lauantai 13. lokakuuta 2018

Käytiin sitten sairaalassa

Niinhän siinä lopulta kävi, että sairaalaan meillä koitti matka. Emme sentään ihan tositoimiin saakka, sillä kaikista omista epäilyistäni huolimatta kävimme kuin kävimmekin tutustumassa synnytyssairaalaan. Aikaa varatessamme olin siis kovasti epäillyt sitä, että mahtaisimmeko ehtiä tuohon(kaan), sillä vauvahan syntyy aikaisin. Mies oli katsonut minua pitkään ja todennut aikaa olevan kuitenkin vielä 16 päivää. Joten varasimme tänäisen tutustumiskerran.


Miten onkaan vaikea olla asiakkaana hoitajan sijaan! Tietenkin ympäristö oli osittain vieraampaa minulle, mutta toki sairaalassa liikkuminen, tietyt välineet, tilat ja käytännöt olivat tuttuja. Yritin parhaani mukaan sulautua noin 10 hengen porukkaan niin, että olisin kuin kuka tahansa tuleva vanhempi. Kätilö kertoi meille eri tiloista, synnytyspolusta, siirtymäpaikoista, tukihenkilön tai puolison roolista ja ennen kaikkea myös itse synnytyksestä. Minua ilahdutti kovasti kuulla kätilön kertovan pääasissa lääkkeettömistä kivunlievitysmenetelmistä, toki esitellen myös muutkin keinot. Olen kovasti puntaroinut itsekseni kipua ja sen kanssa elämistä, sen hoitamista. En halua olla ehdoton minkään suheen, vaikka toiveeni olisikin löytää kipua helpottavia keinoja ilman lääkkeitä. Tiedostan, että kipu voi olla paljon kovempi, mitä osaan ikinä ajatellakaan, enkä välttämättä jaksakaan olla sen kanssa. Ja on myös tilanteita, joille vain ei voi mitään. Mutta lähtökohtaisesti toivoisin voivani kokea luonnollisen synnytyksen. Katsotaan sitten, miten menee. Näin ollen oli kovin kiinnostavaa nähdä synnytysamme, sekä synnytyssalissa olevia välineitä, kuten jumppapallo, synnytysjakkara sekä kuulla kätilön puhuvan musiikista, eri asennoista ja tukihenkilön tuesta. Siis juurikin niistä, mistä toivoisin olevan apua.

Kävimme tutustumassa myös synnyttäneiden osastolla, ja oli jännää miettiä myös tulevaa aikaa siellä. Se ja synnyttäminen tuntuvat edelleen olevan niin utopistisia asioita! Kätilö jutteli vauvaan tutustumisesta, vauvan hoitamisen opettelemisesta ja perheenä olemisesta. Minä ja absurdit oloni, sillä tuollakin kerralla koin olevani enemmän kuuntelemassa tilannetta hoitajana, kuin asiakkaana. Välillä on vain niin perin vaikea uskoa tätä todeksi.


Jatkoimme sittemmin matkaa muualle kaupungille. Kävimme syömässä päätyen jostain syystä siihen samaiseen ravintolaan, jossa olimme käyneet tuona tiettynä helmikuisena iltapäivänä. Silloinkin olo oli ollut yhtä absurdi. Olin käynyt läpi munarakkuloiden punktion ja mies kuskannut minua, esilääkkeistä vielä tokkuraista. Pysähdyimme matkalla syömään ja muistan kävelleeni arastellen. Vointi alkoi olla jo hivenen kivulias  (ja siitähän se kipu sitten vielä yltyi), mutta outo tilannehan tuo oli. "Tulipahan koettua," olin tuumannut.
Ja tässä me nyt sitten ruokailimme uudelleen. Tällä kertaa konkkasin jalkaa arastellen (liekö turvotus vai mikä hermopinne sen aiheuttanut), mutta mieli toisella tavalla ihmettelevä.
"Tapahtuuko tämä todella?"
Ensin mainitusta meni pari viikkoa, kun sain kuulla maagiset sanat raskaudesta.
Jälkimmäisestä on vielä parisen viikkoa laskettuun aikaan.
Enpä olisi vielä helmikuussa uskonut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti