Vietin tänään ihanaa iltaa rakkaiden ystävien sekä uusimman tulokkaan, pojan 11 viikkoa, kanssa. Juteltiin ja jaettiin elämästä, naurettiin, myötäelettiin, tsempattiin ja iloittiin. Minulla ei tällä kertaa ollut kuin elämän onnen ihmettelemistä, kerrankin. Poika oli suloinen, häntä ihasteltiin. Tuore äiti pohti imetystä, toinen äiti kertoi kokemuksiaan. Minä kuuntelin, enkä osannut sanoa mitään. Edes työni puolesta.
Huomaavaisesti minulta kysyttiin, että tekeekö tällainen minusta pahaa. Kauniisti ajateltu. Sanoin, että ei tunnu missään. Kaikki on ollut niin hyvin suuren päätöksen jälkeen. Puhukaa vain. Minä dippasin porkkanaa dippikastikkeeseen ja rouskutin menemään. Osa puheista meni ohi.
Tulin kotiin. Päänsärky ja siihen liittynyt pahoinvointi jatkoi aaltomaista jyskettään, jo toista päivää. Sama kävi viime viikolla. Mutta se ei nyt ollut tuo olo, joka vaivasi.
Se oli se jokin ikävän tuttu. Haikeus. Suru jostain, mitä ei ole. Suru.
Tunne menee varmasti pian ohi, eikä tunnu mitenkään juuria myöten kalvavalta. Mutta välillä näinkin, jotta voi taas ponnistaa eteenpäin. Tuollaisiakin kokemuksia on hyvä saada tutussa ja hyvässä seurassa.
Ehdottomasti menen uudestaan, olen lasten kanssa ja teen kaikkea tavallista. Nyt ehkä tuo olo vain aiheutti sen, että haikeus pääsi luikahtamaan tunteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti