Päivän puuhaksi oli valittu pyöräily, ja innosta puhkuen keittelin kahvia ja pakkailin eväitä mukaan. Poljimme sellaiselle yksinäiselle rannalle, jossa olen aikoinaan käynyt uimakoulua. Sinne on käyty myös maatalon töiden lomassa, poljettu lapsuuden kodista muulloinkin. Ja ranta yhtä hurmaava kuin silloinkin. Aurinko paistoi aluksi pilvettömältä taivaalta, mutta eri muotoisia hattaroita hakeutui yllemme päästäen auringon säteiden pilkistämään juuri sopivasti. Kahvi ja korvapuustit maistuivat mainoilta aaltojen liplatusta kuunnellessa, lämpimän tuulen tuiverruksessa. Tuota maisemaa olisi voinut istua katselemassa iäisyyden!
Paluumatka poljettiin niin ikään samaa reittiä takaisin - keskellä maalaismaisemaa. Niin ihanaa.
Niin tuttuja, niin kauniita. Ja jollain lailla surullisia. Ovatko nämä jonkilaiset hyvästit?
Huomaan haalivani nyt kaikenlaisia mahdollisuuksia, joita vain tässä asuessa voi tehdä. Edellä kerrottujen lisäksi kurvasin vielä pyöräretken - hikisten 56 kilometrin - päätteeksi uimarannalle ja annoin järven aaltojen huuhtoa pölyn ja hien iholtani. Veteen sukeltamisessa on aina erikoinen vapautumisen tunne. Joten sukelsin ja sukelsin. Sitten tuli kylmä ja oli lähdettävä.
Vaikka väsymys painaakin, niin olo on onnellinen.
Luonto, pyöräily, yhdessä olo.
Mitä muuta tähän tarvitsisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti