Koulun päättäjäisistä, Suvivirrestä, todistuksista, kukkasista, valkolakeista... kaikista näistä on tullut viime aikoina haikea olo. Huomaan, että omista lakkiaisistani on kulunut nyt välivuoden vuoksi 10 vuotta. Kymmenen vuotta sitten oli kaikki vielä edessä; koulu, ammatti, uusi kaupunki, elämä. Välillä huokaan, kuinka kaipaisin aloittaa alusta. Mutta tiettyjä juttuja on tullut jo tehtyä niin, ettei mahdollisuuksia enää ole niin paljon. Tehtyjä asioita ei vain saa tekemättömäksi. Tavallaan olen jopa hieman kateellinen koulunsa päättäneille. Mutta sitten jo naurattaa: en ihan niin paljon, että haluaisin olla 18-19-vuotias! Uskon, että tähän ikään mennessä on jo jotain järkeäkin tarttunut. Ihan kaikkea en haluaisi opetella uudestaan... ;)
Jostain syystä tuntuu, että haluan skipata kaikki koulun päättäjäisiin liittyvät jutut Facebookissa ja netissä. En haluaisi edes olla missään juhlissa, kuulla todistuksista, luokalta pääsyistä, kesälomalaisista ja innokkaista lapsista. Ja tämä liittyy ihan puhtaasti siihen, mitä itsellä ei tule näillä tietämin olemaan. Ei lasten kevätjuhlia, ei Suvivirsiä (jos sitä vielä vuosien päästä saa laulaa!!), ei kiitoskukkia, ei lomanaloittajaisjätskejä, ei todistuksia, innosta puhkuvia lapsia, ylpeitä vanhempia (meitä). Miksi se tänään riipaisee niin paljon?
Toisenlainen haikeus on iskenyt myös. Mielessäni myllertää jokin ihan omituinen ja vieras, aikamoisen epämukavakin tunne. Ja se taas liittyy omiin vanhempiini. Olen tätä käynyt läpi viime vuosien aikana aina silloin tällöin, jopa surullisena. Olen aina ollut melko läheinen vanhempieni kanssa. Tarkemmin ajateltuna ehkä olenkin ollut vain kiltti lapsi ja nuori ja viettänyt siksi niin paljon aikaa vanhempieni kanssa. Siksi tällaiset ajatukset tuntuvat niin vierailta ja surullisilta. Poden oikeastaan jopa syyllisyyttäkin sellaisista ajatuksista... Mutta toisaalta tämä voi edelleen olla ihan vain sellaista oman elämän selkiyttämistä. Kuka olen? Mitä haluan tehdä? Mitä ajattelen eri asioista? Mistä pidän? Miten haluan elää?
Olen aina kunnioittanut vanhempieni mielipiteitä, joten eri mieltä oleminen on ollut välillä aika radikaalia. Mutta sitten on taas näitä hetkiä, jolloin tekisi mieli vain polkea jalkaa ja sanoa, että nyt minä teen näin. Tämä on minun tapani tehdä asioita. Tiedän, mitä haluan.
En tiedä, mitä varsinaisesti on tapahtunut, vai onko tämä vain osa tätä koko lapsettomuusmyllerrystä, jolloin on kohdattava oma itsensä ja elämänsä ihan uudelta kantilta.
Kun kaikki, mitä elämältä on halunnut, joutuukin syrjään tai jopa romukoppaan.
Ei, me emme ole tehneet vanhempieni tahdon mukaan. Aikuisvuosieni aikana olen kasvanut suurestikin omaksi itsekseni, me meiksi. Silti välillä ajatukset ovat haikeina lapsuusvuosissa ja "turvassa". Toisessa hetkessä taas suunnattoman onnellinen omasta, vanhemmista itsenäisestä elämästä.
Omilla mielipiteillä, tavoilla, tyyleillä, huumorintajulla, asenteella, harrastuksilla, mieltymyksillä, haaveilla ja arvoilla.
Annan esimerkin. Olen usein huomannut, että olen isäni mielestä edustuskelpoinen tytär, kun olen nätisti laittautunut ja soitan pianoa. Voi minusta ehkä mainita, että olen sairaanhoitaja. Mutta se, että voisin avata suuni ja puhua jotain järkevää, niin eihän sellaista tapahdu. Tätä olen huomannut tapahtuneen monia vuosia. Mielipiteilläni ei ole väliä, niillä ei ole arvoa. Mutta kyllä isä kuitenkin haluaa kertoa minulle metsäveroista, maidon tuottajahinnoista, naapurien syövistä ja omista eläkesuunnitelmistaan.
Ja sitten se keittolautaseni tuijottelu! Lopulta, vilkuiltuaan lautastani jo hyvin tovin, hän ei sitten malttanut olla enää hiljaa, vaan tokaisi tänäisissä juhlissa kuuluvasti, että minun tulisi hakea lisää syötävää. (Ärsyyntyminen tuosta voi kuulostaa liioittelulta, mutta liittyy menneisiin muistoihin...)
En tiedä, onko kyse jostain tavallisesta lähes 30-vuotiaan pohdinnoista, vai ihan vain sukupolvien eroista? Tai sitten siitä, että vanhempani ovat asuneet aina maalla, pienissä piireissä ja itse olen ollut paljon sosiaalisemmissa ympyröissä... Yritän vain ymmärtää...
Ja myös elää omaa elämää.
Aikuisuuden yksi kipeitäkin kasvukohtia on huomata ja hyväksyä vanhempien keskeneräisyys ja epätäydellisyys. Vielä kipeämpää se on, jos joutuu huomamaan ettei heidän teot ja tavat olekaan aina olleet välttämättä itselle hyväksi tai vahvistanut oikeaan suuntaan. Kun kuitenkin on sellaiset ihan hyvin huolta pitäneet ja rakastavat vanhemmat, tuntuu kipuilu varmasti jotenkin vieläkin ristiriitaisemmalta, koska sallitumpaa negatiiviset tunteet olisivat jos joku olisi tehnyt isosti pahaa.
VastaaPoistaKasvua ja kipua, mutta toivottavasti osaat ottaa vahvistavia irtiottoja ja löytää vahvuutta omasta vapaudesta ja itsenäiseti aikuisuudesta.
Kiitos.
PoistaNiin, pohdintoja ja havainnointeja. Onneksi olen saanut monelta samanikäiseltä kuulla ihan samanlaisia juttuja. Oman itsensä vahvistamista ja samalla myös omista vanhemmista välittämistä.
Voi, kylläpä kuulostavat tutuilta ajatuksilta, nuo vanhempiin liittyvät tuskailut. Nykyajassa on se hienous, ettei meidän tarvitse kasvaa aikuisiksi 18-vuotiaina, kuten aiempien sukupolvien on pitänyt. Meillä on aikaa vähän pidempään etsiä itseämme, ja monesti tuntuukin (ainakin omassa elämässä ja kaveriporukassa), että ne suurimmat kriisit ja itsenäistymisen viimeiset tuskat osuvat tähän kolmenkympin kieppeille. Varmaan johtuu osittain juurikin siitä, että sitä järkeä on ehtinyt jo vähän kertyä päähän :)
VastaaPoistaHuomaan joskus isäni luona käydessäni muuttuvani pahaiseksi teini-ikäiseksi. En usein edes ehdi miettiä, olenko oikeasti samaa mieltä hänen kanssaan hänen luennoidessaan juurikin noista mainitsemistasi asioista (metsävero, naapurien asiat jne), kun alan jo väittää vastaan. Olen ehkä hieman sinua kovapäisempi, sillä useimmiten sanon hyvinkin ärhäkästi vastaan. Mitään hienoahan tuossa minun tavassani ei ole, sillä yleensä siitä seuraa juurikin se oma syyllisyys. Voi kun osaisikin jonkin oikotien siihen, että pystyisi hallitsemaan tunteensa ja ajatuksensa, jättämään vanhempien ajatukset omaan arvoonsa ja seisomaan rohkeasti omilla jaloillaan, omien ajatusten ja mielipiteiden takana. Ilman suurempia ylilyöntejä.
Ensi jouluna minulla onkin omana henkilökohtaisena haastetanani jättäytyä omaan kotiin viettämään joulua - ei enää matkustaa kotikaupunkiini isäni kotiin, kuten olen aina ennemmin tehnyt. Tiedän jo valmiiksi, että luvassa on henkinen kriisi ja syyllisyyttä. Mutta pakkohan minun on joskus saada aloittaa "ihan oikea ikioma elämä" :)
Lohduttaudun sillä, että todennäköisesti nämä vanhemmista irtautumisen hetket ovat kipeämpiä minulle kuin isälleni.
Mutta et ole ajatusten kanssa yksin! Ja ps. kauniita kuvia sinulla taas tässä postauksessa <3 Ihana kesäinen rauha huokuu niistä!
Kiitos kirjoituksestasi ja kommentistasi, Fia! Tulipa taas niin kiva ja helpottunut olo siitä, että en ole yksin pohdintojeni kanssa.
PoistaNäin lapsetttomana sitä varmaan kipuilee eri lailla vanhemmistaan, kun ei olekaan päässyt sellaiseen rooliin, mitä perinteisesti odotetaan. Että mitäs nyt sitten? Mikä minä nyt olen? En ole lapsi, nuori enkä vanhempi. (Toisaalta veikkaan, että lapsellisilla on yhtä lailla omat kipuilunsa esim lastenkasvatustapojen eroissa...).
Jännä kyllä, kuinka tällainenkin "vertaistuki" helpottaa ja vahvistaa omaa itseä. Vanhemmilleen ei tarvitse olla vihainen tai hyljätä heitä, on vain tärkeä löytää tasapaino onan itsensä ja heidän välillä. Uskaltaa ja luottaa toimia omien tapojen ja arvojen mukaan samalla kunnioittaen heitä.
Mutta joo, kipeintä nämä taitavat olla meille itsellemme; kuinka kirpaisi ilmoittaa vuosi sitten juhannuksena, että menemmekin reissuun emmekä mökille. Mutta myös nuo kokemukset ovat varmasti tärkeitä.
Ihanaa kesää!