Mitä sisin sanoo

Haluan kirjoittaa tämän saman tien, koska muuten aiempien tekstien perusteella voi jäädä väärä käsitys sekä seurata vain pohdintaa, joko asunto on mennyt kaupaksi. Melkein toivoisin, etten olisi miin hätiköidysti lähtenyt kertomaan sitä, mutta olipahan kokemus tämäkin.

Välittäjä kävi meillä viikko sitten. Hyvä, etten itkenyt hänen ollessaan meillä, vaikka kaiken piti olla varmaa. Olimmehan puhuneet tästä jo pitkään. Mutta jotenkin silmäni alkoivat avautua uudella tavalla. Ei se ehkä täysin johtunut välittäjän ihasteluista ja sisustuskehuista. Sen jälkeen aloin saamaan ihmeellisiä inspiraation innoittamia sisustus-, siivous- ja touhuilupuuskia. Raijasin huonekaluja kerroksesta toiseen, pyyhin innoissani pölyjä. Ripustelin verhoja ikkunoihin ja lopulta suurin piirtein väänsin taas itkua:"Miksi vasta nyt?? Miten tämän huoneen löysi vasta nyt??"
Kun välittäjä kävi hakemassa vielä viimeisiä papereita painuin tuonne Huoneeseen ja kaivoin esille isän kitaran. Aloin soittamaan sormenpäät kipeytyen, sydän ahdistuksesta sykkyrällä. Viikon aikana ollut puristus tuntui tukahduttavalta, mutta aukeni sointu soinnulta, laulu lauluta. Lohdutuksen sanoja.

Samaan aikaan, kun kävimme molemmat merkillistä taistelua tahoillamme aloimme saada uudistuneita hetkiä yhdessä. Tuntui, että saimme viettää keskenämme sellaisia hetkiä, joita emme ole viettäneet aikoihin, toisemme löytäen. Hetkiä, jolloin ei ollut huolta tai murhetta. Ihan kuin joskus ennen. Ja toivo hihkui: "täällähän minä olen! Ei minua tarvitse kauempaa etsiä!"

Ja niin. Hirveän vaikeaa, mutta olemme kokeneet yhdessä asioita, jutelleet ja rukoilleet ja kokeneet asunnon myymisen vain ahdistavampana ja ahdistavampana.
Joskus järkevältä tuntuvat ratkaisut eivät olekaan niitä viisaimpia.
Ja niin me keskustelimme välittäjän kanssa.

Me olemme nyt Kotona. Toivo on täällä, meidän keskellämme.