin ollut hyväntuulinen ja iloinnut jokaisesta päivästä. Olen iloinnut siitä, että olen raskaana ja että meille tulee vauva (, joka silti tuntuu edelleen niin epätodelliselta!!). Mutta eipä tuo nukkuminen ole ollut kovin hääppöistä. Olen kuitenkin yrittänyt selviytyä päivistä, puuhata, mitä olen aikonutkin, ja olen ajatellut, että levon hetki tulee vielä. Ehkä ensi viikolla, ellen sitten buukkaa viikkoani vielä täydemmäksi.

Tänään koittikin se ihmeellinen päivä, että minulla ei ollut mitään aikatauluja eikä varsinaisia suunnitelmia päivälle. Ah. Mutta aamun salitreenin jälkeen olo tuntui kovin vahvasti siltä, että tänään olisi todellakin nukuttava päiväunet. Miksikö teen tästä numeroa? Koska en nuku päiväunia, en vain malta, en osaa. (Yövuoroon liittyvät unet ovat toki asia erikseen) Moni kyselee kuultuaan koko raskausajan vaivanneista nukkumisongelmista, että kai saan nukuttua sentään päivisin. No en, kun en malta. Kolmesti olen nukkunut, ja niistä kaksi ihan vahingossa ja ne ekat vain siksi, että en kestänyt enää edes itseäni. Niin väsynyt ja pahantuulinen olin. Mutta nyt olin aivan jossain seesteyden tilassa miehen lähdettyä iltavuoroon. Käytin koiran pihalla, vedin verhot ikkunan eteen, käperryin peiton alle ja annoin unen suorastaan valahtaa päälleni. Kaksi tuntia myöhemmin herään ihmettelemään vuorokauden aikaa, oloa ja eloa. Nukuinko todella päiväunet?
Kylmä ja tuulinen sade näyttää vaihtuneen kauniiksi syksyiseksi auringonpaisteeksi

Kummasteltuani tätä "mielenhäiriötä" oikeastaan hieman itseäni varovasti onnitellenkin teen myös oivalluksen: ehkä myös tätä on tarkoitettu levolla. Ehkä minun oikeasti olisi hyvä vähän rauhoittaa tahtia. Olen kyllä vakuuttanut vähentäneeni painoja salitreenissä, joistakin liikkeistä kokonaan, tehneeni asioita fiilispohjalta ja tunteneeni oloni muutenkin kaikin puolin rentoutuneemmaksi kuin koko elokuun lomalla. Ajaton kupla on tarkoittanut minulle sitä, että olen vain ollut, tietäen, mutta en silti aivan tajuten, kuinka pitkällä raskaus jo on. Maanantaina vauva on jo täysaikainen! Olen ollut vain niin onnellinen tästä olotilasta, olemisesta, elosta ja puuhailuista. Siitä, että minulla on vihdoin ollut tilaa ja aikaa olla raskaana.

P.S. Olen vieläkin aika tohkeissani, sillä kirjoittamani juttu ilmestyi Simpukka-lehdessä. Tekisi hirveästi mieli laittaa kuvaa someen, mutta jokin saa empimään. Olen aika ajoin viitannut omissa päivityksissäni lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin. Olen pyrkinyt harkitsemaan tarkoin, milloin se on ollut sopivaa, sillä en ole halunnut myöskään "kerjätä sääliä" jutuillani. Olen vain halunnut tehdä lapsettomuusteemasta tietoisempaa ihmisille, toisaalta myös kertoa siitä "arkisena" asiana. Tämän vuoksi tekisi mieli linkittää juttu someen, mutta samalla arkailen. Onko juttu liian avoin julkaistavaksi esimerkiksi Facebookissa? Jutun kirjoittamista en kadu lainkaan, mutta on eri asia kirjoittaa se teemaan liittyvään lehteen kuin läväyttää se kaikkien ystävien ja tuttavien (en harrasta "tavattiin kerran"- tai "oltiin samassa eskarissa" -tuttuja Facebookissa) eteen. Mutta jännää oman jutun lukeminen painettuna ehdottomasti oli, vaikka olinkin pyöritellyt tekstiä koko kesän.