Mutta onhan mulla pyörä

Sen piti olla ihan tavallinen huoltoreissu. Pakkasin (siis mies pakkasi) pyörän autoon ja lähdin sillä seikkailemaan kaupunkiin. Minun oli määrä hakea auto pois kolmen tunnin päästä. Viiletin pitkin tuntemattomia pyöräteitä, ihailin kaupungin kulmia, poljin vapaana kuin taivaan lintu (tai ainakin opiskelija. Se fiilis nyt ainakin tuli.). Sitten soi puhelin. Vai että oikein turvallisuusriski? Ja osia tilattava Hollannista saakka? No, korjattavahan se oli.

Mielessä kupli. Voi että, mikä mahdollisuus! Siis kyllä, tämä tapahtui ennen juhannusta, enkä todellakaan tulisi saamaan autoa käyttööni juhannusvuoroihin. Ja työmatka? 30 kilometriä suuntaansa. Lisäselvityksen jälkeen sain tietää paremmin aikatauluista ja kustannuksista. Auton saisi hetkeksi käyttöön aikaisintaan reilun viikon päästä, mutta pienempää korjattavaa jäisi vielä. Hinnasta en viitsi edes tähän kirjoitukseen liikaa paneutua, koska kyseessä on iloinen kirjoitus.

Mutta kuplinta vain yltyi! Ihan mieletöntä! Mikä seikkailu! Minullahan oli pyörä ja uskoin, että voisin saada jostain majapaikkaa - juhannuksesta huolimatta.
Tapasin kohta ystävää, jonka kanssa ystävyys on vasta orastamassa. Juotuamme kahvit ja höpöteltyämme aikamme aloin kasaamaan tavaroitani pyörän tarakalle. Hän siinä sitten tokaisi, että hänen asuntoaan voisi ainakin käyttää, kun hän on itse perheensä luona juhannuksen vietossa.

Ja kas! Nyt on takana monta päivää, jolloin olen osittain pyöräillyt ihan kotoa töihin, asunut ystäväni luona, pyöräillyt työmatkat ja tiivistäen: fiilistellyt tätä kaupunkia.

Olen nauttinut siitä, että olen voinut ajaa autoa vähemmän ja kulkea vapaammin pyörällä. Olen tutkinut eri kaupunginosia, viehättynyt kaupungin monipuolisuudesta. Tämä on ollut kuin seikkailua, irtiottoa arjesta, silti osin samaa arkea eläen. Okei, olen myös kastunut sateessa, saanut tukkani liimaantumaan päähän kiinni, löytänyt avatun raejuustopurkin liemet repun pohjalta, pysähtynyt pumppaamaan renkaisiin lisää ilmaa ja elänyt aika vähillä tavaroilla (monen päivän tarvikkeet lenkkivaatteista kypärään, kyläilyvaatteista yöpymiskamoihin, on pitänyt mahduttaa reppuun (ja vielä kyetä sitomaan se tarakalle ja ajamaan sen kanssa kotiin, kun lähden huomenna paluumatkalle).

Mutta ai että, olen nauttinut. On ollut niin paljon nähtävää, koettavaa ja fiilisteltävää. On ollut vapauttavaa elää jotenkin askeettisemmin. Siis kuin opiskeluvuosina. Sitä vain pärjätään.

Ja kaiken pyöräilyn ja tähän kaupunkiin ihastumisen lisäksi juttelimme ystävän kanssa myöhään yöhön hänen palattua kotiinsa. Olisimmeko voineet tutustua näin hyvin, jos auton huolto olisi sujunut ongelmitta?
Voi huokaus. Olo on ollut niin vapautunut. ♡