Tähti-vauva 8 kuukautta!

Ajatella, Tähti-vauva täyttää huomenna jo 8 kuukautta! Aika rientää, välillä vähän liiankin nopeasti! Ja vauhtia kyllä on muutenkin: tyyppi nimittäin on keksinyt kuukauden sisään ryömimisen, konttaamisen, toiselle jalalle nousemisen ja ihan eilen tukea vasten molemmille jaloille nousemisen. Päättipä vielä illan riennoiksi kivuta pinnasängystä pois; olihan taso vielä puolivälissä. (Mies saikin sitten hommaksi laskea taso alimpaan, jotta minäkin saatan ehkä nukkua yön jännittämättä, milloin vauva putoaa.)

Tänään oli 8kk:n neuvola, ja sinänsä harmitti, että kyseessä oli lääkärineuvola, eikä aikaa jutella asioista. Jotenkin valitettavan liukuhihnamenoa nuo lääkärikäynnit, vaikka eipä niitä kai ole mitoitettu kuin välttämättömään, eli mittojen ottoon ja vauvan nopeaan tutkimiseen. Vaikka se tuntuikin vaivaannuttavalta, niin keräsin rohkeuteni ja kerroin pohdinnoistani lapsettomuuden jälkipyykistä; josko saisi aikaa psykologille. Tosin tässä kirjoittaessani muistin, että jonothan ovat kilometrin mittaisia, joten saapa vaan nähdä, mitä tässä tapahtuu (vai tapahtuuko mitään).

Esikoisen ollessa omassa kerhossa jatkoimme Tähti-vauvan kanssa vielä perheklubiin, johon osallistuimme ensimmäistä kertaa. Samoja tuttuja kävijöitä siellä on kuin muissakin käymissämme kerhoissa, mutta tämä oli konseptina meille uusi. Tosi kiva oli kyllä käydä, jutella muiden äitien kanssa ja syödä lounaskin rauhassa (yksi ohjaajista lupasi huolehtia vauvasta). Mutta koska lapsettomuusteema oli ollut pinnalla, niin herkistyin kuitenkin jonkin verran. Paikalla oli sekä pieni pikkuinen 3 viikkoinen vauva sekä äiti, jonka laskettu aika oli puolen viikon päästä. Niin ihania asioita, todellakin! Mutta mikä haikeus iski.

Oli ihana päästä klubin jälkeen käymään vaunulenkillä esikoisen jäädessä mieheni kanssa kotiin. Sai rentoutua raikkaassa, aurinkoisessa ulkoilmassa hyvää podcastia kuunnellen.

Mitä muuta mielessä?
Hirmuinen vaatejahti! Kovasti olen tehnyt etsintätöitä sekä talvivaatteiden osalta että esikoisen juhlamekon suhteen. Toisaalta kirppiksillä kiertely on aivan ihanaa - ja myös koukuttavaa, myönnetään.
Synttäreiden valmistelu. Hulda täyttää pian huimat 4 vuotta ja meillä on reilun viikon päästä kemut. Yllättävää kyllä en ole leiponut vielä kuin vasta yhden jutun pakastimeen. En osaa sanoa, otanko juhlat rennommin vai väsyneemmin. Kivaa joka tapauksessa tulee.
(Jonkin verran saan myös harmaita hiuksia lukiessani oman seurakuntani vaaliehdokkaista. Tosi vaikea löytää äänestettävää. Minua pyydettiin myös ehdokkaaksi, mutta en usko, että rahkeeni juuri tässä elämänvaiheessa riittävät. Vaalikoneen vastauksia lukiessani välillä tuntuu, että olisiko sittenkin... mutta ehkä ei. Yritän vaikuttaa sitten pienellä paikallani; vaikkapa sitten rohkeasti pyytämällä kasvis- (ehkäpä vielä yritän uudelleen vegaani-)ruokaa.)

Tunnemuisto lapsettomuussurun taustalla?

Kun kerran kirjoittamisen vauhtiin pääsee, niin jatketaan siis...

Mies lähti vauvan kanssa vaunuttelemaan, esikoinen katsoo Pikku Kakkosta ja minä sanoin aikovani kirjoittaa tämän synttärikutsukortteja... No, sen ehtii vaikka huomenna. 
Huomaan, että ajatuksia vain tulvii, ja haluaisin saada niitä työstettyä eteenpäin. Toki hetkeen en ole jutellut kenenkään kanssa (usein ystävien kanssa tulee prosessoitua juttuja ääniviestien kautta), joka sekin varmasti vaikuttaa "ajatusruuhkaan". Tai sitten alan saada kiinni jostain, pystyn ehkä hahmottamaan asioita, sanoittamaan ja samalla löytämään keinoa eteenpäin.

Lapsettomuuden surua olen pohtinut omalla instagram-tililläni melko avoimesti aika ajoin. Noin viikko sitten pohtiessani teemaa tajusin, että se, mikä vetää omaa oloa melankoliseksi, saattaa olla ihan vain myös tunnemuisto lapsettomuudesta. Kyllähän minä vielä kaipaisin kolmatta lasta, mutta luulen, että enemmän tuossa lapsettomuuden surussa, haikeudessa ja pohjattomassa ikävässä on vaikuttamassa myös muistot. On tiettyjä paikkoja, kappaleita, ajanjaksoja, muistoja ja esineitä, jotka muistuttavat kipeällä tavalla kuljetusta tiestä. Koko tunne ei siis ole pelkkää lapsitoivetta ja surua lapsettomuudesta.

Tulin eilen miettineeksi, että vaikka olenkin mielestäni aika tasapainossa, pystyn prosessoimaan asioita ja löytämään keinoja kuulostella omaa oloa ja enenevässä määrin myös keinoja toimia oman olon parhaaksi (tilanteissa, joissa niin voi tehdä), niin olisikohan sittenkin hyvä käydä myös keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Ihan siis vain sellaisesta lapsettomuuden jälkipyykistä. Miten pääsisi jo irti? 

Toisaalta kaikista asioista ei voi vain "päästää irti" silloin, kun päättää. Osa vaatii näemmä aikansa, käsittelynsä ja kypsyttelynsä. Ja en tiedä... milloin edes on päästänyt irti? Kai senkin vain sitten jonain päivänä huomaa... Vai jättääkö lapsettomuuden kokemus vain niin suuren särön omaan oloon, että se jollain tavoin aina kirpaisullaan muistuttaa koetusta? Eihän toisaalta esimerkiksi minulla ole enää "hätää", vaan olen saanut peräti kaksi lasta.

En tiedä, onkohan tämä vain jotain erittäin herkistynyttä aikaa muutenkin. Olen ollut herkillä niin ihania kuin vaikeampia tunteita kohtaan. Voihan hormonitkin (ja univelka) varmasti vaikuttaa siihen, että kaikki tuntuu nyt isommin. Välillä se on aika ihanaa, mutta sitten taas välillä... voisiko joskus vaan elää ilman suuria tunteita? (Haha, vaikka uutta ruokaa olikin kiva tehdä, niin en esimerkiksi sitä lähtenyt sen kummemmin herkistelemään. Sipuli on riittävä itkettäjä.)

Maadoittavia ajatuksia

Jotain lähti aukeamaan viime kirjoitukseni jälkeen. Kuin jotain olisi päässyt virtaamaan vapaammin.
On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen. 
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).

Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.

Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.) 

Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden. 

On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.

Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓

Lapsellinen lapseton - lähteekö tämä olo koskaan pois?

Tähti-vauva täytti viime viikolla 7 kuukautta, on oppinut ryömimään, pohtii konttausasennossa, mitä siinä pitäisi tehdä, sormiruokailee osittain ja tuottaa jo jonkinlaisia tavuja äänteinä. Kaksi alahammasta ovat varsin suloiset, samoin päälaella fiftarityyliin kaartuvat vaaleat kiekurat. Aivan ihana tyyppi!

Isosisko Hulda odottaa jo kovasti marraskuisia 4-vuotissynttäreitään, jotka (ainakin tällä hetkellä) ovat prinsessajuhlat. Hän on innolla taiteillut kutsukortteja, jokaiselle omanlaisensa, tarkkaan mietityllä kuvalla. Piirustuksia meillä onkin sitten joka paikassa ja kaikille kivoiksi havaituille ihmisille myös annettuna. Hulda keskittyy myös musiikkiin omassa rauhassa (muskariryhmä on ilmeisesti liian iso, mutta kotona laulut innostavat) ja riemuitsee myös luonnossa olemisesta. Mielikuvitus on rajaton leikeissä. Niin rakas, rakas Hulda!

Elämä on ihanaa, intensiivistä, mutta myös herkistelyä, haikeutta, hämmentävää surua. Voisin  toki kertoilla kymmeniä eri tarinoita rakkaista aarteistani, mutta koska tulokulma blogissani on lapsettomuuden kokemus, niin hypätään suoraan siihen.

Vauvakuumehan oli päällä jo synnytyssairaalassa, mutta en tiedä, onko se muuta kuin yltynyt. Tai ehkä nykyinen olo on kummallinen haikeus, suru, kaipaus, toivo, malttamattomuus. Katson näillä tunteilla instagramista videoita, kuinka naiset kerta kerran jälkeen tekevät raskaustestin ja - tadaa! - eivät ole uskoa silmiään, kun se viimeinen onkin positiivinen. Ihan niin kuin videoiden katseleminen saisi saman tapahtumaan minulle.

Kuukausi sitten olin aivan varma, että minulla on ovulaatio. Sekä valkovuodon väristä että vasemman munasarjan kohdalla olevasta ärhäkästä tuikkimisesta päätellen olin melko varma, että nyt se olisi se. Vaikka ei minulla kierto vielä ole käynnistynyt (ja tuskin itsekseen käynnistyykään). Laskeskelin päiviä edellisestä seksikerrasta, ja toivoin kovasti. Ja - tadaa! - ei tapahtunut yhtikäs mitään.

Oloissa on ollut muutakin. On ollut itkuherkkyyttä, ajoittaista pahoinvointia ja nyt aivan jäätävä väsymys. Mutta nämä kaikki ovat niin selvästi joko tai ja molempia, eli imetyshormoneista ja väsymyksestä johtuvaa. Taas sitä siis mennään. Luuloa, toivoa, oman olon spekulointia, argh.

Omissa ajatuksissani jo aiemmin olen toivonut voivani imettää Tähti-vauvaa (hänelle niin käyden) ainakin 1v 4kk (Huldaa imetin 1v 7kk), sillä 4kk odottelun jälkeen olisi lapsettomuuspoli taas palannut kesälomilta ja voisimme mahdollisesti yrittää pakastealkioiden (3 kpl) siirtoa. Olisi tavallaan kiva päästä jo tuonne asti, mutta samalla järki toppuuttelee keskittymään paremmin näihin aikoihin. Näitä kun ei saa takaisin kävi siirroissa miten vain.

Odotan ja niin toivon, että saisin vielä kerran kokea raskauden ja synnytyksen. Jotenkin olen koko ajan kokenut, että syli on edelleen vajaa. Sanomattakin lienee selvää (toivoakseni. Jos ei ole, niin nyt se tulee:), että nämä kaksi lasta, jotka olemme saaneet, on meille maailman rakkaimmat, ja olemme heistä äärettömän kiitollisia. Kävi kolmannen lapsiyrityksen kanssa miten vain, niin meillä on nämä aarteet.❤️❤️❤️

Halusin pitkästä aikaa kirjoittaa, kun pohdin mihin  voisin suoltaa epämääräiset ajatukseni. Mies ei aivan kulje samoja ajatusratoja, eikä läheisimmät ystäväni ole kokeneet samaa. Olen siis melko yksin ajatusteni kanssa (mutta tiedän, etten ainoa). En oikein tiedä, mitä lapsettoman identiteetille käy; miten siitä voisi päästä eroon. Vai onko sekin vain ajan kysymys... Kenties kirjoittaminen voisi taas auttaa.

Ai niin. Hulda on alkanut myös puhua kolmannesta lapsesta. "Sitten, kun meille tulee se kolmas lapsi, niin..." -tyyliin aloitetut jutut ovat samaan aikaan hellyyttäviä, samaan aikaan haikeutta lisääviä.

❤️

Täyttä arkea, ihanaa ja raskasta

Haha, tämä on just tätä, kun yrittää tehdä samaan aikaan montaa asiaa, netti prakaa ja samalla vastailen viesteihin ja kuulostelen itkuhälyttimestä, joko vauva heräilee. Ja aloitin kirjoittamaan yrittämistä jo tunti sitten. (Ja itseasiassa jatkan tämän kirjoittamista tunteja myöhemmin.)

Hiljaiseloa blogin puolella, mutta varsin intensiivistä oikeassa elämässä. Tällaistahan se on, ja ajoittaisesta rankkuudesta huolimatta nautin. Sanomattakin lienee toki selvää, että lisää saisi olla unta, parisuhdeaikaa, hermoja ja lempeyttä kohdata erilaisia tilanteita, aikaa saada syödä rauhassa ja kenties kehonhuoltoakin.

Mutta täällä joka tapauksessa elellään hyvinkin päivä kerrallaan. Ristiäiset saatiin vietettyä Tähti-vauvan ollessa 2 kuukauden ikäinen, ja kaikki sujui ihanasti. Toki oma olo meni hyvinkin sumun keskellä lasten itkujen ja kaiken valmisteluhässäkän vuoksi, mutta kuvien kautta olen sitten fiilistellyt ihania juttuja ja koko tilannetta. Ja pari viikkoa ennen ristiäisiä alkoi yksi perheestämme saamaan flunssaoireita niin, että viimeisin sairastui ristiäisviikolla... Mutta kaikki lopulta hyvin - kylläpä se leipominen etukäteen auttoi kummasti!

Nyt vauva on lähes 3,5 kuukautta, ja suunnittelen jo hieman kiinteiden aloittamista ja soseiden valmistamista.  Aika hurjaa, että hän on jo tämän ikäinen. Kovin seuraileva, jutteleva, kurottelee käsillään ja osaa jopa kierähtää molempien kylkien kautta selältä vatsalleen ja joskus myös takaisin! Meno on siis selvästi mielessä, ja paino ei ihan tässä suhteessa ole pysynyt pituuden kanssa vauhdissa mukana. Mutta jospa se sitten tasaantuisi ja kiinteätkin auttaisi asiaan. En ihan hirveää stressiä ota asiasta, sillä vauva on kuitenkin pirteä, liikkuvainen, syö 8-10 kertaa päivässä (tarjoan myös useammin, mutta ei huoli), pissaa ja kakkaa. Käyrät ovat käyriä.

Kieltämättä olisi kyllä montakin asiaa, josta voisi kirjoittaa, mutta en ole tästäkään ottanut paineita. Ehkä jonkinlainen hauska summaus on sekin, että samaan aikaan nautin tästä tosi paljon, mutta samaan aikaan sitä jännästi odottaa jo tulevia vaiheita, ja että hän ei olisi niin kiinni minussa. Hassua. En vain ehkä kaipaa samanlaista tiivistä vauvakuplaa kuin Huldan kanssa aikoinaan. Toki tiiviit ja läheiset välit toivoisin saavuttavani Tähden kanssa, mutta on tämä myös erilaista. En ole varma, onko se rentoutta, mutta jonkinlaista samansukuisuutta ainakin. Ja onhan elämä paljon muutakin kuin vauvaa. Etenkin ristiäisten jälkeen esikoinen on reagoinut melko vahvasti ja rajusti vauvan olemassa oloon ja saanut myös sanoitettua sitä, että ei haluaisi vauvaa olevan, että hän voisi olla taas vauva. Samaan aikaan pikkuveli on kuitenkin niin rakas. Onhan se rankka paikka, kun vauva pääsee syliin, mutta ei hän samalla tavalla kuin ennen. Suuria tunteita on kohdattu, ja aika ajoin elämä tuntuu myrskyjen laannuttamiselta myrskyjen jälkeen. Ei tässä aina helpolla itsekään pääse, mutta tunteiden hakeminen auttaa ymmärtämään. Ja sitten meille tuli myös korona, joka on myös varmasti vaikuttanut tämän viikon reagointeihin.

Oma olo on ollut hyvä, fyysisesti ja henkisesti. Olen käynyt kahdesti äitiysfysioterapeutilla, ja oman liikkumisen monipuolistaminen ja juoksun intervallityyppisesti aloittaminen on ollut todella innostavaa ja inspiroivaa. On tuntunut hyvältä voida tehdä taas lähes omia juttuja. 

Huldan kohdalla eräänlainen haikeus varjosti vauvavuotta, sillä silloin suri, jäisikö tämä kokemus ainutkertaiseksi. Ehkä myös sitä, että kaikki oli itselle kuitenkin niin uutta ja epävarmaa, että toivoi jo senkin puoleen saavansa kokea vauvavuoden uudelleen. Siitä iloitsenkin, että nyt sain ottaa vauvavuoden uudelleen, joskin kovin eri tavoin. Siinäkin mielessä olo on helpottuneempi ja rennompi.

Sinänsä kaikki siis hyvin täällä.

Loputon vauvakuume

En tiedä, tuleeko enää kirjoiteltua synnytyskertomusta tänne (onko sille edes kysyntääkään). Olen sen jo kirjoittanut itselleni sekä tuoreeltaan koneelle että joku aika sitten käsin päiväkirjaan. Hyppään siis vain ajatusten höpöttelyyn.

Vauva on nyt 6 viikkoa ja 1 päivän ikäinen. Hän on ihana. Siitäkin huolimatta, että poistuimme tänään  paikalta tunnin päästä, kun olimme yrittäneet osallistua erääseen naisten iltaan. Vauva oli sen verran itkuinen väsymyksestä, että lopulta vain totesin, että lienee kaikille parhain, että menemme kotiin ja vauva saa rauhoittua yöunille. (Okei, myönnettäköön, että tuo ilta ei varsinaisesti tuntunut "omimmalta", joten en ihan hirveästi laittanut pahakseni aiempaa poistumistamme).

Ja googlaan jo, kuinka pco voi muuttua raskauden jälkeen ja millainen esimerkiksi 35-vuotiaana (täytän loppuvuodesta) hedelmällisyys olisi minulla. Jokainen raskaus- ja vauvauutinen saavat minussa aikaan vihlauksen, mutta onneksi pehmeämmän kuin Huldan synnyttyä. Ihan kuin muiden uutiset olisivat minulta pois... Mutta silti poden vauvakuumetta. Sylissä on vieläkin tilaa. Haaveilen uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta, isommasta perheestä. Ihan hullultahan tämä kaikki kuulostaa, ja usko tai älä, tunne on kuitenkin rennompi tällä kertaa kuin esikoisen jälkeen. Silloin kaikkia hetkiä varjosti suru siitä, jos ne jäisivätkin ainutkertaisiksi. Nyt sitä ei ole samalla tavoin, sillä onnekkaasti meillä on nyt kaksi lasta.❤❤❤

Arki on solahtanut tosi mukavasti käyntiin ja nautin vauhdikkaasta ja touhukkaasta arjestamme kerhoineen, ulkoiluineen, kyläilyineen ja arjen touhuineen. Sitten onkin ihan hassua tajuta, että vauva on tosiaan vasta noin pieni, eikä ristiäisiä ole vieläkään pidetty (niihin on vielä 2,5 viikkoa aikaa)!

On ollut ihanaa huomata, että Huldan kaltaisia vatsavaivoja ja itkuisuutta ei ole ollut Tähti-vauvalla. Toki itkuisuutta on aika ajoin, mutta se yleensä selittyy esimerkiksi väsymyksellä.

Hah, ei päässä liikukaan tämän enempää. Taidan lopettaa iltamyöhään kupastamisen ja mennä muiden lailla nukkumaan. Herkästi sitä tulee nykyään vain jäätyä valvoskelemaan, kun muu talo on hiljentynyt.

Onnellinen❤

Vauva on nyt 10 päivän ikäinen. Aika tuntuu menneen siivillä ja silti kaikki on jotenkin pysähtynyt. Minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa tänne synnytyskertomus, mutta tarvitsen siihen paremmin aikaa ja tilaa. Itselleni olen sen jo kirjoittanut, sillä prosessoin asioita kirjoittamalla ja puhumalla. Minua onkin naurattanut, että jokainen ovesta sisään astunut on tuskin saanut takkia pois päältään, kun olen jo täydessä vauhdissa kertaamassa vauvan syntymää.

Huomaan, että mieli on täynnä ajatuksia, jotka eivät ole oikein päässeet liikkeelle. Arki on ollut ihanaa ja intensiivistä, ja nyt kaksin vauvan kanssa oikein ihmettelen, että kuinka paljon tilaa nyt onkaan. Kun ne ajatukset osaisi vain pukea jotenkin sanoiksi. Nyt vauva nukkuu sylissäni ihanaa tuhina-untaan, eikä ajatukseni jotenkin ehdi viipyillä vain synnytyksessä.

Olen valtavan onnellinen. Tuntuu, kuin palikat alkaisivat olla kohdillaan, vaikka olemmekin vasta uuden elämän alussa. Paljon tulee olemaan vielä opeteltavaa ja varmasti on hetkiä, jolloin ei jaksaisi. Mutta kokonaistilanne on nyt aivan unelma.

Ja oikeastaan ikävöin jo raskautta, vauvamahaa, vauvan ja synnytyksen odottamista, synnytystä, ensipäiviä sairaalassa ja kaikkea tätä. Mutta nyt kaikki on erilaista kuin esikoisen kohdalla: nyt mieltä ei varjosta suru, että saisimme kokea asioita vain kerran. Tässä me nyt olemme: toistamiseen vauvavuoden alussa!❤🙏

Itseasiassa minulla on ollut vauvakuume jo saman tien vauvan synnyttyä.😁💕

Olo on ihmeellinen ja kiitollinen. Oi, kuinka olenkaan kiitollinen!🙏🙏 

Paljon toki auttaa se, että voimme kaikki hyvin. Synnytys meni tosi hienosti, imetys alkoi sujumaan varsin nopeasti, vauvan kanssa on mennyt hyvin ja uusi arki innokkaan ja rakastavan (mutta ymmärrettävästi myös aika ajoin reagoivan) isosiskon kanssa alkanut vauhdikkaasti. Iloitsen siitä, että mieheni on nyt heti pitkällä isyyslomalla ja lomalla, ja että saamme opetella tätä kaikkea yhdessä.❤ Vauva on kasvanut hienosti ja eilen pääsimme ensimmäistä kertaa ulkoilemaan!

Joten palaan.❤