Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!

Aika hengähtää hoitotauolla

Palaset on kerätty taas kasaan ja elämä jatkuu. Kunnes sitten itkin jälleen tätä tilannetta Huldan 2-vuotisneuvolassa. Okei, herkistyin ja kyyneleet tulivat silmiin; en ihan itkenyt valtoimenaan. Mutta silti se kertoo kuitenkin asian herkkyydestä. Pääosin elämä rullaa aika lailla tasaisesti, olo on suht rauhallinen ja oikeastaan aika väsynytkin. Tällä hetkellä arki on ollut intensiivistä menojen, keikkatyövuorojen ja ihan vain arjen juttujen vuoksi. Hetken istuinkin äsken aamupalan jälkeen ihmettelemässä, että mitäs nyt... Hulda on tällä viikolla hämmentänyt heräämällä kanssani 5-7 välillä, joten päivät ovat olleet täynnä yhteistä tekemistä heräämisestä lähtien. Ei rauhallista omaa aikaa aamuisin, ei lukemista tai viesteihin vastaamista, vaan toisenlaista mukavaa. Ja vastaavasti hän on sitten nukkunut päiväunet, joita hän ei usein nuku. Mutta siellä hän edelleen vetelee sikeitä, kello 8:45. Kai tässä jo vähän ehtisi jotain kirjoittelemaan.

No olihan alustus. 

Pahin "suoritusaika" on onneksi jo takana. 1,5 ensimmäistä viikkoa pakastealkion siirron pieleen menemisestä vain suoritin asioita pysyäkseni tolpillani, jotta ei tarvitsisi miettiä. Samaan aikaan kuitenkin luin paljon kirjoja lapsettomuudesta, varasin ajan vyöheketerapialle, pohdin keinoja selvittää omaa kehoa tarkkailemalla kierron kulkua, mietin vitamiineja ja kerta kaikkiaan vaan kyllästyin siihen ainaiseen päivien laskemiseen, odottamiseen ja jännittämiseen. Tein muutamat ovulaatiotestit, mutta sekin puuha loppui testien myötä. Varmaan ihan liian aikaisinkin loppui, koska omien tuntemusten perusteella ovulaatio tuli vasta myöhemmin. Sovittiin, että nyt yritetään tuolloin ja tuolloin. Ja olihan se hauskaa.

Tavallaan kyllästyttää niin paljon. Miten haluaisinkaan, että oma kroppani toimisi luonnollisesti! Että minäkin voisin lukea sitä, että ahaa, nyt alkaa ovulaatio lähestyä ja nyt taas on meneillään luteaalivaihe. Miten minäkin voisin luottaa, että näin se menee. Mutta nyt en edes tiedä, tuleeko seuraavaa kiertoa.

Samaan aikaan tämä aika on mielenkiintoista. Kierto ilman lääkkeitä. Mitä se tarkoittaa kropassani? Kuinka se toimii? Millaisia viestejä se lähettää (siis olot ja sellaiset). Mitä voin tehdä edesauttaakseni sen toimimista normaalisti? Tilanne on kuin lähtötilanteessa vuonna 2013, joskin paljon pehmeämpi ja rennompi. Tästä kirjoituksesta huolimatta koen olevani aika suurpiirteinen näissä jutuissa. En todella hyppää joka mutkassa googlettamaan milloin mistäkin asiasta (, koska en vain ehdi), vaan enemmänkin odotan uteliaana mitä tuleman pitää. Muutama päivä sitten, kp 15, huomasin, että uusi kierto taitaa tehdä tuloaan. En järkyttynyt, harmistunut, surrut, ahdistunut tai pettynyt. En ajatellut oikeastaan mitään. Tai ehkä hiukan vain ärsytti käydä läpi kuukautiset parin viikon välein. Uutta toivoa kohti sitten hiljalleen, alkaa raskaus tai ei. Ja lopulta en siltikään usko tuon parin päiväisen olleen vielä varsinaisia kuukautisia, vaan jotain outoa.

Luulen, että poliajan tulo joulukuussa ja kevään IVF rauhoittavat nyt jollain tavalla mieltä. Nyt on taas aikaa hengähtää ja sitten joku muu ottaa taas kopin meidän tilanteesta.

Ja toisaalta taas olo on monesta muusta asiasta niin väsynyt, että en oikein jaksaisi nyt ahdistua lapsettomuusasioista enempää, kuin on tarve. Nyt energia on suunnattava aivan muihin asioihin. Ei mitään maata mullistavaa, kuin ihan arki, työt ja joulu.
Aika kiva.

Tämän piti olla aivan toisenlainen kirjoitus

Tämä kirjoitus oli tarkoitus tehdä junassa kotimatkalla. Siten, että pikkuinen Säde olisi minulla jo matkassa. Mutta kävikin taas niin toisin.

Totuttuun tapaan edellinen yö ennen polikäyntiä oli huono. Ahdisti mennä taas ultrattavaksi, toivoa ihan älyttömän paljon, ja samalla tietää, että siitä huonosta uutisesta olisi maksettava. Sen jälkeen olisi jälleen aika koota itsensä, valmistautua toivomaan taas seuraavassa kierrossa. Ultrattiin ensin kohtu.
"Tosi hyvältä näyttää!", hoitaja ja lääkäri hymyilivät. Kuristi. Odottakaahan vain! Huonot uutiset ovat vasta munasarjoissa...
Pian kuitenkin selvisi, että munasarjat näyttivät niinikään hyviltä - siis aivan lamaantuneilta lääkityksen vaikutuksesta.
"Ensi viikolla on varmasti siirto!", hoitaja suomensi minulle.
Alkoi tärisyttää ja olo muuttui vakavaksi. Tuli itku.
Kerroin olleeni niin varma siitä, että tälläkään kertaa ei tulisi hyviä uutisia.
"Olen ajatellut, että jos tästä kierrosta ei ala raskaus, niin pääsenpä sitten ensi kesänä uimaan, kun laskettu aika ei ole heinäkuussa," kerroin omia tsemppauksiani.
Lääkäri ja hoitaja olivat ihania.
"Onko jotain, mitä voisimme tehdä?", he kysyivät. 
Eipä tuossa oikeastaan muuta. Ihana tuokin.
Siitäpä sitten lähdin herkistyneenä eteenpäin, juttelemaan osastonhoitajan kanssa työasioista.  Hieman piti itseä koota asian suhteen, vaikka esimies onkin tietoinen kuvioistamme.

Iltapäivällä sain tiedon, että siirto tehtäisi lähes viikon päästä. Sain ohjeet tukilääkityksen aloittamiseen sekä ohjeet paikan päälle tulemisesta. Alkoi piinaava odotus. Kehittelin kaikenlaista puuhaa päiville, jotta ne vain kuluisivat ripeämmin. Oli jännää lopulta sanoa, että tällä viikolla ja sitten huomenna on siirto. Pian haen pakkasukkomme kotiin. Olin mielessäni alkanut kutsua häntä Säteeksi. Ja myönnettäköön, että mieli oli lähtenyt suunnittelemaan jo vaikka mitä, alkaen vaunujen hankkimisesta vauvan vaatteisiin, työkuvioista sisarussuhteisiin.

Koitti keskiviikko-aamu. Kävin hermolenkillä koiran kanssa, annoin Huldalle aamupalaa, keräsin itselleni eväät mukaan, huikkasin ovelta "Moikka!", ja hyppäsin auton kyytiin. En pystynyt kuuntelemaan matkalla mitään, halusin vain olla. Ajoin puolisen tuntia rautatieaseman parkkiin, josta olisin noussut toiseen kaupunkiin menevään junaan. Parkissa huomasin, että olin saanut kaksi puhelua yksityisestä numerosta.
Tiesin.

Pian tuli kolmas puhelu.
"Olen pahoillani, mutta siirtoa ei voida tehdä. Alkio ei selvinnyt sulatuksesta."

Istuin vielä pitkään autossa. Itketti. Ilmoitin miehelleni. Laitoin viestiä myös ystäville, jotka tiesivät suuresta päivästä. Katsoin, kuinka juna aikanaan lähti liikkelle. Minun olisi pitänyt olla sen kyydissä.
Tuntui niin pahalta ja itketti, Lopulta oli lähdettävä takaisin kotiin. Olin tosin ollut jo vähällä ilmoittaa töihin voivani sittenkin tulla iltavuoroon, jonka olin perunut siirron vuoksi.
Mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Itku tuli pitkin päivää, ihan satunnaisissa tilanteissa. Oli ihan kamala olo. Väsytti. Yhtäkkiä oli todella vaikea löytää mitään suuntaa mihinkään. "Mitä nyt? Mitä me nyt odotamme?!" Totta kai oli paljonkin juttuja, joita oli edessä, ihan jo alkaen Huldan 2-vuotisjuhlista. Mutta olin vain niin kamalan väsynyt. Pettynyt. Surullinen. Ahdistunut.

Tiesin, että seuraavaan IVF-hoitoon olisi 4 kuukauden jono, ja ilmoitin heti polille, mitä oli tapahtunut ja että jatkaisimme vielä. Sen päätin, että en ala maanisesti haalimaan tekemistä ja suorittamista, jotta helmi-maaliskuu olisi jo. Sitä paitsi omissa skenaarioissani tuolloin ei kuitenkaan ehditä tekemään vielä mitään muuta kuin elättelemään suuria toiveita päivä toisensa jälkeen, vajoamaan pettymyksiin, rakentamaan uutta toivoa ja taas pettymään karvaasti. Siis varsin raskasta tunnevuoristorataa. Puhumattakaan fyysisestä puolesta, jolloin joutuisin taas pistämään hormoneita itseeni, menemään punktioon ja... voi ei.

Pala palalta olo alkoi helpottamaan.
Jo samana päivänä vietimme kullanarvoista päivää perheen kesken ja saimme juteltua miehen kanssa. Päivä oli oikein kaunis ja kävimme ihailemassa luontoa. Jälleen kerran oli niin hassua huomata, kuinka iso, taitava, oppivainen, rohkea ja utelias kokeilemaan on tuo meidän (tuolloin lähes) 2-vuotiaamme!
Seuraavana päivänä ystäväni tuli käymään ja toi yllättäen kukkia. Juteltiin, oltiin vaan. Teki hyvää. 
Kolmantena päivänä kaikki tuntui vielä merkityksettömältä, "ihan samalta". Ajoin iltavuoroon, itketti. Apulaisosastonhoitaja tuli käytävällä vastaan toivottaen tervetulleeksi.
"Miltä tuntuu tulla töihin?", hän kysyi iloiseen tapaansa. Itku pyrki taas silmiin.
Kerroin, että töihin on oikeasti tosi kiva tulla, mutta nyt on tällaista.
Sitten olo oikeastaan helpotti. Oli hyvä olla töissä, keskittyä johonkin muuhun.
Kotona löysin jääkaapin täydeltä tätini yllättäen tuomia suppilovahveroita!! 
Ja niin alkoi synttäreiden valmisteleminen ja lopulta rakkaan tyttäremme juhlat.

Nyt on uusi viikko ja huomaan olevani ihan kamalan väsynyt. Tavallaan löydän intoa ja iloa eri asioihin, mutta sitten samaan aikaan ahdistaa koko viikko. Toki olen aivan itse sopinut joka päivälle sosiaalisia juttuja, perjantaille pitkän työvuoron, josta suoraan menen viikonlopun leirille perheen kanssa. Sielläkin olen vastuuhommissa. Vähän sellainen hassu olo: tavallaan tosi hyvä, kun on kaikkea, mutta samalla "huh". Oikeastaan tosin kaipaan vain ihmisiä ympärilleni, ja tiedän, että kaikki, jokainen päivä, menee hyvin. 

Oloa helpotti myös se, että siirtoa varten aloitetut kaksi lääkettä on nyt purettu ja lopetettu sunnuntaina. Helpottaa, ettei tarvitse ottaa enää lääkkeitä. (Kerrottakoon tosin eräs tilanne apteekista. Menin hakemaan lisää toista lääkettä, jolloin miesfarmaseutti alkoi tutkia kulmat kurtussa pakettia. "Tää annoshan on valtava!" Hän halusi sittemmin varmistaa, tarvitsenko lisää. Sen verran tuo kommentti jäi tosin vaivaamaan, että kävin kauppareissun jälkeen kertomassa olostani. Kerroin, että tiedän vaihdevuosilääkkeen annoksen olevan normaalisti kolmannes tuosta, mutta käytän sitä nyt sattumoisin lapsettomuushoitoihin ja menossa kohta pakastealkion siirtoon. Että tulen sitten hakemaan lisää lääkettä, jos raskaus alkaa. Hieman tahdikkuutta, kiitos. Toki asettelin sanani hiukan rauhallisemmin, ja keskustelu oli molemminpuolin hyvä. )

Mutta nyt uusi päivä. Odotan kovasti, että uusi kierto alkaisi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Ja pakkohan se on myöntää, että toivo luomuraskaudesta itää. Voi tätä toivon ja epätoivon vaihtelua.

Ärsytystä ja valmistautumista huonoihin uutisiin

Turhauttaa ja oikeastaan jopa kiukuttaa. Ärsyttää ainakin.

Tänään on poliaika (reilun 1,5 tunnin päästä), mutta tuntuu vain niin typerältä mennä taas sinne kuulemaan, että mitään ei voida taaskaan tehdä. Näin minusta tuntuu. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja silti toivon niin paljon, että tapahtuisi.

Vatsanpohjassa on kutissut jo monta päivää. Uni on ollut huonoa (osin tosin Huldan vuoksi). Olen yrittänyt ajatella jännityksen johtuvan eilisestä työvuorosta tai muusta, mitä näinä päivinä on tapahtumassa, yrittänyt suunnata ajatukset niihin. Mutta eihän siitä vain pääse mihinkään: sydän hakkaa tuhatta ja sataa, vatsaa kipristää, olo on levoton, koska tänään on taas poliaika. Se, joka määrittää taas hetken tulevaisuutta. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko siirto voidaan tehdä, tai sitten ei. Yritän miettiä jo valmiiksi jälkimmäisestä tuloksesta selviämistä, sillä joka tapauksessa tulen taas pettymään. Parempi ehkä kuitenkin miettiä heti polin jälkeen olevaa keskustelua osastonhoitajan kanssa. Huh. Näinköhän minulle jää lainkaan voimia jatkaa kiertämään kirppiksiä Huldan talvivaatteiden ja synttärilahjan toivossa. 😅

Olen joskus miettinyt myös sitä, mitä se tarkoittaisi, jos tulisin raskaaksi ja saisimme toisen lapsen. Mitä se tarkoittaisi meille ihmisinä, vanhempina, lapsettomuuden kokeneina? Olen ollut aika varma siitä, että yhden lapsen saaminen ei ole riittänyt korjaamaan sitä rikkonaisuutta, pettymystä, surua, itsesyyttelyä ja ahdistusta, joka on tullut lapsettomuuden myötä, ainakaan lopullisesti. Toki olen onneksi saanut vahvistusta naiseudesta ja saanut sillä tavoin eheytyä. Olen vihdoin myös tuntenut kuuluvani johonkin, siis vanhempien porukkaan. Olen saanut paljonkin korjaavia kokemuksia, saanut tuntea, että myös minun vartaloni pystyy kantamaan ja kasvattamaan sisällään ihmistaimen, synnyttämään ja ruokkimaan hänet. Elämän ihmeellisyyksiä.

Toisaalta tietty kaipuu useammasta lapsesta on ollut aina. Luultavasti lapsettomuusvuosien jälkeen jo hetkellinenkin epäonnistumisen kokemus, epävarmuus ja epämääräinen odottelu, oman vartalon toimimattomuus (eli kuukautisten puuttuminen) ja ympäriltä kuuluvien vauvauutisten (haluan korostaa, että ihania uutisia ovat olleet!) yhtälö on kuitenkin saanut vanhat kivut palaamaan. "Kaikki muut!!" -ajatus liittyy tavallaan myös sellaiseen "onnistumisen" ja "epäonnistumisen" kategoriaan. Olenkin lähtenyt hiukan haastamaan itseäni kysymällä, että kokisinko olevani huono ja epäonnistunut ihminen, jos meille ei tulisikaan toista lasta. No, kokisin. Koen jo nyt. 

Tiedän selviäväni, kun asiat ovat lopullisia. Tiedän löytäväni keinoja jo nyt, keinoja, joihin suunnata huomionsa ja energiansa. Kuten vaikka tämän päivän uutisiin. Yritän tsempata itseäni jo valmiiksi: jos lasta ei vielä tule, niin voin tehdä enemmän töitä ja uida koko kesän (=jos tästä alkaa raskaus, olisi laskettu aika heinäkuussa, eikä uiminen olisi enää järkevää juuri ennen synnytystä tai sen jälkeenkään 😉).

Joten. Vaihdan vaatteet ja hyppään autoon. Onpahan nyt alla talvirenkaat. Eilen lähdin lumiukon rakennuspuuhien jälkeen iltavuoroon ja illalla ajelin sateessa kotiin. Näistä kun ei koskaan tiedä.

Ehkä väsymys kolkuttelee olossa

Huomaan taas, että ultra ja mahdollinen pettymys ja epävarmuuden siirtyminen ovat alkaneet jännittää. Toiveet ovat kaikesta pyrkimyksistä huolimatta pitää jalat maassa korkealla. Mieli on ollut aika apea. Olen pohtinut rankalla kädellä omaa äitiyttäni ja oikeastaan erilaisten onnellisten elämäntilanteiden näkeminen ympärillä on saanut mieltä surulliseksi, vaikka samalla olenkin iloinnut valtavasti muiden puolesta. Yritän ymmärtää ja antaa aikaa tunteilleni. 

Olen aika ajoin palannut raskauden aikaisiin blogiteksteihini, ja eipä nekään hirveästi helpota oloa. Se on sellaista katkeransuloista, kai. Mielessä pyörivät hetket ristiäisapuna, kummitytön hoitoreissulla, hetki uuden pariskunnan ja heidän toiveidensa äärellä, Pieni merenneito -musikaalin rakkaustarina ja nyt käsillä oleva hetki, kun vien ilolla tekemäni kakun ystäväni vauvan nimiäisiin. Ja onkohan serkkuni vauva jo syntynyt? Mitenköhän eräs ystäväni voi alkuraskaudessaan? Ja olipa kiva nähdä toista serkkuani ja hänen pientä poikaansa. Että niin! Näitä riittää! 

Samallahan tässä peilaa voimakkaasti omaa tilannettaan, toiveitaan ja haaveitaan. Se olisi vain vartin mittainen hetki, kun pieni pakkasalkio siirrettäisi! Mutta sitä hetkeä on joutunut odottelemaan epävarmuuden keskellä jo monta kuukautta.

Toisinaan tuntuu, kuin voisi ottaa elämänsä uusiksi. Menisivätkö asiat toisin? Olisimmeko eri tilanteessa? Olisinko toisenlainen? Osaisinko olla parempi äiti, puoliso ja ystävä? Tehtyjä juttuja ei saa tekemättömäksi, ja elämäni on kulkenut niin, kuin on. Miksi juuri nyt mieleni on apea, miksi melankolia on se, mihin taivun? Ehkä olo tästä jo pian hellittää, kun tahti hiukan hidastuu. Ehkä väsymys alkaa tuntumaan ja mieli käy kierroksilla.

Joten vatkaamaan kermaa ja pakkaamaan autoa viedäkseni nimiäiskakun. Sentään sen tiedän osaavani. Päälle pensasmustikoita, murskattuja Domino-keksejä, mintun lehtiä ja hopeakuulia, niin uskoisin kakun sopivan pieniin ja kuulemma rentoihin juhliin.

Epävarma olo

Ilo siitä, että uusi kierto alkoi aivan itsestään on jo ehtinyt hälvetä. Tilalle on alkanut hiipiä jännitys, kun sain kuulla poliajan ensi viikolle. Kolmas kerta toden sanoo? Pääsisinkö vihdoin pakastealkion siirtoon?

Kaiken vauvakuumeilun lisäksi poden myös huonommuutta. Ehkä vauvavuoden riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ottavat vain toista. Murehdin sitä, miten olen hoitanut Huldaa. Olenko sittenkään osannut? Mitä kaikkea tekisin toisin, jos nyt voisin! Tavallaan pieni osa siitä vauvakuumeesta on myös sitä, että haluaisin osoittaa (eniten itselleni), että osaan ja riitän minä. 

Ja jälleen minusta tuntuu, kuin olisin ainut ajatusteni kanssa. Kaikki muut tietävät tismalleen, mitä tehdä eivätkä vahingossakaan ole epävarmoja.

Voi että, minua ärsyttää tämä piirre itsessäni! Haluaisin olla taitavampi, osaavampi, tietävämpi, kätevämpi ja kokonaisvaltaisesti parempi. Siis itseäni parempi.

Mutta ei kai siinä. Elämä on oppimista. Ainakin Hulda on rakastettu, siinä en ole epäonnistunut.