Pp 12 nega - tämä taisi olla sitten tässä

Malttamattona olen mennyt tekemään raskaustestejä jo useaan otteeseen. Onhan mielikin heittänyt jo omia skenaarioitaan soppaan, sillä olo on ollut toisinaan erittäinkin raskaana oleva. Järki on kuitenkin toppuutellut: lääkkeistä kaikki johtuu.

Alkuviikosta koimme jo ensimmäisen romahduksen, kun ensin pp 9 tullut haamuplussa olikin hävinnut pp 10 -testissä. Tuo oli muutenkin sellaista turnausväsymysaikaa. Kaksi viikkoa on oikeasti aika pitkä aika odottaa vastausta johonkin näin suureen asiaan!
Sain ihania tsemppiviestejä ystäviltä ja kävimme hyviä keskusteluja mieheni kanssa. Sitten eräs ystävä kysyi oleellisen kysymyksen: oliko haamu tullut vasta testiajan jälkeen? Totta! Olihan se, joten silloin testi ei ole edes luotettava. Toivoa siis saattoi sittenkin olla.

Nyt olen ottanut lomaa testauksista. En ole halunnut tehdä niitä ennen töihin menoa, kun muutenkin on ollut rankkaa mennä töihin (muista syistä). Eilisiltana pp12 tosin päätin tehdä vielä viimeisen liuskatestin ennen virallista testipäivää, jolle olin säästänyt viikkonäytöllisen, jonka tuloksesta ei voisi erehtyä. 
Negatiivinen, kuinkas muutenkaan.

Laitoin nyt aamulla viestiä polille, että ei tästä tule nyt mitään. Toki teen vielä testin virallisena päivänä, mutta hoidan ilmoituksen jo pois alta. Muuten olisi pitänyt odottaa pääsiäisen yli. Eihän tämä mikään akuutti asia todellakaan ole, mutta sellainen, mistä haluaisin päästä vain eteenpäin. Jouduin tosin eilen käymään vielä apteekissa 13 tuntisen työpäivän päätteeksi hakemassa paketin Lugesteronia - kahden kapselin vuoksi. Sen verran edellisestä paketista jäi uupumaan, mikäli tulos on negatiivinen. Muutoin lopetan huomisaamuna molemmat lääkkeet saman tien.

Olen siinä käsityksessä, että siirron jälkeen täytyy taas odottaa välikierto, jonka jälkeen pääsemme taas uuteen yritykseen. Karkeasti laskin, että siihen menisi reilu 1,5 kuukautta. Näiden asioiden parissa tuo tuntuu taas niin kamalan pitkältä, kun tuostakin seuraisi vielä epävarmaa odottelua. 

"Sun olisi niin paljon parempi olla jonkun toisen kanssa," totesin taas miehelleni eilen. Itketti kaikki. Pieleen menneet hoidot, hormonit, lääkkeet, epävarmuus, pettymys ja pitkäaikainen työkipuilu. Jälkimmäistä en viitsi hirveästi avata täällä, mutta sanotaan näin, että kyllä tällaiset pettymykset vauhdittavat myös toisenlaisten suurten päätösten tekemistä. 
"Eikä olisi," sanoi mies. "Ei todellakaan."

Nyt siis yritän keskittää energiani seuraavaan kiertoon ja sitä ennen jaksamaan töissä. 
Tai jos ihan ensiksi viimeistelisi pääsiäismenuun, ehkä jossain vaiheessa löydän inspiraation. Mutta juoksemaan menen nyt viikonloppuna! Sitä olen vältellyt varmuuden vuoksi.

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!

Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."

Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Kun hoidot etenevät

Heh, kirjoitan nähtävästi aina juuri ennen tilannetta, jolloin asiat etenisivät. Nytkin kulutan aikaa siihen, että lähden kohta ajelemaan sairaalalle ja lapsettomuuspolille, saamaan uusia suuntaviivoja ja suunnitelmia. Kävi nimittäin niin, että viikko sitten pääsin viimein aloittamaan pistokset (Gonal-F)! Kertaalleen olen käynyt jo polilla tarkistuttamassa tilanteen, ja tuolloin, viime perjantaina, sanottiin, että punktio olisi jo tulevana perjantaina tai maanantaina. Aika hurjaa. Mutta tänäinen kertoo taas enemmän. 

Viime kerrasta aika on todella kullannut muistot. Muistan tavallaan, että olo oli hatara ja huimaava jossain vaiheessa, mutta en todellakaan muistanut, että se alkaisi jo niinkin pian kuin toisen pistoksen jälkeen! Keskiviikkona nimittäin ajattelin, että voisinpa käydä vielä hiihtämässä. Aikataulullisten syiden takia oli mentävä silmät sikkurassa yövuoron jälkeisten unien jälkeen, mutta halu hiihtämään oli kova. Sen olin päättänyt, että tällä viikolla en enää menisi. Mutta voi, mikä olo  olikaan tuon hiihtoreissun aikana ja sen jälkeen! Huh, niin tukala ja ikävä. Lenkit jäivät sitten siihen. Rekrytoin miehenkin tekemään viikkosiivouksen viikonloppuna, mutta eihän siitä mitään tullut. Nimenomaan siitä, että olisin malttanut vain olla; siellä minä sitten huitelin imurinvarressa varovasti kumarrellen. Ja sen kyllä sitten huomasi seuraavana aamuna, kun huimasi ja teki pahaa. Uskomatonta, että tuollaisestakin.

Olen päättänyt, että hyperstimulaatiota ei tule ja että menemme tuoresiirtoon.
Sehän ei todellisuudessa ole lainkaan omista päätöksistäni kiinni, mutta noin olen päättänyt.
Jos yhtään minusta on kiinni, niin tuoresiirto tehdään. Tällä kertaa otan oikeasti todella varovasti kaiken liikkumisen suhteen, Sen vuoksi onkin ihan hyvä, että työt loppuivat torstaina, ja palasin nyt keikkailulinjalle. Huomaan, että huilaaminen saa olon paljon paremmaksi, sillä liike selvästi provosoi tukalaa oloa. Ja onhan se tukalaa, kun munarakkuloita kasvatellaan tavallista suurempaa määrää...

Viime yön olen jälleen nukkunut katkonaisesti ja valvoskellut. Sinänsä on ihan hyvä, että on ollut muutakin mietittävää, kuin nuo hoidot, mutta ei tämä silti tee asioita helpommaksi. Pari viikkoa sitten tein kaupat kännykästä ja liittymästä, ja olen nyt usean reklamaation ja käynnin myötä selvitellyt asiaa, ja menen tänäänkin käymään liikkeessä. Niinpä oikeastaan tuntuu, että viime yönä stressasin nimenomaan tuota puhelinasiaa polikäynnin sijaan... 

Mutta ei kai se auta, kuin lähteä autoa kaivamaan esiin lumen alta ja lähteä kuulemaan suunnitelmia.
Toivotaan parasta.

Kun mitään ei tapahdukaan

"Miten menee? Miten jakselet?", kysyi eräs ystäväni eilen. Hän tarkoitti hoitoja ja niiden keskellä elämistä.
"Ei mitenkään. Mitään ei ole tapahtunut."

En osannut arvata, tai ainakaan uskonut, että jo ensimmäinen mutka olisi se mutka, johon koko homma tuntuisi  nyt tyssäävän. Polikäynnillä sain ohjeistuksen lääkityksen aloittamiseen ja luvan hakea lääkkeet apteekista. 
"Ilmoita, kun kuukautiset alkavat," sanottiin.
Toin jo tuolloin esiin huoleni, että kuinka tarkkaa punktion on olla juuri viikolla 4. Mitä, jos tässä tuleekin viivästystä?
"Älä siitä huolehdi," lääkäri sanoi. Aha. No, sehän on helppo juttu.

Aiempien kokemusten mukaan kierto on käynnistynyt pari päivää keltarauhashormonilääkityksen päättymisestä, ja niin tätäkin hoitoa oltiin suunniteltu. Murehdin viikolla, että kuinka kauan tässä todella on varaa odotella? Kuinka täynnä sairaala, jossa punktio tehtäisiin, on? Onko viikko 5 liian täynnä? Tällaistahan lääkäri joulukuussa vihjaili. Että tammikuussa olisi pari väljempää viikkoa. 
Kirjoitin huolestani polille torstaina. Kauanko tässä on varaa odotella?
"Kohdun limakalvo oli niin paksu, että kuukautiset alkavat ennemmin tai myöhemmin. Nyt täytyy vain rauhassa odotella. Jos niitä ei kuulu viikonloppuna, niin tee maanantaina raskaustesti."
Mitä?!

Oikeastaan ei olisi yhtään huvittanut lähteä tuohon ajatuskuvioon. Ei sitten millään. 
Koska tuo on sellaista, jota käy vain muille. "Eka tuli monen vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen, ja juuri, kun toista lähdettiin yrittämään hoidoilla, niin hups vaan!" Kivat muille, mutta ei se meitä auta.
Ja nopeammin, kuin tajusinkaan, oli mieli jo lähtenyt kierroksille. Olisinko sittenkin jo raskaana? Voisiko se olla totta?

Ei. Se ei ole totta. En ole raskaana, enkä usko siihen pätkän vertaa.
En halua uskoa, koska petyn kuitenkin.
Jollain tavoin tuo viesti valoi kuitenkin toivoa, ainakin sen suhteen, että hoitoja voidaan vielä ajatella, vaikka kuukautisista ei ole tietoa. 

Arki on onneksi pitänyt ajatukset muualla. Olen iloinnut niin monesta asiasta, touhunnut ja tehnyt asioita, ollut täynnä virtaa. Mielen perukoillahan kaikki nämä kiusaavat oloa, mutta olen visusti päättänyt niiden saavan jäävän omaan arvoonsa. Päätin, että nyt on aika iloita talvesta ja puuhailusta, keskittyä luonnon kauneuteen, Huldan kanssa touhuamiseen, iloon siitä, että saa aikaan asioita ja töihin. Ja kun nyt vain tulisi selkeys hoitoihin, sillä sitten voin ilmoittaa töihinkin, miten voin toimia tarjotun jatkon suhteen.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!