Oman paikan löytämistä

Viime viikkoina tajuntaani on alkanut hiipiä pohdinta: onko tämä sitä normaalitilaa?
Nyt ei hötkyillä tai surra lapsettomuusasiaa, ei pohdita muuttoa tai asuntojen etsimisiä, ei sitä, missä pitäisi asua, missä käydä, mitä harrastaa, mitä tehdä työksi.
Itseasiassa olen ollut varsin onnellinen nykyisestä tilanteesta ja siitä vapauden tunteesta tehdä asioita ja elää. Nyt lapsettomuuden suru ei varjosta elämääni, ei peitä osaa näkökentästä, ei ole painona hartioilla, ei aiheuta "entä, jos..", "sitku.."-ajatuksia, olen osannut hengittää paljon vapaammin. Minua itseänikin vähän hämmentää todeta tuollaista, toisaalta on todella riemullista. Olen mennyt ja tehnyt paljon asioita aiemminkin, mutta se on ollut vähän kuin joku olisi ollut silmäkulmassa; ihan kokonaan ei näe. Tai sitten tahra silmälaseissa; pystyy näkemään, mutta tahra häiritsee koko ajan, vaikka sitä ei ajatellisikaan.
Voisin luetella moniakin arjen asioita, joiden keskellä huomaan välillä huokaavani, kuinka mukava on olla vain yksin tai kaksin. En jaksa enää edes potea syyllisyyttä moisesta. Miksi pitäisi?

Luulen menneen kesän laittaneen aika monen asian ruotuun, sillä niin monta -käytännössä meidän koko elämä- laitettiin melkoiseen pyöritykseen. Tuntui, että menetimme kaiken, mutta saimme ne uudenveroisina takaisin. Kotikin pääsi siihen myllerrykseen mukaan, mutta hämmästyttävää kyllä: myymättä ja ostamatta yhtään mitään saimme aivan ihana ja uudenveroisen kodin. Miten rakas tämä onkaan. Ja eilen kykkiessäni puolukkamättäillä ihan meidän lähellä ajattelin myös tätä asuinseutua. Miten täydellinen paikka! On luontoa, järviä, marjoja, ulkoilureittejä, mutta myös kahviloita, liikuntatoimia ja hyviä palveluita, kuten hieronta. Matka kaupunkiin ja töihin käy hujauksessa, ja tämä vajaa puolituntinen sopii oikein mainiosti työpäivän nollaukseen sekä etäisyyteen. Nuorena tekemäni kokoelma-cd soimaan ja kuvittelemaan kukat hiuksiin matkalla San Fransiscoon. Peace and love!

Ai että. Liittyy varmaan lähenevään 30-vuotissyntymäpäivään, mutta myhäilen lähes päivittäin tyytyväisyyttäni. Moni asia on tasaantunut myrskyisän 20-vuosikymmenen aikana. Niin moni. Tietyt karikot on saatu onneksi tasaantumaan ja oma itse on muotoutunut. Minusta on tänä päivänä aivan hillitöntä katsella lavakasvimaatani, hakea puolukoita takapihalta, asetella värikäs pöytäliina pöydälle, ommella kukallisesta retrokankaasta kauppakassia, kuunnella "vanhaa" musiikkia, väkerrellä kokkailujen parissa, suunnitella kurpitsahillon tekemistä ja uppoutua pianon tai kitaran soittamiseen. Tätä elämäni on, ja rakastan sitä. Rakastan kukkia, värejä, kauneutta ympärilläni. Rakastan pieniä hetkiä, kastehelmiä lehtien päällä, sateenkaaria taivaalla, puiden ruskan väriä. Rakastan mieheni ja ystävien kanssa olemista. Rakastan, rakastan, rakastan. Olen yrittänyt välillä tehdä asioita toisin, mutta voin vain todeta, että tämä minä oikeasti olen.

Oma paikka. Tuuli on laantunut. Ei tarvitse hötkyillä, mihinkään ei ole kiire. Tässä on hyvä olla, ihan kaikkinensa. Minä olen riittävä ja kelpaan. Kaikki on hyvin.
Kuinka vapauttavaa.