Riisuttu

On ollut päiviä, jolloin olen palanut halusta päästä kirjoittamaan. Olen aloitellut jopa luonnoksia niitä kuitenkaan pystymättä julkaisemaan. Olen halunnut päästä pohtimaan, kirjoittamaan, purkamaan ajatuksiani, joita on syntynyt viime päivien ja kenties viikkojen tapahtumista. Mutta jostain syystä en ole kyennyt. On tuntunut väärältä. Ehkä aika ei ole ollut kypsä, ehkä olen kokenut itseni petturiksi. Eihän näin saa kirjoittaa.

Mutta nyt on hyvä. Elämäni läpi on pyyhkäissyt lempeä, mutta voimakas kesätuuli. Se on vienyt mennessään asioita, joita ei tarvitse kantaa yhtään enempää mukanaan. Se on myös sysännyt sivummalle joitakin toisia, tuupannut lähemmäs niitä, joita nyt pitää helliä.

Hengitän syvään, annan kesätuulen hyväillä kasvojani. Linnut laulavat. On kesä. Ja on sellainen kesä, että vaikka olo on jossain määrin vieläkin vähän liian kireä ja ahdistunut töistä, niin silti syvällä sisimmässäni on vakaa rauha elämästäni. Nyt on hyvä.

Jokin aika sitten surin sitä, kuinka olimme 4,5 vuotta sitten muuttaneet nykyiseen kotiimme tietyin ajatuksin ja haavein. Tulimme lapsiperheauton kanssa asuntoon, jossa olisi myös lastenhuone. Elämä tähtäsi lasten tuloon, lapsiperhearkeen. Yritin häärätä kotona niin paljon kuin ehdin, jotta varmasti osaisin edes keittää veden, kun lapset sitten tulisivat. Mutta tuli vain itku ja poru sekä hammasten kiristys.

On merkillistä, kuinka meitä ja olosuhteita muokataan. Totta kai teemme itse päätöksiä ja olemme vastuussa niistä, mutta välillä tulee huteja. Silti meitä ei olla silloinkaan jätetty hunningolle.
Etenkin viime viikkoina tuntuu, että on joutunut viimein nostamaan kätensä pystyyn monenkin asian kohdalla viimeistään siinä vaiheessa, kun sydäntä on alkanut ahdistamaan. Mitä meidän tulisi oikein tehdä?? Olemme saaneet apua. Meitä on ohjattu entistä parempaan, kun olemme heittäytyneet johdettaviksi.

Ajattelimme, että kunhan vain pääsemme tästä asunnosta pois, niin voimme aloittaa uuden alun täysin puhtaalta pöydältä. Mutta kuinkas sitten kävikään!
Asunnon myyminen jouduttiin vetämään pois ihan viime metreillä. Miten kipeä ja oikeastaan aika nolokin ratkaisu, mutta miten vahvalta päätös on tuntunut. Tästä on tullut aivan uusi koti, jostain syystä jopa ilman "tuossa on sitten lasten hyvä leikkiä" -ajatuksia. Kahden aikuisen kaunis, ihana koti. Sellainen, josta olemme ylpeitä, ja jonne on ihana kutsua ystäviä kylään.
No, lapsiperheautossa kuskattiin koiraa, mutta nytpä ei tarvitse enää sitäkään miettiä. Ehdin kirjoittamaan ja poistamaan erään tekstin, jossa kerroin kolarista (siis juuri siitä autosta, joka oli ollut isossa huollossa). Auto meni lunastukseen.
Ja sitten jäljellä olemme enää me kaksi ja koira. Mutta ei "vain", vaan Me Kaksi.

Meitä on todellakin riisuttu viime viikkoina. Ensin jouduimme luopumaan asunnosta saadaksemme sen takaisin. Sitten meiltä otettiin pois suurin haavein hankittu auto. Meiltä on riisuttu myös joitakin muita elämäämme kuuluvia asioita kipein nykäyksin, mutta saaden hyvää aikaan. Rehellisyyden nimissä olemme joutuneet luopumaan myös toisistamme löytääksemme rakkauden uudelleen.

Ja se yksi: lapsihaave.
Olemme joutuneet seinää vasten, tarkastelemaan tuota haavetta kaiken elämässämme olevan valossa.
Haluaisin kirjoittaa tähän kaiken sisimmässäni olevan rauhan, kaiken sen, mitä olemme keskustelleet, rukouksessa saaneet. Haluaisin saada ilmaistua itseäni paremmin, jotta tästä tulisi ymmärrettävämpää.
Mutta en halua, sillä on jotain, jotka on jätettävä vain meidän kahden välisiksi asioiksi.
Joudun - ja haluan - kirjoittaa tänne kuitenkin tehdyistä ratkaisuista, sillä ne määrittelevät blogini sisältöä ja jatkoa tulevaisuudessa.

Meidän on otettava aikaa meille kahdelle.
On mennyt liian monta vuotta siihen, että elämää varjostanut lapsettomuushoidot, pelot ja ahdistukset. Jos ei molempia, niin jompaa kumpaa ne ovat ajoittain väsyttäneet niin, että muu elämä on jäänyt vähemmälle.
Me kaksi emme ole voineet hyvin. Meillä on ollut suuria kriisejä, jolloin olemme pohtineet vakavissamme tulevaisuutta. Mitä meistä on enää jäljellä? Sellaiseenko tilanteeseen meidän tulisi nyt yrittää saada lasta rankkojen hoitojen kautta?

Meillä menee nyt hyvin, mutta pelkäämme, että on liian aikaista lähteä särkemään sitä kaikkea syksyn koitoksilla. Lapsihaave ei ole hävinnyt minnekään, mutta sitä varjostaa suuri pelko ja ahdistus. Mies sanoi suoraan, että hän ei halua IVF-hoitoihin vielä. Minua oli vain epämääräisesti ahdistanut koko kesän.

"Ole ihan rauhassa. Odota. Minä pidän teistä huolta."

Meidän täytyy ottaa nyt aikaa meille, helliä Meitä ja saada ensin kasvua aikaan. Kysyä ja mennä sitä tietä, jota meidän tulee kulkea. Joskus omat suunnitelmat eivät ole niitä parhaimpia. Joskus täytyy vain heittäytyä ohjattavaksi, olla elämälle avoin.