Alkutaival kohti pakastealkion siirtoa

Koitti vihdoin päivä, jota
olin odottanut ja jännittänyt 2,5 viikkoa. Lopulta minulle iski tällä viikolla jo ihan turnausväsymys, enkä enää jaksanut jännittää. Olihan tässä muutakin tapahtumaa, ja aika ajoin myös huonosti nukuttuja öitä, migreeniä ja muuta sälää, joten ei sitä enää oikein jaksanut jännittää. Tulee, mitä tulee.

Äitini tuli meille, ja Hulda oli aivan innoissaan, naurava suu ja sädehtivät silmät. Hän heilutti meille iloisesti, kun lähdimme miehen kanssa kotoa.

Jotain niin tuttua, mutta samalla niin erilaista tunnetta oli siinä, kun istuimme taas sillä kurjalla käytävällä, tuijotimme saamen kielisiä uutisia ja jotain päiväsarjaa (itseasiassa voisin hyvin kuvitella koukuttuvani siihen. Tuo tosin kertoo siitä, että voisin katsoa lähes mitä vain, jos saisin edes seurata jotain sarjaa.). Aika kului. Mies huokaili ja murahteli töihin ehtimisestä. Minä rauhoittelin, ja sanoin, että näin käy aina. Ne on aina myöhässä. Juteltiin siinä hetki oloista ja ajatuksista. "Ärsyttää," mies puuskahti. Itse kävin mielessäni jonkin sortin aikamatkaa. Tänne oli tultu niin monta kertaa, omissa vaatteissa, työvaatteissa, tuijotettu Avaraa luontoa, vertaistukiryhmien ilmoituksia ilmoitustaululta, selattu epämääräisesti kännykkää tai potilaslistaa ja seuraavia hommia. Täällä oli itketty, naurettukin, saatu lohtua, tsempattu ja tutkittu katossa olevaa hämmentävän kaunista maalausta. Tänään unohduin hetkeksi miettimään sitä, kuinka paljon vastaanottohuoneen kappaverho muistutti niin paljon minun munasarjojani kaikkine helminauhoineen ja rakkuloineen. Täällä me siis taas olimme. Odottamassa vastaanottoaikaa lapsettomuuspolille.

Lopulta tuttu hoitaja kutsui meidät iloisen juhlavasti sisään kutsumalla yhteisesti sukunimemme. Ja niin sitä taaa astuttiin sisään huoneeseen, jossa viime kerralla tarkistettiin, että Itu oli kiinnittynyt oikeaan paikkaan. Raskausviikolla 4+jotain. Siitä tuntui olevan ikuisuus. 

Lääkäri meni saman tien asiaan, kyseli hiukan kuukautisistani (, joita ei ole ollut), halusi ultrata ja ryhtyi kertomaan suunnitelmia. Hoitaja pyöritti meillä papereita allekirjoitettavana ja oli kohta lukemassa meille kirjallisia ohjeita. Että siitä sitten vaan, kun siltä tuntuu. Teimme sopimukset pakkasalkion siirtoa varten, mutta varmuuden vuoksi myös mahdollista toista ivf-hoitoa ajatellen. Sain ohjeistuksen, milloin käyttää mitäkin lääkettä, milloin ottaa poliin yhteyttä, miten jatkaa ja milloin pakkasalkion siirto voisi mahdollisesti olla. Astelimme takaisin autolle, heitin miehen töihin ja ajoin Yliopistollisen apteekin luo. Olo oli yhtäkkiä aivan väsynyt. Huomasin, että aamulla klo 4:30 herääminen ja kaikki henkiset jutut saivat minut aivan horrokseen. Tuntui lähes liian ylivoimaiselta nousta autosta, jonottaa reseptilääketiskille etsiä vielä käsiini raudan ja foolihapon yhdistelmäpilleri. Sulloin kaikki 5 lääkepakettia käsilaukkuuni, kipaisin takaisin autolle ja nakkasin kurkkuuni jo ensimmäisen lääkkeen. Jostain syystä olen vain ihan turta. Tavallaan lasken päiviä ja olen koko ajan tietoinen siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja voi tapahtua. Toiveet ovat korkealla, mutta niin myös epäusko. Sitten arki Huldan kanssa nappaa mukaansa, ja iloitsen ihan jo siitä. Hämmentää. Olemme ryhtyneet taas suuriin asioihin, mutta silti Hulda jollain tavoin pehmentää ja keventää asiaa. Olen helpottunut ja äärettömän onnellinen. Miten suuri turva on siinä, että meillä on rakas tyttömme! Ilman häntä lapsettomuushoitojen jatkaminen tuntuisi äärettömän raskaalta ja toivottomalta. Mutta nyt on eri näkökulma. Ei se toki varmasti helppoa olisi, jos raskaus ei alakaan. Mutta jos vain malttaisin vielä mieleni.

Silti olen vain hurja liikuttunut ystäväni ajatuksesta. Pakkasukon siirto osuu juuri tulevan kummilapsemme ristiäisten alla olevalle viikolle. Ystäväni oli henkäissyt, että samalla, kun ristiäisvieraat siunaavat kastevauvaa sekä perheen kotia, niin samalla voimme ajatuksissamme siunata myös tätä juuri siirrettyä alkiota.❤

Vielä loppuun kupletin juoni: nyt käytän 10 päivää Terolut-hormonia kuukautisten aikaansaamiseksi. Kun ne alkavat (ou jea 😬), ilmoitan polille ja käyn ultrattavana 10.-12. kierronpäivän kohdalla ja sen mukaan ilmeisesti katsotaan alkionsiirto. Kuukautisten alettua käytän toista lääkettä ja ennen siirtoa vaihdan tukilääkkeeseen, joka saattaa jäädä kuvioihin useammaksi kuukaudeksi, jos alkio vain tarraa kiinni. Kaksi jälkimmäistä on kolme kertaa päivässä otettavia tai laitettavia. No, piankos se jo onkin syyskuun puoliväli!

Illan vika pohdinta

 Nou nou nou!!!

Tajusin tässä äsken, että edessä ei ehkä sittenkään ole niin pikaista toimintaa, kuin olin kuvitellut. Tai mitään varmaahan en tiedä, mutta tajusin miettiä jotain lääkkeelliseen kiertoon tehdystä pakastealkion siirrosta... Onko kuitenkin niin, että ensin käytän jotain lääkettä, jotta saadaan edes kierto? Ettei PAS-cocktailia voikaan aloittaa heti? Jos niin, niin äh!! Kuukausi lisää odotettavaa! Ja jos koronakin saa aikaan jotain, niin äh! 

Huomaan samanlaisia kärsimättömyysoloja ilmenneen, mitä oli aiempina lapsettomuushoito-aikoina...🙈😅

Laskurit käyntiin

 No niin.

Se en varmaan olisi minä, jos laskurit eivät olisi napsahtaneet käyntiin sillä samaisella minuutilla, kun sain kuulla tulevasta poli-ajasta. Tai selvä on: sekunnilla.

Kuvittelin varmaan, että pikkulapsi-arjen keskellä hädin tuskin ehdin suomaan ajatuksen puolikastakaan pian alkaville hoidoille. Mutta mihinpä sitä luonteeltaan pääsee: tuleva on mielessä lähes koko ajan. Joten jos ja kun vastaan on tullut töitä tai kyläilyjuttuja: sopii, todellakin sopii! Kunhan on mukavaa tekemistä ja samalla aika kuluu nopeammin. 

Mikäänhän ei toki ole varmaa. Ensinnäkin jo labroissani tai ultrassa voi ilmetä jotain, jonka vuoksi pakastealkion siirtoon ei voida vielä alkaa valmistelemaan. Ehkä käy niin, että lääke ei saakaan riittävästi vastetta, ja siirtoa ei voida tehdä. Tai alkio ei selviä sulatuksesta. Kiinnittyminenkin on epävarmaa. Tai jo ihan tilanne koronan suhteen. Kaksi viikkoa, puhumattakaan kuukaudesta (,jolloin omien maallikkolaskelmieni mukaan (ja jos olen ymmärtänyt oikein) siirto olisi) on pitkä aika. Sinä aikana voi tapahtua mitä vain koronarintamalla, ja jo se voi keskeyttää hoitoaikeet.

Ja sitten taas laskuri pyörittää sitä matkaa, joka hoitopolulla kuljettaisi. Milloin menisimme polille yhdessä, milloin riittäisi vain minun käydä yksin. Milloin hakisin pikku pakkasukon kotiin... Miten raskaus alkaisi, sujuisi... Miten nyt toimisin eri asioiden suhteen... Miten kertoisimme uutisen, milloin olisi laskettu aika ja millaista olisi taas synnyttää. Miten pieni ihana sieltä syntyisi, toinen ihmeemme!

Tänään on tasan kaksi viikkoa pelkästään sille suunnittelukäynnille. Yritän ottaa asian kerrallaan.😅 Huldan huoneesta kuuluu peiton kahinaa. "Hiia-hiia-hee!". Asia kerrallaan.

Eteenpäin

Paljohkosti on tapahtunut sitten viime näkemän. Ainakin ajatusrintamalla.

Lapsen kanssa on puuhailtu sitä sun tätä, enimmäkseen kaikkea kivaa. Olen käynyt reissuilla ja retkillä yhdessä ja erikseen. Olen ollut myös töissä.

Elämä on ja on ollut hyvää. Päivät hujahtavat hetkessä iltaan, illasta ei ehkä niin hetkessä aamuun (uni on se, joka minulla on puuttunut). Siitä huolimatta aihetta kiitokseen on ollut runsain mitoin.

Nytkin kirjoitan tätä vähän hätäisesti, elokuun aurinkoisena iltana, Hulda touhuilee vieressä. Tuuli puhaltaa jo loppukesän haikeudella. 

Kasteltiin äsken kukat ja kasvit, ne, joita vielä oli järkevä kastella. Osa oli jo menettänyt voimansa, antaen meidän ensin nauttia sadostaan.

Viime kerralla kirjoitin surusta. Se hellitti melko tiukasta otteestaan jo muutaman päivän jälkeen, eikä ole samalla tavalla enää palannut. Tietyllä tavalla olo on toiveikas; syksy on mahdollisuuksia täynnä. On ollut jännittävää laittaa viestiä lapsettomuuspolille ja vihdoin keskustella hoitajan kanssa. Olin tänään aika ällikällä lyöty, sillä varasimme suunnitteluajan jo kahden viikon päähän! Olin jotenkin kuvitellut tässä menevän vielä muutama kuukausi, koska useimmiten nuo asiat tapahtuvat aika verkkaisesti.

Mutta paljon ehtii vielä tapahtumaan ennen aikaa. Onneksi ajatukset ovat muissa jutuissa.

Suru, joka iski

Tänään olen kaivannut hoivaa.
Voin onnekseni todeta olevani upeiden ystävien ja puolison ympäröimä. Minulla ei ole mitään hätää.
Suru on puskenut päälle kovalla otteella, joskin pahin piikki on jo onneksi hieman tylpistynyt.
Se sama suru ja kipu, kaipaus ja haikeus. On itkettänyt ja ollut paha olla. Samalla olen kokenut suurta onnellisuutta ja rakkautta, huojennusta ja helpotusta. 
Uutiset, joita olen saanut kuulla, ovat olleet upeita ja ihania. 
Ystävät, joiden kanssa olen saanut keskustella, itkeä ja nauraa, ovat niin valtavan tärkeitä.

Sain eräältä ystävältäni kukkia lahjana uuteen kotiin. Kiitin ihastellen kukkia, joista en todellakaan tiennyt, mitä niille pitäisi tehdä. Ystäväni nauroi hämmästyneenä olleensa koko ajan siinä luulossa vuosien ystävyytemme ajan, että olin lähes tulkoon guru, mitä tulee puutarhaan. No, en nyt aivan. Kokeilen ja katson, mitä tapahtuu. Enemmän keskityn kuitenkin hyötykasveihin. Hän kertoi kukkien nimet, ja toivoin, että en olisi heti seuraavassa hetkessä unohtanut, mitä ne olivat ja mihin ne kannattaisi laittaa. 
"Ei sitten mitään paineita näiden kanssa!", hän varmisteli. 
No, paineet olin joka tapauksessa ottanut, koska tokihan nyt kukat olisi saatava istutettua ja kasvamaan.
Tänään, vietettyämme ensin hyvän päivän kylässä, pyysin miestäni katsomaan hetken aikaa Huldaa, jotta voisin istuttaa kukat. Olo oli surumielinen, kyynel oli jättänyt haalean vanan poskelle. Melkein jopa ahdisti iskeä kukat maahan; mitä jos en osaisi sitäkään.
Mutta ei mennyt kauaakaan, kun jo tunsin sen ensin käsissäni, sitten käsivarsissani, päässäni, silmissäni, joka aistilla ja sydämessä saakka. Mitä hellemmin yritin käsitellä kasveja, sen hellemmin tunsin saavani jonkinlaista merkillistä hoivaa itsekin. Tuntui siltä, että samalla, kun olin (tavallaan) luomassa uutta, minä itse sain myös virkistyä, saada olla Jumalan käsissä hoivattavana, antaa Hänen tehdä työtään.

"Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle." Jes. 43:19

Mieli on eriskummallinen kapistus. Yhtäältä koen suurta onnellisuutta vauvauutisista, joskin nyt järjestyksessään kahdeksas tälle vuodelle on ottanut kipeimmin.  Olo kyllä helpottuu tästä, tiedän sen. Kuuntelen mielelläni ja elän mukana raskaus- ja vauva-arjessa.  Minua ihan todella myös kiinnostaa kaikki ympärilläni tapahtuva. Haluan olla lähellä ja auttaa. Mutta silti. Nyt vain iski.
Minäkin haluan tulla raskaaksi ja saada vauvan.

Järjellä ajateltuna meidänkin syksy on mahdollisuuksia täynnä. Mikä vain voi olla tilanne esimerkiksi kolmenkin kuukauden päästä. Jo parin viikon kuluttua voin ilmoittaa lapsettomuuspolille, että täältä ollaan kohta tulossa. 

Mutta kipu ei kysy aikaa. Se tuntee vain sen, että nyt on surullinen olo.
Onneksi suru kuitenkin lieventyy ja tekee tilaa myös onnellisuudelle ja kanssailoitsemiselle. 

Sitten elämä taas nappaa mukaansa. Hulda pyrkii syliin, halaa ja rutistaa, koskettaa poskia (tallella ovat), sanoo "äitä!" ja "kakka!", kieltäytyy menemästä vessaan "eiäkäh" ja kiljaisee naurusta ja riemusta heitettyään Pipsa Possu -pallon summamutikassa, jonka myötä koira intoutuu säntäämään leikkiin mukaan. Pyyhkäisen kyyneleen silmäkulmasta ja seuraan Huldan leikkejä. 

Tällaista meillä jo onneksi on. Miten onnellinen olen.
Huokaisen ja kaappaan tytön syliin. Äidin rakas. Niin rakas. Onneksi olet.

Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. - Eeva Kilpi -

Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti

Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)

Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.

Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 

Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 

Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

Imetystaipaleen päätös

Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!